keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Olo on kääntynyt ihan päälaelleen. Viime viikonloppuna sain ensin ahdistuskohtauksen kun paino oli pari kiloa noussut, ajattelin että lihon ja lihon vaan ja pian olen ylipainoinen, vaikkea painolukema ollut lähelläkään ylipainoista. Ja etten ole enää yhtä arvokas kun painan enemmän. Ei mitään sellaista että kaipaisin anorektista kroppaa, mutta stressi yhdistettynä tuohon painonnousuun sai mut vain ylireagoimaan. Rauhotuin kuitenkin sitten siitä.

Illalla sitten alkoi taas syöpäpelot. Aloin tuntea outoja oireita, joita oli ollut aiemminkin, mutta nyt ne vaan tuntui vahvistuvan. Suurentuneet imusolmukkeet kaulassa, kieli tuntui turvonneelta, leuat olivat jumissa. Googlettelin oireita ja diagnosoin itselleni suusyövän. Kamppailin syöpäajatusten kanssa ja ne rauhottuivat, kunnes taas vähän ajan päästä olin taas Googlen kimpussa. Olin satavarma että mulla on syöpä, aloin itkemään ihan hysteerisesti, kiersin ympäri asuntoa ja hoin etten jaksa enää. Päässä vaan kilahti ihan totaallisesti ja ajattelin vaan että nyt on pakko tappaa itsensä kun en kestä enää epätietoisuutta oman voinnin kanssa. Pelkään kuolemaa, mutta helpotti ajatus että itse saisin päättää sen ajankohdan. En ottanut lääkkeitä, mutta S soitti päivystykseen, jossa käskettiin tulemaan paikan päälle. Olin sekava, en muista oikein illasta mitään paitsi sen järkyttävän ahdistuksen, paniikin ja pelon. Osastolle joutumisen pelossa jäin kuitenkin kotiin mielummin, vaikka olinkin jo takki päällä lähdössä, otin Opamoxin ja kävin nukkumaan. Aamulla heräsin iloisena, eilinen tuntui oudolta ja kaukaiselta.

Kunnes sitten saapui taas ilta. Kurkussa oli tuntunut pala jo puoli päivää, ja kun kävin nukkumaan, tuntui että tukehdun ja kuolen jos nukahdan. Hengitys kävi raskaaksi ja tällä kertaa olin taas satavarma että nyt on syöpä kyseessä. Löysin patin kaulalta ja muutuin taas hysteeriseksi, en muistakaan oikein mitä sitten tapahtui, mutta sitten jossakin vaiheessa lähdettiin päivystykseen taksilla. Päivystyksessä ne otti kerrankin asiallisesti mut vastaan, pääsin hoitajalle ja sitten lääkärille. Loppujen lopuksi ei sitten löytynyt yhtään mitään, ei patteja, ei syöpiä, ei turvonneita imusolmukkeita, ei turvonnutta kieltä. Pulssi oli vain erittäin korkea, mutta lopuksi päädyttiin siihen että on vain niin suuri ahdistus päällä että se ilmenee tällaisina oireina, jotka on tietenkin ihan todellisia mulle. Pääsin kotiin neljältä yöllä ja kävin nukkumaan.

Aamulla herätessä oli hyvä fiilis kun tiesin että pääsisin iltapäivästä lääkärille juttelemaan. Odotukset oli korkealla, mutta koko käynti olikin ihan turhan kanssa. Itkin vaan eikä lääkäri tehnyt yhtään mitään, ei edes kysellyt miksi itken. Juteltiin kaikesta turhasta vaikka hoin etten jaksa enää kun ahdistaa niin paljon. Päädyttiin siihen että elän nyt Diapamin voimin, se helpottaakin ihan tosi paljon. Pääsin vielä juttelemaan hetkeksi hoitajalle, itkin taas kuinka en vaan jaksa enää, enkä tiedä mitä tehdä. Hoitaja hoki että kyllä jaksan. Mä hoin että mitä jos en. Osastolle en kuulemma pääsisi missään tapauksessa, että siitä on turha edes haaveillakaan. Että nyt vaan Diapamia naamaan ja nukkumaan paha olo pois. Olin niin pettynyt koko käynnin jälkeen.

