tiistai 2. toukokuuta 2017

Ajattelin tulla pitkästä aikaa päivittelemään tännekin jotain. Suoritin lukion viimeisen kokeen viime viikolla ja nyt on lukio ohi. Seuraavaksi onkin sitten kesäkuussa valmistujaiset. Hullua että mä sittenkin valmistuin.

Päivät on nyt sitten aika tyhjiä, välillä käyn vaan kuntoutuksessa juttelemassa. Tosin mun hoitajaakin tapaan vain ehkä kerran kuukaudessa, kun en koe että keskustelusta on kamalasti hyötyä. Nykyisin tuntuu että mua vaivaavat asiat on helpompi selvitellä itse pään sisällä, kun jutella ammattiauttajan kanssa. Tuleen niin helposti väärinkäsityksiä ja otan sitten niistä itseeni.

Pitäisi keksiä päivisin tekemistä, niin en ihan laiskistu. Saatan olla vielä vuoden, jopa monta, ilman koulupaikkaa. Ajattelin kyllä mennä avoimeen yliopistoon kesällä/syksyllä, pitäisi vaan ottaa enemmän selvää siellä opiskelusta. Mutta muuten koitan pitää arjen pystyssä. Ostin itselleni Bullet journalin, ja kunhan saan sen valmiiksi niin se varmasti auttaa arjen suunnittelussa. Viime viikko meni vähän laiskotellen, ja oli huono fiilis, mutta katsotaan olisko tää viikko sitten parempi.

Eilen oli taas huono fiilis ja mietin menneitä. Kun kaikki oli paremmin silloin kun olin sairaalassa. Pystyin nauttimaan asioista täysillä ja tein paljonpaljon kaikkea. Juttelin S:lle tästä ja silloin mä tajusin mikä tässä on vialla! Mä kaipaan todella vahvoja tunneärsykkeitä arkeen. Ne tulee kokemusten kautta, mutta tuntuu että nykyisin mikään ei tunnu niin vahvasti kun silloin pari vuotta sitten. En tiedä johtuiko se ihan vaan murrosiästä, kun silloin tunteet on niin vahvoja muutenkin. Jostakin syystä liitän ne vahvat tunteet kuitenkin siihen, että olin silloin sairaampi ja tunsin sen takia kaikki vahvemmin. Tuntuu että täytyisi taas palata pohjalle, jotta voisin tuntea enemmän.

Tänään kuitenkin heräsin auringonsäteisiin ja söin aamupalan auringon lämmittäessä selkää. Jostakin kaukaa kuului hurinaa, aivan kuin moottoriveneen ääntä. Se toi mieleen nuoruuden kesät, kun kesäpäivinä järveltä kantautui tuollaista ääntä. Pystyin sanomaan olevani oikeasti tosi onnellinen. Ja silloin mä tajusin että haluanko oikeasti palata takaisin pohjalle? On pakko olla joku muu tapa saada vahvoja tunnekokemuksia ja nauttia elämästä, ilman sairauksia.

Välillä tulee myös tyhmä ajatus siitä, että mun kädet pitäisi olla pahemmin viillellyt, jotta voisin olla oikeasti selviytyjä. Että mä en ole ollut oikeasti sairas, jos mulla on vain näin vähän arpia. Koen että olen "huono selviytyjä", jos en ole viillellyt pahemmin. Kuntoutuksessakin hoitaja sanoi että ei mun arvet ole pahat. Käänsin sen niin että ne ovat siis säälittävät. Tiedän että tarkoitus oli vaan kannustaa mua kulkemaan rohkeesti ulkona lyhythihaisella ilman ahdistusta. Pitäisi ehkä puhua tästä kun se vaivaa vieläkin, vaikka tästä taitaa olla jo vuosi...

Nykyisin elämässä ei ole stressiä. Välillä stressaan ja tajuan että hei, ei mulla edes ole mitään stressattavaa. On niin outoa kun ei ole koko ajan koulutyöt odottamassa. Koulujen loppuminen tuntuu ihan uudelta alulta elämässä. Nyt voin tehdä elämästäni sellaista kun haluan. Toisaalta pelottavaa on se, että nyt mä olen ihan ite se joka määrittelee mun arjen. Mä olen se joka määrittelee itselleni pääsykokeeseen opiskeltavat ajat, mä olen se joka määrää milloin menen nukkumaan ja mä olen se joka päättää jäänkö vain loppuelämäkseni kotiin, vai hankinko välivuodeksi väliaikaisen opiskelupaikan, töitä, haenko sitten joskus kouluun...

