lauantai 18. marraskuuta 2017

Tässä tänään miettiessäni asioita tajusin että tää syksy on ollut mun koko elämäni vaikein. Oon pelännyt ja ollut niin ahdistunut, ettei sitä osaa edes sanoin kuvailla. En ole ollut niin itsetuhoinen kuin ennen tai miettinyt jatkuvasti itsemurhaa, mutta se henkinen kipu mitä pelko on tuonut tullessaan on niin kamalan suurta. Nyt on mennyt tasaisemmin pelkojen suhteen jo jonkin aikaa, onneksi. Mutta se ei harmillisesti tarkoittanut sitä että vointi kohenisi. Oon ollut niin masentunut, että on jouduttu nostamaan lääkkeitäkin, Peratsin olisi tarkoitus nostaa 24 mg, mutta se kuulostaa kyllä ihan tosi isolta määrältä. Täytyy siis päättää haluanko mahdollisen paremman olon vai mahdolliset kognitiivisten kykyjen heikkenemiset joskus tulevaisuudessa. Nyt syön 16 milligrammaa, mutta voi olla että pysyn siinä määrässä. Ehdotettiin myös että lisättäisiin listalle kolme uutta lääkettä, mutta en todellakaan halua syödä enempää lääkkeitä, niistä on koitunut niin paljon kaikkea ikävää. Joten näillä mennään.

Päivisin väsyttää niin että voisin vaan nukkua kaiken aikaa. Tänä aamuna kuitenkin olo oli ehkä tunnin sellainen kun se kuuluisikin olla, sellainen joka se oli ennen sairastumista. Ehkä tuo uusi lääkemäärä vaikuttaa väsyttävästi, mutta ennen sitäkin väsytti aina vaan. Päivät kuluu ohi kun en jaksa tehdä mitään. Tuli mieleen myös sellainen idea että lopetan lääkkeet. Oon kuullut monilta että lääkkeitten lopettaminen on ollut hyvä päätös, mutta viimeksi kun lopetin lääkkeet jouduin sairaalaan...Joten en osaa sanoa mitä tekisin. Houkuttelee kamalasti koittaa vähentää lääkkeitä. Lääkärille on turha puhua asiasta, se tuputtaa mulle koko ajan vaan uusia lääkkeitä.

Oon nyt kahden vaiheilla: haluaisin parantua, mutta kun se ei tapahdu hetkessä niin mietin että samako se sitten on jos luovutan ihan kokonaan. Masennukseen hukuttautuminen houkuttelee, se on ollut niin kauan osa elämääni, ja kaikki siihen liittyvä on koukuttavaa. Haluaisin kuitenkin myös kovasti parantua, mutta tuntuu että junnaan nyt paikoillani. Oon taistellut näiden ajatusten kanssa ihan hirveän pitkään. Jaksan vielä yrittää tehdä kaikkeni paranemisen eteen, mutten oikeasti tiedä mitä ihmettä mun pitäisi tehdä että se tapahtuisi. Vai pitääkö mun hyväksyä että tällaista mun elämä sitten on koko loppuelämäni? Ärsyttää kun ei ole mitään selvää ratkaisua mun asioihin, oon ihan hukassa.

maanantai 6. marraskuuta 2017

"Tämä voisi olla uuden alku
tilaisuus tehdä kaikki toisin"

Poli oli tänään. Odotukset oli korkealla, ne romuttuivat ensimmäisen puolen tunnin aikana. Aiheet eksyivät aivan turhiin asioihin ja pian hoitaja tokaisikin että hänen täytyy kiirehtiä lääkärin palaveriin toisen potilaan kanssa. Lähdin sitten itkien pois, eivätkä asiat edenneet oikeastaan yhtään mihinkään. Tuli vain sellainen olo koko keskustelusta, että olen vain laiska, enkä siksi tee asioita. Laiska, enkä ota vastuuta tekemisistäni. Ratkaisuksi tilanteeseen sain siis "Opamoxia ja päivystykseen jos siltä tuntuu". Eikö oikeasti ole muuta tehtävissä? Päivystys maksaa niin kamalasti ja en halua syödä tarvittavia jatkuvasti. Hoitohenkilöstö hokee kuinka iloinen ja hyvinvoiva olen, ja vaikka olen jo monesti sanonut että ulkokuoresta ei voi vointia päätellä, niin tänäänkin olin polin mukaan oikein hyvinvoiva vaan koska jaksoin lähteä kotoa sinne....Anteeksi, mutta mä olen vain niin turhautunut ettei mua oteta tosissaan...