Pääsen juttelemaan taas perjantaina, ja tällä kertaa odotan että asioille oikeasti voisi keksiä jotain ratkaisua, ei vaan Diapamia ja nukkumista. Nyt on mennyt ihan hyvin pari päivää, kun ei vaan auta muu kuin jaksaa. Ahdistus tulee välillä, aika lievänä, mutta tunnen kuinka sellainen samanlainen iso paniikkikohtaus on taas kohta tulossa. Koitan vaan rauhotella itseäni. Tiedän että keksin itselleni uuden sairauden taas kohta ja sitten taas sekoan. Kehossa on paha olla, tekee vaan mieli tunnustella imusolmukkeita jatkuvasti vaikka se tuntuu aivan kamalalle. Itsemurha kiehtoo, vaikka se samalla pelottaakin. Epätietoisuus on niin tuskallista ajoittain ettei sitä jaksaisi enää. Ahdistuskin on aivan kamalaa, stressaan kaikesta. Mutta niinkuin sanoin niin eipä tässä auta muu kuin jaksaa vaan.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Tällä hetkellä fiilis on erittäin hyvä. Jotenkin ajatukset on ollut ihan pohjamudissa ainakin viimeisen viikon ajan, ja on ollut montakin pelottavaa hetkeä, jolloin itsemurha on ollut mielessä. Jotenkin eilinen oli traumaattinen, mutta merkittävä hetki kaiken suhteen.

Luin eilen illasta erästä kirjaa, kun ajatukset alkoivat synkkenemään. En enää tunnistanut itseäni, ajatukset kävivät itsetuhoisiksi ja lääkekaappi oikein huusi nimeäni. Olin varma että nyt mä ne lääkkeet otan. Tunsin jonkun kumman läsnäolon ja keho tuntui lämpimältä. Ajattelin että nyt pääsen jonnekin maailmaan joka on mua varten: kuolen ja sitten kaikki on hyvin. Kaikki oli niin sumuista, kummaa ja sekavaa, ihan liian pelottavaa. Mutta pystyin olemaan ilman ylimääräisiä lääkkeitä. Nukkumaan menin hyvin sekavana ja ajattelin että nyt mä pimahdin aivan lopullisesti.

Tänään aamulla heräsin kuitenkin aivan kuin eri ihmisenä. Eilinen ilta oli aivan kamalan pelottava, tuntui ihan oikeasti kuin joku yliluonnollinen olisi käskenyt mua ottamaan lääkkeitä. Kuulostaa niin oudolta....En tiedä onko se harha, vai mikä. Tajusin kuitenkin aamulla että mun on vaan taisteltava näitä pelottavia ajatuksia vastaan, se en ole minä joka haluaa kuolla. Elämä on täynnä niin monta ihanaa asiaa, enkä koskaan, ikinä, haluaisi luopua näistä asioista. Asiat on ihan oikeasti hyvin, vaikka pään sisällä onkin usein ihan kamala sotku. Mutta uskon että sen sotkun saa vielä selvitettyä.

Kouluasiat on ahdistanut. Tarkoitus oli hakea ensi keväänä koulupaikkaa, mutta oon vaan miettinyt että en siihen pysty, mutta on kai vaan yritettävä. Oon aina sellainen joka vetää yli jaksamisen, mutta tiedostan sen ja nyt voin tehdä asialle jotain. Uskon että juuri tällä hetkellä en ole koulukuntoinen, ja se on ihan okei, voin pitää taukoa ja palata opiskelemaan sitten kun saan taas voimia. Ei ole kiire mihinkään. Vaikka tuntuu että petän läheiset ja ne on muhun tosi pettyneitä, niin täytyy nyt miettiä omaa jaksamista ja asioita vähän pidemmällekin.

