keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Emetofobia

Tänään oli ammatinvalintapsykologi. Odotin aikaa kovasti. Tein viime kerralla ammatinvalintatestin ja nyt käydään läpi tuloksia. Mielenterveyshoitaja näyttää kiinnostavan vahvasti, mutta keskustelu ajautuu oksennuspelkoon, joka valitettavasti estää tämän työn. Psykologi alkaa puhua oksentamisesta: eihän se mukavaa ole, minunkin poika sunnuntaista asti oksentanut, ikävää katsottavaa.

Sunnuntaista. Asti.

Koitan peittää järkytystäni, hymyilen vaivalloisesti. Kättä kuumottaa, kättelin sillä juuri psykologia. Bakteereja. Psykologi esittelee tuloksiani, katse harhailee, ajatukset harhailee. Neljä päivää kipeänä. Pakko saada käsidesiä. Hymy hyytyy loppua kohden ja koitan niellä itkua. Toivon vain että aika olisi ohi, en kuule mitä puhutaan. En jaksa puhua, nyökyttelen vaan. Lopulta kuulen sanat "no, se oli kai sitten tässä!". Psykologi ojentaa käden. Tuijotan sitä. Sanonko etten voi nyt kätellä. Tartun kuitenkin käteen ja ryntään ulos. Hitto, pitää koskea ovenkahvaan.

Ulkona kävelen nurkan taakse, kaivan repusta käsidesin ja pursotan sitä ison kasan käsille. Ihmiset tuijottavat, mutta tuijottakoot. Itkettää niin hirveästi ja sydän hakkaa rinnassa. Koitan hengitellä rauhassa, mutta paniikki puskee päin.

Kotimatkalla teen äkkikäännöksen, niin että pyörän renkaat luistavat keskustan mukulakiviä pitkin ja meinaan kaatua. Pakko päästä apteekkiin, pakko ostaa uusi käsidesi. Vanha lentäkööt roskiin kun koskin siihen likaisilla käsillä. Taas euroja taivaan tuuliin, mutta pelko on liian ylitsepääsemätön.

Apteekkari on ilkeä, tekisi mieli olla töykeä takaisin, mutta tärkeintä on päästä nyt vaan kotiin turvaan. Ulkona levitän taas käsidesiä ja otan toinen toistaan isompia askelia, jotta pääsisin pian pyöräni luo. Etanoli tuoksuu vahvasti ja ihmiset yskivät. Äänet kuuluvat selvästi, liian selvästi, mutta silti ne tuntuvat tulevan niin kovin kaukaa. Vähän huimaa.

Kotimatkan pyöräilen nopeasti. Sydän tuntuu pomppaavan rinnasta ulos ja henki ei oikein kulje, mutta poljen vaan koko ajan kovempaa. Puuskutan. Ihmisiä vilisee ympärillä. Mitä nopeammin kotona, sitä nopeammin pääsen turvaan. Pääsen pihaan. Juoksen rappuset ylös, mutta kunto ei enää kestä ja loppumatka on vain vaivalloista matelua. Avaan oven, suljen sen ja nojaan lipastoa vasten koittaen tasata hengitystä. Hiki valuu päätä pitkin. Riisun takin ja potkaisen kengät jalasta, kun syke on hieman tasaantunut. Sitten menen pesemään kädet. Kerran. Ja toisen. Ja vielä kolmannenkin. Vesi on kuumaa, saippua vaahtoaa, hinkkaan käsiä uudelleen ja uudelleen. Voisin pestä käteni vaikka ruvelle kunhan ne vaan olisi puhtaat.

Käsien pesun jälkeen lysähdän sohvalle ja purskahdan itkuun.

Hitto kun elämä on niin vaikeata.

Emetofobia uuvuttaa, vie ilon elämästä.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Tänään heräsin iloisena, aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Hirveätä vuoristorataa tämä vointi. Menin sitten viiltelemään eilen ja kylläpä kaduttaa. On niin helppo taas turvautua viiltelyyn kun sen nyt kerran aloitti taas. Tänään en aio viillellä, vaikka kuinka tekisi mieli, jalat näyttävät aivan kamalilta. Onneksi en pidä koskaan shortseja.

Tänään olisi luvassa kivaa tekemistä, samoin huomenna ja ylihuomenna. Kyllä se vaan kohottaa mielialaa kun on menoja, eikä vaan jää kotiin ikävien ajatusten kanssa. Voi kunpa voisin aloittaa jo sen kuntouttavan työharjottelun pian....olenkohan siitäkään puhunut?