Mulla on sellainen aivan pieni epäilys että tulevasta kesästä voisi tulla hyvä. Ehkä ainakin parempi kuin viime kesästä. Yritän ainakin parhaani. 

"Pidän siitä mistä kerrot
Pidän siitä miten kerrot, asioita tunteita
Valoa ja pimeää
kummassakin laulussa hyvä tunne kasvaa ja kasvaa
En pidä siitä että siirtyminen vaatii mahtavia tekoja
Miten kaikki voi olla valmista kun ei ole edes tehty mitään?
sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään
Miten niin jalat maassa, oletko koskaan nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?"

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Oon ihan väsynyt. Välillä saan voimia tehdä jotakin, mutta sitten ne voimat onkin taas kohta lähtenyt. Mulla on neljä kurssia jäljellä ja kuukausi aikaa tehdä ne. Tiedän että ehdin ne, mutta toisaalta eipä ne itsekseenkään valmistu. Pitäis vaan nyt jaksaa jotenkin kerätä voimat tehdä ne kurssit loppuun.

Vaikka kuinka yrittäisin pysyä positiivisena ja jaksavana ja hyvinvoivana niin ei se auta, fiilis on silti huono. Nukun yöt huonosti ja torkutan niin että unta kertyy 12h, mutta silti väsyttää. Aamusin herääminen tuntuu raskaalta kun ei oo mitään mitä odottaa päivältä. Joka päivä näytän myös peilistä aivan kuvottavalta ja se laskee itsetuntoa. Ei tee mieli oikein lähteä minnekään kun vihaa itteänsä.

Mulla on myös eräs kaverisuhde, joka ei tuo mulle yhtään mitään, pikemminkin vie voimia, mutta en jaksa välejäkään katkaista. Musta tuntuu että se ei tuo oikeasti mulle yhtään mitään. Mulle saa puhua omista ongelmista, mutta se että sitten kun koitan auttaa niin saa vaan paskaa niskaan, on todella uuvuttavaa. Tänäänkin juteltiin parisen tuntia ja lopulta jouduin ottamaan vähän taukoa kun en jaksanut enää sitä valitusta ja haukkumista....Oon miettinyt että pitäiskö vaan pitää pieni tauko kyseisestä ihmisestä, mutta se vaan tuntuis tosi pahalle...

Vielä kaksi päivää koulua, yksi huomenna ja yksi ensi viikolla, ja musta tuntuu että mä en vaan pysty menemään kouluun. Mulla olis varaa jättää huominen välistä, mutta sitten yks koeasia jäis oppimatta. En tiiä mitä tekisin. Tänään meinasin saada paniikkikohtauksen luokassa, joten ei kamalasti huvittais mennä sinne kun nyt on fiilis tätäkin päivää huonompi. Alkoi vaan itkettää ja tuntui että pyörryn. Meinasin lähteä luokasta, mut kyl mä sitten pärjäsinkin asian kanssa.

Elämä tuntuu tällä hetkellä tosi raskaalle, mutta kun mulla oli se piiiitkä hyvä jakso, niin kyllä sellainen tulee uudelleenkin. Pitää vaan jaksaa tän huonon jakson yli.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

"Miks on niin vaikeeta myöntää julkisesti et oon heikko?
Tai se et mun sisäl on kaunis prinsessa ja karmiva peikko
Miks on niin vaikeeta puhuu suoraan ja katsoo silmiin?
Miks jos en ymmärrä jotain nyökytän et muka ymmärsin?
Tää on elämänkoulu, ei pudonnu omena kauas puusta
sitä opitaan niin kauan et hampaat putoo suusta


Se tuli niinku taivaalta salama
valkeena kasvot ku lakana
Juuri ku luulin saaneeni kii, se oliki mun takana"



Jotenkin pari päivää on ollut vähän alavireinen olo. Pelottaa edelleen että sairastan jotain vakavaa tautia. Joskus käännän sen voimavaraksi ja nautin sitten täysillä jokaisesta hetkestä, jonka saan elää.