Oon myös tosi kovasti kaivannut sitä minää, joka olin kun sairastin. Ja niitä asioita, joita tein silloin. Oon sitten ajatellut että mun täytyy olla taas masentunut jotta saisin ne kaikki mitä oli silloin. Mutta tajusin tässä joku aika sitten että eihän niillä ole yhtään mitään yhteyttä toisiinsa. Jos mä kaipaan museoissa kiertämistä, niin en mä nyt tarvitse mitään masennusta että mä voisin taas nauttia museoista :D Oon myös ajatellut että jotta haluaisin pukeutua samalla tavalla kuin silloin, mun tarvitsee olla mieleltänikin samanlainen, yhtä surullinen ja ahdistunut. Vaikka ei niilläkään ollut mitään yhteyttä, kun en pukeutumisella mitenkään tuonut esille mun pahaa oloa, vaan pukeuduin ihan normaalisti. Tuntuu jotenkin tosi hölmölle miten oon voinut ajatellakaan noin, enkä ole edes tiedostanut asiaa...Mutta tän tajuaminen auttoi. Ulkoiset asiat voi olla kuten ennenkin, mutta siihen ei tarvita pahaa oloa.

Nyt on ollut tämän päivän tosi hyvä fiilis, ja toivon että näistä kaikista asioista viisastuneena voisin taas jatkaa parantumista yhä ahkerammin. Kyllä asiat vielä järjestyy.


sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Elämä on vain yhtä vuoristorataa, ensin ahdistaa, sitten olen niin iloinen että tekisi mieli vain nauraa ja sitten taas hetkessä saatan purskahtaa itkuun. Haluaisin jonkun syyn miksi tunteet vaihtelee näin kovasti. On raskasta kun tunteet ovat myöskin aivan äärimmäisen vahvoja.

Välillä olen myös miettinyt itseni satuttamista. Viiltämistä, lääkkeiden ottoa...Kaiken pitäisi olla hyvin, mutten tiedä onko kuitenkaan. Pelot tuntuvat aika ylitsepääsemättömän raskaille ja tulevaisuus epätoivoiselta, viillot ja yliannostukset tuntuvat ahdistuksen tullessa parhaalta ratkaisulta. On vaikea ymmärtää että paha olo ei kestä ikuisuutta, vaan se menee kyllä ohi. Toisaalta tuntuisi helpolta vaan antaa taas kaiken mennä vähitellen kohti huonompaa, tuntuu että se on kaikkein helpoin ratkaisu.

Enkä tiedä mitä tulevaisuudessa odottaa. Olen nyt päässyt iloisesti lomailun makuun ja tuntuu ettei musta ole enää koskaan koulun penkille. Lukionkin suorittaminen oli niin raskasta, mitenkäs sitten ammattikorkeassa tai yliopistossa...Tuntuu ettei musta ole mihinkään, ettei musta tule yhtään mitään. Että olen pelkkä turhake. Kelalta odottelen ammatillisen kuntoutuksen päätöstä, josta tulee mahdollisesti ensi viikolla päätös. Kai se on myöntävä, mutta pelottaa jos en pystykään siihen. Sitten jään aivan tyhjän päälle, vaikka toivoisinkin ehkä sitä. Se olisi helpoin ratkaisu tässäkin.


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Emetofobia

Tänään oli ammatinvalintapsykologi. Odotin aikaa kovasti. Tein viime kerralla ammatinvalintatestin ja nyt käydään läpi tuloksia. Mielenterveyshoitaja näyttää kiinnostavan vahvasti, mutta keskustelu ajautuu oksennuspelkoon, joka valitettavasti estää tämän työn. Psykologi alkaa puhua oksentamisesta: eihän se mukavaa ole, minunkin poika sunnuntaista asti oksentanut, ikävää katsottavaa.

Sunnuntaista. Asti.

Koitan peittää järkytystäni, hymyilen vaivalloisesti. Kättä kuumottaa, kättelin sillä juuri psykologia. Bakteereja. Psykologi esittelee tuloksiani, katse harhailee, ajatukset harhailee. Neljä päivää kipeänä. Pakko saada käsidesiä. Hymy hyytyy loppua kohden ja koitan niellä itkua. Toivon vain että aika olisi ohi, en kuule mitä puhutaan. En jaksa puhua, nyökyttelen vaan. Lopulta kuulen sanat "no, se oli kai sitten tässä!". Psykologi ojentaa käden. Tuijotan sitä. Sanonko etten voi nyt kätellä. Tartun kuitenkin käteen ja ryntään ulos. Hitto, pitää koskea ovenkahvaan.