Pakko nyt ihan oikeasti tsempata itseni kanssa, en voi vaan antaa pahan olon viedä takasin pohjalle...en vaan saa luovuttaa kun oon päässyt näin pitkälle. Ja tiedän että kun ilta saapuu niin unohdan kaikki tällaiset puheet. Ehkä auttaisi jos menisin aikasemmin nukkumaan, jos paha olo ei ehtisi tulla....

tiistai 15. elokuuta 2017

Ahdistaa.

Olo muuttui iltaa kohden alavireiseksi eikä mikään oikein kiinnosta. Kaikki tuntuu turhalle ja tulevaisuus synkälle. Tekee mieli luovuttaa, osastot, yliannostukset ja viiltelyt houkuttaa, ne on vaan jollakin tapaa niin turvallisia. Viillot iholla, kun lääkkeet rentouttavat koko elimistön eikä millään ole enää väliä, osaston tuoma turva, kaipaan niitä niin kovasti. Mutta pystyn ainakin toistaiseksi pysymään niistä erossa. Pakko. Enkä halua kuolla, mutta se kun lääkkeet vievät tajun, on vain jollakin tapaa niin kamalan houkuttelevaa. Kaipaan vahvoja, äärimmäisiä tunneärsykkeitä elämään, valitettavasti ikävin keinoin.

Days clean: 2 

Ainakin toistaiseksi.


Days clean: 0 

Senkin idiootti.



maanantai 14. elokuuta 2017

Eilen katsoin kokonaisen leffan ilman että tein jotain muuta samalla.
Tänään pystyin puhumaan kuntoutuksessa hoitajalleni niin että katsoin puhuessa silmiin.

Nämä asiat eivät ole olleet mahdollisia moneen vuoteen, silmiin katsominen ei varmaan koskaan.

Mua on ärsyttänyt kun kuntoutus hokee aina, että oot mennyt eteenpäin, vaikka mun olo olisi ihan kamala ja omasta mielestä tuntuu että oon ihan pohjalla ja alkupisteessä. Mutta tänään huomasin ihan oikeasti että mä olen mennyt eteenpäin, vaikka olo ei mikään maailman paras olekaan ollut kesän aikana. Kuntoutus sanoi että mun vointi on tilanteeseen nähden ihan ymmärrettävä. Oon just lopettanut koulun, mun elämässä on läsnä jatkuva epätietoisuus, kun en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja kyllä mä tiedän että tää mun vointi on ihan vaan tän tilanteen takia tällainen.

Eilinen ilta päättyi viiltelyyn, mutta jos se jäisi nyt siihen. No, takapakkeja tulee aina, mutta toivon että tästä alkaisi taas pidempi tauko ilman viiltelyä. Helpotti myös tietää, että viiltelyarvet ei vaikuta opiskelupaikan hakuun. Aina seuraavana päivänä kun oon viillellyt, tuntuu että noniin, nyt on taas mahdollisuus koulupaikasta ikuisesti poissa.

Lähdin tänään iloisena kuntoutuksesta. Aurinko paistoi, tuntui että asiat järjestyy. Se oli viimeinen kerta nuorisopuolella, nyt siirryn aikuispuolelle. Sain kuulla kaksi kertaa keskustelun aikana, kuinka mun hyvä puoli on se että olen sisukas, ja kuinka on hyvä että olen kunnianhimoinenja mulla on unelmia. Tuntui kivalle kuulla se. Hoitaja käski myös mennä kohti unelmia, välittämättä muiden sanoista, ei niillä ole merkitystä.

Olen ajatellut näin jo monena päivänä, mutta jos tästä alkaisi parempi vaihe. Jos nyt tsemppaisin, jos nyt en antaisi pahan olon viedä. Taistelisin ja pyrkisin kohti normaalia elämää. Vaikka se tuntuukin niin kamalan vaikealta. Mutta onko sairaus se mitä haluan elämältä? Ei ole. Haluan opiskella, harrastaa, elää. Tehdä asioita ja kokea. Eikä se ole mahdollista masentuneena.

Illaksi olisi tiedossa paljon tekemistä, käyn kaupassa ja kaveri tulee kylään. Huomenna käyn kelassa ja loppuviikostakin on paljon menoja. Kunhan vaan saan pidettyä arjen täynnä aktiviteetteja niin kaikki on hyvin. Kyllä hitto vie asiat vielä järjestyy.

Joka tekstin loppuun lisään tekstin days clean ja lasken montako päivää olen ollut ilman viiltelyä.

Days clean:1

Vaikka päivää ei ole vielä kulunut edellisestä viiltokerrasta, niin laitan sen silti tuohon, koska tänään EN viiltele.