Uutena lisänä kaiken päälle ovat harhat. Yleensä niitä on ollut jos herään keskellä yötä, ja niitäkin vain yhden käden laskettava määrä. Ääniharhoja on ennen ollut, mutta nyt ne on korvaantuneet näillä päiväs- tai ilta-aikaan tulevilla näköharhoilla. Näen hahmoja, ötököitä, numeroita, varjoja. En uskalla mennä iltaisin yksin parvekkeelle, sillä eilen näin siellä kävelevän mustan hattupäisen miehen, se käveli seinää päin, ja katosi. Se oli pelottava. Ötököitä taas lentelee ohitse, tai yksi juoksi myös jalan alle. Ja numero 16 ilmestyi sellaisen valkoisen rasian kylkeen. Ihmettelin miksi se on laitettu siihen purkkiin niin isolla, mutta sitten se katosi. Tarkistin vielä rasian, ei mitään numeroita...Pelottaa ihan hitosti olla yksin kotona, kun en tiedä mitä mieli seuraavaksi keksii. Pelkään vähän että ajaudun vähitellen kohti uutta psykoosijaksoa, sillä tää järkyttävä stressi tekee mut vähitellen hulluksi.

Polin jälkeen siivosin koko talon, pyykkäsin ja pesin astiat. Ajattelin että nyt teen elämänmuutoksen, koska olen siis vain laiska, en sairas. Tänään jaksoin myös tehdä ruokaa, ja ruokarytmit on parin päivän aikana muuttunut parempaan suuntaan. Tästä lähtien aion pakottaa itseni tekemään arkijutut, käymään kaupassa, siivoamaan, pesemään pyykkejä. Poli sanoi että kun olen antanut luvan itselleni olla tekemättä niitä, niin niiden tekeminen on entistä hankalampaa. Se nyt ainakin on totta, joten tästä lähtien oon tiukempi itseni suhteen. Haluaisin tehdä elämänmuutoksen, mutta nyt kun ollaan taas lähempänä huomista, niin alkaa ahdistaa. Miten mä sen teen, kun ei ole apua. Polilla ajat on niin kortilla ja toinen vaihtoehto avun saannille on kai pävystys, mutta mitä ne sielläkään voi tehdä....Ja edelleenkin se maksaa. En hitto oikeesti tiedä kuka mua enää voi auttaa. Mutta ei auta muu kun mennä päivä kerrallaan eteenpäin, kohti tuntematonta, odottaa että joku päivä jotain tapahtuisi...

torstai 2. marraskuuta 2017

On tapahtunut taas niin paljon kaikkea. On valvottu öitä, itketty, vedetty tarvittavia ahdistukseen ja nukuttu päivät. Pelätty. Oltu ahdistunut. Mutta vihdoinkin olo on vähän helpottunut.

Sairauksien pelot paheni pari kuukautta sitten, ja viimeksi kirjoitinkin kuinka jouduin sen takia lähtemään päivystykseenkin. Sen jälkeen löysin nivusista patin, jonka takia lähdin hoitajalle. Se epäili, että ne olisivat hyvälaatuisia, mutta varmaksi ei mitään voitu sanoa. Sitten kävin lääkärillä. Sovittiin että käyn vielä ultrassa niin selvitetään mitä patit ovat. Rinnastakin löytyi patteja, niille suositeltiin myös ultraamista. Viikot ovat olleet vain yhtä odotusta ja pelkoa, olen itkenyt aivan liikaa ja pelännyt niin etten tiedä enää miten pärjään pelon kanssa. Olin aivan varma että sairastan lymfoomaa. Tai rintasyöpää. Kaiken piti päättyä eiliseen kun saisin tiedon että sairastan parantumatonta rintasyöpää, joka on erittäin harvinainen nuorilla, mutta minähän tietenkin olen yksi niistä harvoista. Itkin jokaisella lääkärikäynnillä, mutta eilen olo oli luottavainen, ja onneksi tuloksetkin olivat positiiviset, ei mitään vakavaa. Olin vain suunnitellut elämääni eiliseen asti, mutta nyt saan suunnitella vähän pidemmälle, tuntuu helpottavalta. Nyt on aika monet syövät suljettu pois, joten elämän pitäisi edes hetken aikaa olla tasaisempaa.