Ulkona kävelen nurkan taakse, kaivan repusta käsidesin ja pursotan sitä ison kasan käsille. Ihmiset tuijottavat, mutta tuijottakoot. Itkettää niin hirveästi ja sydän hakkaa rinnassa. Koitan hengitellä rauhassa, mutta paniikki puskee päin.

Kotimatkalla teen äkkikäännöksen, niin että pyörän renkaat luistavat keskustan mukulakiviä pitkin ja meinaan kaatua. Pakko päästä apteekkiin, pakko ostaa uusi käsidesi. Vanha lentäkööt roskiin kun koskin siihen likaisilla käsillä. Taas euroja taivaan tuuliin, mutta pelko on liian ylitsepääsemätön.

Apteekkari on ilkeä, tekisi mieli olla töykeä takaisin, mutta tärkeintä on päästä nyt vaan kotiin turvaan. Ulkona levitän taas käsidesiä ja otan toinen toistaan isompia askelia, jotta pääsisin pian pyöräni luo. Etanoli tuoksuu vahvasti ja ihmiset yskivät. Äänet kuuluvat selvästi, liian selvästi, mutta silti ne tuntuvat tulevan niin kovin kaukaa. Vähän huimaa.

Kotimatkan pyöräilen nopeasti. Sydän tuntuu pomppaavan rinnasta ulos ja henki ei oikein kulje, mutta poljen vaan koko ajan kovempaa. Puuskutan. Ihmisiä vilisee ympärillä. Mitä nopeammin kotona, sitä nopeammin pääsen turvaan. Pääsen pihaan. Juoksen rappuset ylös, mutta kunto ei enää kestä ja loppumatka on vain vaivalloista matelua. Avaan oven, suljen sen ja nojaan lipastoa vasten koittaen tasata hengitystä. Hiki valuu päätä pitkin. Riisun takin ja potkaisen kengät jalasta, kun syke on hieman tasaantunut. Sitten menen pesemään kädet. Kerran. Ja toisen. Ja vielä kolmannenkin. Vesi on kuumaa, saippua vaahtoaa, hinkkaan käsiä uudelleen ja uudelleen. Voisin pestä käteni vaikka ruvelle kunhan ne vaan olisi puhtaat.

Käsien pesun jälkeen lysähdän sohvalle ja purskahdan itkuun.

Hitto kun elämä on niin vaikeata.

Emetofobia uuvuttaa, vie ilon elämästä.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Tänään heräsin iloisena, aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Hirveätä vuoristorataa tämä vointi. Menin sitten viiltelemään eilen ja kylläpä kaduttaa. On niin helppo taas turvautua viiltelyyn kun sen nyt kerran aloitti taas. Tänään en aio viillellä, vaikka kuinka tekisi mieli, jalat näyttävät aivan kamalilta. Onneksi en pidä koskaan shortseja.

Tänään olisi luvassa kivaa tekemistä, samoin huomenna ja ylihuomenna. Kyllä se vaan kohottaa mielialaa kun on menoja, eikä vaan jää kotiin ikävien ajatusten kanssa. Voi kunpa voisin aloittaa jo sen kuntouttavan työharjottelun pian....olenkohan siitäkään puhunut?

Pakko nyt ihan oikeasti tsempata itseni kanssa, en voi vaan antaa pahan olon viedä takasin pohjalle...en vaan saa luovuttaa kun oon päässyt näin pitkälle. Ja tiedän että kun ilta saapuu niin unohdan kaikki tällaiset puheet. Ehkä auttaisi jos menisin aikasemmin nukkumaan, jos paha olo ei ehtisi tulla....

tiistai 15. elokuuta 2017

Ahdistaa.