En haluaisi myöntää jos mulla on paha olla tai ahdistaa. Haluan olla vahva, haluan että mulla menee hyvin. En halua sanoa mun hoitajalle jos mulla menee huonommin, enkä etenkään lääkärille. Jotenkin tuntuu että ne vähättelee mua jos kerron että on nyt vähän mieliala laskenut. Etenkin opiskelujen suhteen. Tiedän että jos mä en ole täysissä voimissa ja terve, ne sanoo että musta ei ole opiskelemaan yliopistoon. Se tuntuu pahalle. Haluan että ne uskoo että musta on vielä johonkin. Mä vaihdan kesän alussa aikuispuolelle, ja mä oikeastaan odotan jo sitä. Pääsee juttelemaan ihan uusille ihmisille. Voihan se olla negatiivinenkin muutos, mutta ainakin nyt se tuntuu positiiviselle. Ehkä se uusi ihminen ymmärtää mua paremmin ja näkee mun asioita ihan uudessa valossa.

Mua on ahdistanut oikeastaan tän koko päivän. Äsken olin kotona käymässä ja meillä oli tosi kivaa, käytiin äitin kanssa lenkillä ja saunassa, syötiin, katsottiin yhdessä vanhoja valokuvia ja naurettiin. Pikkuveli olisi halunnut että jään pidemmäksikin aikaa, mutta aattelin kuitenkin lähteä kotiin kun alkoi vähän väsyttää. Tuntu kivalle kun veli pyysi jäämään, se kertoo että oon tärkeä. Nyt kuitenkin kun tulin kotiin, iski taas ahdistus.

Mulla on monena päivänä ollut paljon aktiviteetteja, ja ei oo ahdistanut kun on ollut aina jotain mitä tehdä. Nyt kuitenkin tuntuu että ei oo mitään tekemistä. Oon varmaan joskus puhunut blogissa että mua ahdistaa olla tekemättä mitään. Se on vaan ihan kamalaa. Se että on vaan ja istuu ja tuntee kuinka aika kuluu. Tällä hetkellä on just sellanen fiilis. Voisin ehkä mennä nukkumaan kohta. Väsyttää. Ehkä yö veis ahdistuksen pois ja aamulla olis taas parempi mieli. Tosin niin oon aatellut nyt monta päivää eikä niin oo tapahtunut.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kuulumisia

Kaks viimesintä päivää on ollut vähän huonompia. Eilen treenit meni huonosti ja ajattelin kotiin tullessani että oon meidän ryhmän huonoin. Sain fiiliksen vähän paremmaksi kun mietin että mä oon uusin tulokas meidän harrasteryhmässä ja harjoittelemalla voin kehittyä. Tänään sitten illasta ajatukset valtasi sairauden pelot, jotka on vähän taas pahentunut. Ehti ne hetken olla täysin poissa. Nykyisin osaan kuitenkin ajatusten avulla puhua itselleni järkeä, tai ainakin rauhotella itseäni. Elän hetkessä, tällä hetkellä kaikki on hyvin, turha murehtia liikaa tulevaa.

Eksyin tänään myös lukemaan masennusblogeja. Huomasin kuitenkin heti että fiilis paheni, joten lopetin lukemisen. Masennukseen uppoutuminen on mun defenssi sairauden pelolta. Jos masennun ja haluan kuolla, mun ei tarvitse pelätä kuolemaa. Tiedän että se on tyhmää, joten koitan keksiä jotakin muita keinoja selviytyä pelolta.

Mutta viime viikolla tuli kuitenkin tosi positiivisia uutisia, nimittäin viimeiset ylioppilaskirjoitukset on suoritettu, pääsin niistä läpi ja kesäkuussa on sitten ylioppilasjuhlat. Vielä olis 5 kurssia tekemättä, mutta kyllä tässä on vielä kuukausi aikaa ja yksi kurssi loppuu onneksi viikon päästä. Mun unelma valmistumisesta on siis vihdoin totta. Koulun jälkeinen aika vähän pelottaa. En palaa enää syksyllä lukioon, monet tukiverkot koululta lähtee, vaihdan keskustelupaikkaa aikuispuolelle ja aloitan ehkä jossakin vaiheessa avoimessa yliopistossa opinnot. Enemmän ootan kuitenkin innolla valmstumisen jälkeistä aikaa. Kaikkien näiden tylsien yhteiskuntaopin, historian, maantiedon yms. kurssien jälkeen pääsen vihdoin keskittymään just mua kiinnostaviin opiskelujuttuihin kun luen pääsykokeisiin ja uusin yo-kokeen.