Tajusin myös kuinka huonossa kunnossa ajoittain olen. Nyt on mennyt pari päivää ihan hyvin, mutta tarvitsen paljon apua arjen askareissa. Tuntuu että ilman S:ää eläisin jossakin vaikeasti sairaiden tukiasunnossa. S tekee ruuan, käy kaupassa, on kuin mun omaishoitaja. Mulle hoetaan kuinka jaksava, pirteä, iloinen ja reipas nuori nainen olen, mutta mitä jos se kaikki on vain ulkokuorta? Sisältä olen aivan rikki, muiden (jopa sellaisten joiden pitäisi ymmärtää jotain mt-ongelmista) on niin vaikea ymmärtää että ulkokuori ei kerro sitä miltä musta tuntuu. Se ärsyttää. Vanhemmat toitottavat myös kuinka huonot mun heräämis- ja nukkumaanmenoajat on, ja kuinka huonosti syön. Niidenkin on niin vaikea ymmärtää kuinka haastavaa se on. En osaa huolehtia ruuanlaitosta, ja ilman S:ää valvoisin varmaan viiteen asti ja heräisin kahdelta päivällä. Syön jotain valmisruokia päivästä toiseen kun en vaan jaksa tehdä ruokaa. Tai sitten olen syömättä kokonaan. Mutta sentään kun tiedostan tilanteen niin sille on helpompi tehdä jotain. Ootan vaan niin kovasti ensi maanantain polia niin ehkä voidaan yhdessä miettiä jotain ratkaisua.

Haluan että asioille voisi tehdä jotain. Haluan jaksaa ja kuntoutua, mutta ei se tällä tavalla kotona makoillessa tapahdu. Ammatillinen kuntoutuspäätös oli hylätty, avoimet opiskelut ovat liian raskaita tällä hetkellä, ainoa vaihtoehto vaikuttaa olevan kaikenlaiset pajatoiminnat, jotka ei mua kiinnosta millään tavalla. Haluan edetä elämässä, en käydä pajoissa ja toivoa vaan että asiat menisivät eteenpäin. Olisi kiva tehdä jonkinlainen kuntoutussuunnitelma: mitkä asiat edistävät kuntoutumista ja miten voisi konkreettisesti toimia jotta kuntoutuisin. Ehkä sellainen on jo, mutta haluaisin itsekin kuulla siitä. Tarvitsen tarkkoja, jäsenneltyjä, paperille hahmoteltuja suunnitelmia miten edetä tästä eteenpäin. Haluan taas jaksaa arjessa, käydä koulua ja edetä elämässä, mutta tuntuu että nyt menen vain kohti päämäärätöntä. Oon tän viikon yrittänyt järjestellä nyt näitä asioita, mutta tuntuu että se ei ole siltikään tuottanut tulosta.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Olo on kääntynyt ihan päälaelleen. Viime viikonloppuna sain ensin ahdistuskohtauksen kun paino oli pari kiloa noussut, ajattelin että lihon ja lihon vaan ja pian olen ylipainoinen, vaikkea painolukema ollut lähelläkään ylipainoista. Ja etten ole enää yhtä arvokas kun painan enemmän. Ei mitään sellaista että kaipaisin anorektista kroppaa, mutta stressi yhdistettynä tuohon painonnousuun sai mut vain ylireagoimaan. Rauhotuin kuitenkin sitten siitä.

Illalla sitten alkoi taas syöpäpelot. Aloin tuntea outoja oireita, joita oli ollut aiemminkin, mutta nyt ne vaan tuntui vahvistuvan. Suurentuneet imusolmukkeet kaulassa, kieli tuntui turvonneelta, leuat olivat jumissa. Googlettelin oireita ja diagnosoin itselleni suusyövän. Kamppailin syöpäajatusten kanssa ja ne rauhottuivat, kunnes taas vähän ajan päästä olin taas Googlen kimpussa. Olin satavarma että mulla on syöpä, aloin itkemään ihan hysteerisesti, kiersin ympäri asuntoa ja hoin etten jaksa enää. Päässä vaan kilahti ihan totaallisesti ja ajattelin vaan että nyt on pakko tappaa itsensä kun en kestä enää epätietoisuutta oman voinnin kanssa. Pelkään kuolemaa, mutta helpotti ajatus että itse saisin päättää sen ajankohdan. En ottanut lääkkeitä, mutta S soitti päivystykseen, jossa käskettiin tulemaan paikan päälle. Olin sekava, en muista oikein illasta mitään paitsi sen järkyttävän ahdistuksen, paniikin ja pelon. Osastolle joutumisen pelossa jäin kuitenkin kotiin mielummin, vaikka olinkin jo takki päällä lähdössä, otin Opamoxin ja kävin nukkumaan. Aamulla heräsin iloisena, eilinen tuntui oudolta ja kaukaiselta.