Olo muuttui iltaa kohden alavireiseksi eikä mikään oikein kiinnosta. Kaikki tuntuu turhalle ja tulevaisuus synkälle. Tekee mieli luovuttaa, osastot, yliannostukset ja viiltelyt houkuttaa, ne on vaan jollakin tapaa niin turvallisia. Viillot iholla, kun lääkkeet rentouttavat koko elimistön eikä millään ole enää väliä, osaston tuoma turva, kaipaan niitä niin kovasti. Mutta pystyn ainakin toistaiseksi pysymään niistä erossa. Pakko. Enkä halua kuolla, mutta se kun lääkkeet vievät tajun, on vain jollakin tapaa niin kamalan houkuttelevaa. Kaipaan vahvoja, äärimmäisiä tunneärsykkeitä elämään, valitettavasti ikävin keinoin.

Days clean: 2 

Ainakin toistaiseksi.


Days clean: 0 

Senkin idiootti.



maanantai 14. elokuuta 2017

Eilen katsoin kokonaisen leffan ilman että tein jotain muuta samalla.
Tänään pystyin puhumaan kuntoutuksessa hoitajalleni niin että katsoin puhuessa silmiin.

Nämä asiat eivät ole olleet mahdollisia moneen vuoteen, silmiin katsominen ei varmaan koskaan.

Mua on ärsyttänyt kun kuntoutus hokee aina, että oot mennyt eteenpäin, vaikka mun olo olisi ihan kamala ja omasta mielestä tuntuu että oon ihan pohjalla ja alkupisteessä. Mutta tänään huomasin ihan oikeasti että mä olen mennyt eteenpäin, vaikka olo ei mikään maailman paras olekaan ollut kesän aikana. Kuntoutus sanoi että mun vointi on tilanteeseen nähden ihan ymmärrettävä. Oon just lopettanut koulun, mun elämässä on läsnä jatkuva epätietoisuus, kun en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja kyllä mä tiedän että tää mun vointi on ihan vaan tän tilanteen takia tällainen.

Eilinen ilta päättyi viiltelyyn, mutta jos se jäisi nyt siihen. No, takapakkeja tulee aina, mutta toivon että tästä alkaisi taas pidempi tauko ilman viiltelyä. Helpotti myös tietää, että viiltelyarvet ei vaikuta opiskelupaikan hakuun. Aina seuraavana päivänä kun oon viillellyt, tuntuu että noniin, nyt on taas mahdollisuus koulupaikasta ikuisesti poissa.

Lähdin tänään iloisena kuntoutuksesta. Aurinko paistoi, tuntui että asiat järjestyy. Se oli viimeinen kerta nuorisopuolella, nyt siirryn aikuispuolelle. Sain kuulla kaksi kertaa keskustelun aikana, kuinka mun hyvä puoli on se että olen sisukas, ja kuinka on hyvä että olen kunnianhimoinenja mulla on unelmia. Tuntui kivalle kuulla se. Hoitaja käski myös mennä kohti unelmia, välittämättä muiden sanoista, ei niillä ole merkitystä.

Olen ajatellut näin jo monena päivänä, mutta jos tästä alkaisi parempi vaihe. Jos nyt tsemppaisin, jos nyt en antaisi pahan olon viedä. Taistelisin ja pyrkisin kohti normaalia elämää. Vaikka se tuntuukin niin kamalan vaikealta. Mutta onko sairaus se mitä haluan elämältä? Ei ole. Haluan opiskella, harrastaa, elää. Tehdä asioita ja kokea. Eikä se ole mahdollista masentuneena.

Illaksi olisi tiedossa paljon tekemistä, käyn kaupassa ja kaveri tulee kylään. Huomenna käyn kelassa ja loppuviikostakin on paljon menoja. Kunhan vaan saan pidettyä arjen täynnä aktiviteetteja niin kaikki on hyvin. Kyllä hitto vie asiat vielä järjestyy.

Joka tekstin loppuun lisään tekstin days clean ja lasken montako päivää olen ollut ilman viiltelyä.

Days clean:1

Vaikka päivää ei ole vielä kulunut edellisestä viiltokerrasta, niin laitan sen silti tuohon, koska tänään EN viiltele.