Tällä hetkellä kuitenkin masentaa aika paljon, mutta aamulla on ehkä eri fiilis.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Välillä on itketty ja kovasti on vaihdettu kuulumisia perheen kanssa. Pikkuveli oli ottanut meidän kissan kuoleman todella raskaasti, mutta yhdessä tuetaan toinen toisiamme. Koitan jatkuvasti saada ajatukset muualle, mutta hankalaahan se on, kun ajatukset jatkuvasti kulkeutuu eiliseen. Ei sitä vieläkään usko todeksi. Nyt oli oikeastaan sellainen hetki, jolloin parhaiten pystyn tämän asian ottamaan, niin pahalta kun tuntuukin sanoa noin. Pari kuukautta sitten olisin varmasti reagoinut paljon voimakkaammin, puhumattakaan jos tää olisi tapahtunut pari vuotta sitten kun ramppasin osastolla. Nyt on sen verran voimia että pystyn ottamaan asian vastaan edes jollakin tavalla. Ja vastoinkäymiset vahvistaa, niin uskon tämänkin ikävän tapahtuman tekevän.

Onhan se ihan kamalaa ajatella että yksi tärkeä asia elämässä on ikuisesti poissa. Että ei meidän kissaa saa koskaan ikinä takaisin. En kuitenkaan halua velloa siinä ajatuksessa, kun se saa vaan ikävän olon.

Ensi viikolla alkaa koulu ja vähän pelottaa kun saatan purskahtaa itkuun ihan yhtäkkiä. Jos alankin itkeä kesken tunnin....Oon myös vähän omissa ajatuksissani koko ajan, joten saa nähdä miten pystyn tunnilla keskittymään. Mutta hei, viimeinen jakso lukiossa. Kyllä mä jaksan.

Nyt meen nukkumaan kun kellokin lähestyy taas kahta.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Tänään oli yksi elämäni kauheimmista päivistä, kun lähdettiin äidin kanssa tyhjän kantokopan kanssa eläinlääkäristä. Meidän kissa lopetettiin. Ei tätä surun määrää ymmärrä ihminen joka ei omista lemmikkiä. Meidän kissa ei ollut vain lemmikki, se oli yksi perheenjäsen ja tärkeä terapiaeläin, joka toi lohtua kun oli huono fiilis.

En osannut ennen lääkärireissua aavistaakaan että se lopetettaisiin. Olihan se ollut jo pitkään vähän huonossa kunnossa, mutta en osannut aavistaa mitään, ennenkuin lääkäri totesi että elinaikaa oli enintään kolme viikkoa. Että kivuton kuolema saataisiin lopettamalla meidän kissa heti. Että ei ole järkeä pitää kissaa hengissä kivuissaan. Kasvaimia oli suolistossa ja sydämessä, painokin oli laskenut alle kolmeen kiloon. Olihan sillä ikääkin jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta, mutta en oikeasti osannut odottaa että tänään olisi se päivä kun silittäisin sitä viimeistä kertaa. En ollut osannut suhtautua asiaan mitenkään kun se tuli niin yllättäen. Kaikki meni vain niin sumussa koko muutaman tunnin lääkärireissun ajan. En pystynyt katsomaan kun meidän kissan hengitys lakkasi. En pystynyt katsomaan muutakuin sen selkää. Olisi muuten piirtynyt ikävä kuva verkkokalvoille.

Kotona me heitettiin hiekkalaatikon hiekat ja kuivaraksut roskiin ja itkettiin äitin kanssa. Kaikki meidän kissasta muistuttavat tavarat me laitettiin piiloon, sillä oli vain niin kivuliasta nähdä ne. Koko talo tuntui tyhjältä ja orvolta. Vähän aikaa sitten äiti toi mut omaan kotiin. En tiedä milloin pystyn seuraavan kerran käymään kotona.

Toisaalta itkettää, mutta toisaalta on todella rauhallinen fiilis. Kun tiedän ettei sen enää tarvitse kärsiä kivuissansa. Se on nyt paremmassa paikassa. Sen on nyt hyvä olla. Toivon että se sai elää hyvän elämän meidän kanssa. Me hoidettiin sitä parhaamme mukaan ja koitettiin tarjota sille hyvä koti.

En vieläkään oikein usko kaikkea todeksi, ehkä en tällä hetkellä edes haluakaan. Hyväksyn asian vähitellen siinä tahdissa kun pystyn. Ajattelin kirjoittaa jos se auttaisi edes vähän. Me ollaan äidin kanssa itketty ihan koko illan. Muu perhe on reissussa, joten tällä hetkellä äidin lisäksi tästä tietää vain iskä, ei mun kaksi veljeä. Iskä soitti äsken kuulumisia, ja kertoi ettei pikkuveljelle ole vielä kerrottu. Tekee pahaa ajatellakin, kuinka veljen kiva lomareissu saa tällaisen käänteen. Veljelle meidän kissa oli niin rakas. Tekee pahaa edes miettiä, miten 11-vuotias osaa tällaisen asian ottaa.