Kunnes sitten saapui taas ilta. Kurkussa oli tuntunut pala jo puoli päivää, ja kun kävin nukkumaan, tuntui että tukehdun ja kuolen jos nukahdan. Hengitys kävi raskaaksi ja tällä kertaa olin taas satavarma että nyt on syöpä kyseessä. Löysin patin kaulalta ja muutuin taas hysteeriseksi, en muistakaan oikein mitä sitten tapahtui, mutta sitten jossakin vaiheessa lähdettiin päivystykseen taksilla. Päivystyksessä ne otti kerrankin asiallisesti mut vastaan, pääsin hoitajalle ja sitten lääkärille. Loppujen lopuksi ei sitten löytynyt yhtään mitään, ei patteja, ei syöpiä, ei turvonneita imusolmukkeita, ei turvonnutta kieltä. Pulssi oli vain erittäin korkea, mutta lopuksi päädyttiin siihen että on vain niin suuri ahdistus päällä että se ilmenee tällaisina oireina, jotka on tietenkin ihan todellisia mulle. Pääsin kotiin neljältä yöllä ja kävin nukkumaan.

Aamulla herätessä oli hyvä fiilis kun tiesin että pääsisin iltapäivästä lääkärille juttelemaan. Odotukset oli korkealla, mutta koko käynti olikin ihan turhan kanssa. Itkin vaan eikä lääkäri tehnyt yhtään mitään, ei edes kysellyt miksi itken. Juteltiin kaikesta turhasta vaikka hoin etten jaksa enää kun ahdistaa niin paljon. Päädyttiin siihen että elän nyt Diapamin voimin, se helpottaakin ihan tosi paljon. Pääsin vielä juttelemaan hetkeksi hoitajalle, itkin taas kuinka en vaan jaksa enää, enkä tiedä mitä tehdä. Hoitaja hoki että kyllä jaksan. Mä hoin että mitä jos en. Osastolle en kuulemma pääsisi missään tapauksessa, että siitä on turha edes haaveillakaan. Että nyt vaan Diapamia naamaan ja nukkumaan paha olo pois. Olin niin pettynyt koko käynnin jälkeen.

Pääsen juttelemaan taas perjantaina, ja tällä kertaa odotan että asioille oikeasti voisi keksiä jotain ratkaisua, ei vaan Diapamia ja nukkumista. Nyt on mennyt ihan hyvin pari päivää, kun ei vaan auta muu kuin jaksaa. Ahdistus tulee välillä, aika lievänä, mutta tunnen kuinka sellainen samanlainen iso paniikkikohtaus on taas kohta tulossa. Koitan vaan rauhotella itseäni. Tiedän että keksin itselleni uuden sairauden taas kohta ja sitten taas sekoan. Kehossa on paha olla, tekee vaan mieli tunnustella imusolmukkeita jatkuvasti vaikka se tuntuu aivan kamalalle. Itsemurha kiehtoo, vaikka se samalla pelottaakin. Epätietoisuus on niin tuskallista ajoittain ettei sitä jaksaisi enää. Ahdistuskin on aivan kamalaa, stressaan kaikesta. Mutta niinkuin sanoin niin eipä tässä auta muu kuin jaksaa vaan.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Tällä hetkellä fiilis on erittäin hyvä. Jotenkin ajatukset on ollut ihan pohjamudissa ainakin viimeisen viikon ajan, ja on ollut montakin pelottavaa hetkeä, jolloin itsemurha on ollut mielessä. Jotenkin eilinen oli traumaattinen, mutta merkittävä hetki kaiken suhteen.

Luin eilen illasta erästä kirjaa, kun ajatukset alkoivat synkkenemään. En enää tunnistanut itseäni, ajatukset kävivät itsetuhoisiksi ja lääkekaappi oikein huusi nimeäni. Olin varma että nyt mä ne lääkkeet otan. Tunsin jonkun kumman läsnäolon ja keho tuntui lämpimältä. Ajattelin että nyt pääsen jonnekin maailmaan joka on mua varten: kuolen ja sitten kaikki on hyvin. Kaikki oli niin sumuista, kummaa ja sekavaa, ihan liian pelottavaa. Mutta pystyin olemaan ilman ylimääräisiä lääkkeitä. Nukkumaan menin hyvin sekavana ja ajattelin että nyt mä pimahdin aivan lopullisesti.