Koitan tässä nyt jotenkin jatkaa elämää normaaliin tapaan, vaikka vähän hölmöltä se tuntuukin näin ison ja ikävän tapahtuman jälkeen.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

En oo jaksanut olla täällä aktiivinen, ihan vaan siksi ettei ole mitään kirjoitettavaa. Ja tuntuu myös siltä että jos kirjoitan blogiin siitä kuinka hyvin on mennyt, niin ei ketään kiinnosta. Onhan tää mun sairausblogi, ja tuntuu että ihmisiä kiinnostaa vaan se kun menee huonommin. Mutta ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa.

Viime postaukset tuntuu väkinäisesti kirjoitetuilta, ei mulla oikeasti ole ollut oikein mitään kirjoitettavaa, mutta kunhan oon vaan kirjoittanut. Poistin muutaman postauksen, kun alkoi ärsyttämään ne. En tiedä mitä tekisin blogin kanssa. En tietenkään halua poistaa tätä blogia, täällä on koko mun selviytymistarina, mutta voi olla että kirjoitan tänne todella harvoin. Vai mitä mieltä te ootte, kiinnostaako teitä sellaiset positiivisemmat postaukset? Ja voinhan toki kertoa sairauksista, mutta parantumiseen kannustavasti.

Mulla on siis mennyt jo pidemmän aikaa hyvin. Viime postauksessa kerroin että paha olo iski (tosin poistin sen postauksen kun se alkoi ärsyttämään), mutta se kesti vaan sen yhden päivän. Helposti tulkitsen yhden pienen ahdistuksen merkiksi siitä että alkaa huonompi jakso. Nyt on kuitenkin mennyt jo kuukauden, jollei ylikin, tosi hyvin. Ahdistuksia tulee todella harvoin. Jaksan tehdä asioita ja elämä on mielekästä. Jaksan harrastaa, käydä koulussa ja tehdä kotitöitä. Välillä tekee mieli ottaa takapakkia, koska elämä joka ei ole sairauksien täyttämää, tuntuu niin pelottavalta. Olenhan sairastanut jo niin kauan. Nyt on kuitenkin tällainen hyvä jakso, joten on iso mahdollisuus aloittaa se parantuminen. Kaksi vuotta sitten keväällä alkoi parantumisprosessi syömishäiriöstä, ja sen selätin. Nyt tänä keväänä on mahdollisesti vuorossa parantumisprosessi tästä kaikesta sairastamisesta. Keväällä mieliala nousee, joten on helpompi aloittaa se parantuminen. Kyllä siinä parantumisessa on vaan niin tärkeää se oma motivaatio. Ei kukaan parane, jos ei edes halua parantua.

Tällä hetkellä oon todella tyytyväinen mun elämään. Mä aloitin unelmieni harrastuksen, valmistun aika varmasti lukiosta kesän alussa, teen asioita joita rakastan ja mulla on suunnitelmia elämälle. Silloin kun mä olin todella sairas, en mä pystynyt mitään unelmia toteuttamaan. Nyt pystyn, kun on voimia ja se tuntuu musta ihan mahtavalle. Vihdoinkin elämällä on oikeasti joku suunta.

Vaikka mulla onkin mennyt "vaan" vähän yli kuukauden hyvin, niin en oikeasti edes muista milloin olisi mennyt näin kauan hyvin. Ei oikeasti varmaan kolmeen vuoteen. Nyt aion käyttää kaiken tän energian ja elämänilon hyödyksi. Tulee varmasti takapakkeja, mutta en halua että ne vetää takaisin sairauksiin. Ja sellainen jonka jokainen parantuja joutuu varmasti kokemaan on se, että aluksi elämä ilman sairauksia tuntuu tyhjältä, jopa tylsältä, kun sairaus ei kuulukaan enää koko ajan elämään. Mutta se vaihe menee koko ajan ohi, oon ite sen huomannut. Kunhan ei luovuta ja jaksaa vaan taistella. Tää on vain tällainen ikävä välivaihe joka pitää selättää. Toivottaisin nyt kaikille tsemppiä, mutten usko että se oikein mitään muuttaa. Mutta uskon että se parantuminen on oikeasti mahdollista. Ei elämä vaan voi olla aina ikävää, vaikka siltä tuntuukin.