Tänään aamulla heräsin kuitenkin aivan kuin eri ihmisenä. Eilinen ilta oli aivan kamalan pelottava, tuntui ihan oikeasti kuin joku yliluonnollinen olisi käskenyt mua ottamaan lääkkeitä. Kuulostaa niin oudolta....En tiedä onko se harha, vai mikä. Tajusin kuitenkin aamulla että mun on vaan taisteltava näitä pelottavia ajatuksia vastaan, se en ole minä joka haluaa kuolla. Elämä on täynnä niin monta ihanaa asiaa, enkä koskaan, ikinä, haluaisi luopua näistä asioista. Asiat on ihan oikeasti hyvin, vaikka pään sisällä onkin usein ihan kamala sotku. Mutta uskon että sen sotkun saa vielä selvitettyä.

Kouluasiat on ahdistanut. Tarkoitus oli hakea ensi keväänä koulupaikkaa, mutta oon vaan miettinyt että en siihen pysty, mutta on kai vaan yritettävä. Oon aina sellainen joka vetää yli jaksamisen, mutta tiedostan sen ja nyt voin tehdä asialle jotain. Uskon että juuri tällä hetkellä en ole koulukuntoinen, ja se on ihan okei, voin pitää taukoa ja palata opiskelemaan sitten kun saan taas voimia. Ei ole kiire mihinkään. Vaikka tuntuu että petän läheiset ja ne on muhun tosi pettyneitä, niin täytyy nyt miettiä omaa jaksamista ja asioita vähän pidemmällekin.

Oon myös tosi kovasti kaivannut sitä minää, joka olin kun sairastin. Ja niitä asioita, joita tein silloin. Oon sitten ajatellut että mun täytyy olla taas masentunut jotta saisin ne kaikki mitä oli silloin. Mutta tajusin tässä joku aika sitten että eihän niillä ole yhtään mitään yhteyttä toisiinsa. Jos mä kaipaan museoissa kiertämistä, niin en mä nyt tarvitse mitään masennusta että mä voisin taas nauttia museoista :D Oon myös ajatellut että jotta haluaisin pukeutua samalla tavalla kuin silloin, mun tarvitsee olla mieleltänikin samanlainen, yhtä surullinen ja ahdistunut. Vaikka ei niilläkään ollut mitään yhteyttä, kun en pukeutumisella mitenkään tuonut esille mun pahaa oloa, vaan pukeuduin ihan normaalisti. Tuntuu jotenkin tosi hölmölle miten oon voinut ajatellakaan noin, enkä ole edes tiedostanut asiaa...Mutta tän tajuaminen auttoi. Ulkoiset asiat voi olla kuten ennenkin, mutta siihen ei tarvita pahaa oloa.

Nyt on ollut tämän päivän tosi hyvä fiilis, ja toivon että näistä kaikista asioista viisastuneena voisin taas jatkaa parantumista yhä ahkerammin. Kyllä asiat vielä järjestyy.


sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Elämä on vain yhtä vuoristorataa, ensin ahdistaa, sitten olen niin iloinen että tekisi mieli vain nauraa ja sitten taas hetkessä saatan purskahtaa itkuun. Haluaisin jonkun syyn miksi tunteet vaihtelee näin kovasti. On raskasta kun tunteet ovat myöskin aivan äärimmäisen vahvoja.

Välillä olen myös miettinyt itseni satuttamista. Viiltämistä, lääkkeiden ottoa...Kaiken pitäisi olla hyvin, mutten tiedä onko kuitenkaan. Pelot tuntuvat aika ylitsepääsemättömän raskaille ja tulevaisuus epätoivoiselta, viillot ja yliannostukset tuntuvat ahdistuksen tullessa parhaalta ratkaisulta. On vaikea ymmärtää että paha olo ei kestä ikuisuutta, vaan se menee kyllä ohi. Toisaalta tuntuisi helpolta vaan antaa taas kaiken mennä vähitellen kohti huonompaa, tuntuu että se on kaikkein helpoin ratkaisu.

Enkä tiedä mitä tulevaisuudessa odottaa. Olen nyt päässyt iloisesti lomailun makuun ja tuntuu ettei musta ole enää koskaan koulun penkille. Lukionkin suorittaminen oli niin raskasta, mitenkäs sitten ammattikorkeassa tai yliopistossa...Tuntuu ettei musta ole mihinkään, ettei musta tule yhtään mitään. Että olen pelkkä turhake. Kelalta odottelen ammatillisen kuntoutuksen päätöstä, josta tulee mahdollisesti ensi viikolla päätös. Kai se on myöntävä, mutta pelottaa jos en pystykään siihen. Sitten jään aivan tyhjän päälle, vaikka toivoisinkin ehkä sitä. Se olisi helpoin ratkaisu tässäkin.


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Emetofobia

Tänään oli ammatinvalintapsykologi. Odotin aikaa kovasti. Tein viime kerralla ammatinvalintatestin ja nyt käydään läpi tuloksia. Mielenterveyshoitaja näyttää kiinnostavan vahvasti, mutta keskustelu ajautuu oksennuspelkoon, joka valitettavasti estää tämän työn. Psykologi alkaa puhua oksentamisesta: eihän se mukavaa ole, minunkin poika sunnuntaista asti oksentanut, ikävää katsottavaa.

Sunnuntaista. Asti.

Koitan peittää järkytystäni, hymyilen vaivalloisesti. Kättä kuumottaa, kättelin sillä juuri psykologia. Bakteereja. Psykologi esittelee tuloksiani, katse harhailee, ajatukset harhailee. Neljä päivää kipeänä. Pakko saada käsidesiä. Hymy hyytyy loppua kohden ja koitan niellä itkua. Toivon vain että aika olisi ohi, en kuule mitä puhutaan. En jaksa puhua, nyökyttelen vaan. Lopulta kuulen sanat "no, se oli kai sitten tässä!". Psykologi ojentaa käden. Tuijotan sitä. Sanonko etten voi nyt kätellä. Tartun kuitenkin käteen ja ryntään ulos. Hitto, pitää koskea ovenkahvaan.

Ulkona kävelen nurkan taakse, kaivan repusta käsidesin ja pursotan sitä ison kasan käsille. Ihmiset tuijottavat, mutta tuijottakoot. Itkettää niin hirveästi ja sydän hakkaa rinnassa. Koitan hengitellä rauhassa, mutta paniikki puskee päin.

Kotimatkalla teen äkkikäännöksen, niin että pyörän renkaat luistavat keskustan mukulakiviä pitkin ja meinaan kaatua. Pakko päästä apteekkiin, pakko ostaa uusi käsidesi. Vanha lentäkööt roskiin kun koskin siihen likaisilla käsillä. Taas euroja taivaan tuuliin, mutta pelko on liian ylitsepääsemätön.

Apteekkari on ilkeä, tekisi mieli olla töykeä takaisin, mutta tärkeintä on päästä nyt vaan kotiin turvaan. Ulkona levitän taas käsidesiä ja otan toinen toistaan isompia askelia, jotta pääsisin pian pyöräni luo. Etanoli tuoksuu vahvasti ja ihmiset yskivät. Äänet kuuluvat selvästi, liian selvästi, mutta silti ne tuntuvat tulevan niin kovin kaukaa. Vähän huimaa.

Kotimatkan pyöräilen nopeasti. Sydän tuntuu pomppaavan rinnasta ulos ja henki ei oikein kulje, mutta poljen vaan koko ajan kovempaa. Puuskutan. Ihmisiä vilisee ympärillä. Mitä nopeammin kotona, sitä nopeammin pääsen turvaan. Pääsen pihaan. Juoksen rappuset ylös, mutta kunto ei enää kestä ja loppumatka on vain vaivalloista matelua. Avaan oven, suljen sen ja nojaan lipastoa vasten koittaen tasata hengitystä. Hiki valuu päätä pitkin. Riisun takin ja potkaisen kengät jalasta, kun syke on hieman tasaantunut. Sitten menen pesemään kädet. Kerran. Ja toisen. Ja vielä kolmannenkin. Vesi on kuumaa, saippua vaahtoaa, hinkkaan käsiä uudelleen ja uudelleen. Voisin pestä käteni vaikka ruvelle kunhan ne vaan olisi puhtaat.

Käsien pesun jälkeen lysähdän sohvalle ja purskahdan itkuun.

Hitto kun elämä on niin vaikeata.

Emetofobia uuvuttaa, vie ilon elämästä.