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Uudistuksia blogiin

Tein vähän muutoksia blogin ulkoasuun. Vanha teema oli kiva, mutta se toi mieleen vanhat syömishäiriöajat, kuinka nälkäinen olin ja kuinka valvoin usein niin myöhään että aurinkokin nousi jo. Jo pelkkä blogin avaaminen sai ikävän tunteen kehoon, enkä siksi ole kirjoittanutkaan. Parempi siis vaihtaa teemaa, niin kirjoittaminenkin on helpompaa.

Käytiin tänään iltapäivästä kaupassa, kun tänään pidetään herkutteluilta. Vähän ahdistaa kun mietin että olisin käynyt lenkillä ennen niiden syömistä niin sitten olis helpompi antaa itselleen lupa herkutella, mutta iskä kävi äsken asentamassa meille uuden pesukoneen niin täytyy pestä pyykkiä. Ainiin, olenko kertonut edes että muutettiin pari viikkoa sitten uuteen asuntoon?


Ostin karkkipussin, sellaisen Haribon. Niitä karkkeja söin aina osastolla, kun oli karkkipäivä. Ne jotka jäi osastolle viikonlopuksi sai pitää osastolla yhden karkkipäivän. Aina kun syön noita, tulee jotenkin ahdistava olo. Samaan aikaan ahdistava ja turvallinen. Ja pieni kaipuu osastolle juurikin sen turvallisuuden tunteen takia. Aina oli joku vierellä, joku johon voi turvautua kun ahdistaa. Alan ehkä lisäilemään kuvia blogiin kun niiden siirtäminen tänne käy nopeasti iPadilla. Ja pakko laittaa siitä karkkipussista kuva :D



Syksyisin aina tulee ihan järkyttävä ikävä osastolle. Hävettää myöntää, mutta kyllä mä viihdyin osastolla, nuorisopuolella. Apu oli lähellä, ruoka tehtiin omasta puolesta, kavereiden kanssa "asui" saman katon alla ja välillä oli kivoja ryhmiä joissa pääsi mm. askartelemaan. Mitä muuta voisikaan toivoa kun oli masentunut, joku piti minusta huolta ja turvasi sen että pysyin hengissä. Vaikka kuinka koittaisin palauttaa mieleen kaikki ikävät ahdistavat hetket, tuntuu että aika on vaan kullannut kaikki muistot. Mutta tuntuu ihan kamalalle, etten pääse enää koskaan takaisin tuolle osastolle. Aikuispuolen osastoista taas on niin pahat muistot etten halua sinne enää koskaan. No, täytyy myöntää että välillä tulee taas kaipuu sinnekin, en tiedä miksi. Vaikka tiedän että se paikka oli kuin vankila.

Koitan tänäkin iltana taistella masennusta vastaan, sillä iltaisin tekee aina mieli luovuttaa. Aamulla sitten on ihan eri fiilis, joten yritän jaksaa aamuun asti tekemättä mitään tyhmää. Nyt siirryn katsomaan leffaa, jos kerrankin pystyisin olemaan koko elokuvan ajan tekemättä mitään muuta....

lauantai 12. elokuuta 2017

Ehkä olis aika herätellä tää blogi eloon, en oikein tiedä....olisi kiva kirjoitella tännekin, mutta en oikein löydä enää sanoja kuvata oloa. Ja blogi tuntuu tällä hetkellä vähän kuin avoimelta kirjalta, jota kuka tahansa voi lukea. Instagramissa taas turvaudun siihen että pidän tilin salaisena. Enkä tiedä lukeeko tätä enää kukaan, mutta voin kai kirjoittaa omaksi ilokseni.

No, en ole pystynyt aloittamaan avoimessa yliopistossa. Opinnot tuntuu liian raskaalta, joten tällä hetkellä oon vähän tyhjän päällä kun ei ole yhtään mitään. Ollaan puhuttu ammatillisesta kuntoutuksesta, ja se kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta. Asiat tosin etenee niin kamalan hitaasti, toistaiseksi täytyy sietää tätä kotona makoilua.

En oikein tiedä onko elämällä tällä hetkellä suuntaa. Oon mennyt kesän aikana paljon huonompaan päin, sorruin jopa viiltelemään. Taukoa taisi olla puoli vuotta. Välillä jaksan taistella masennusta vastaan, mutta sitten herään todellisuuteen, miksi taistelisin. Tuntuu suoraan sanoen turhauttavalta taistella. Kaipaan tuttua ja turvallista masennusta vierelle, mutta kun paha olo tulee, toivon vaan että se lähtisi pois. Kuka tahansa normaali ihminen valitsisi elämän ilman masennusta, mutta se on ollut mukana niin pitkään, ilman sitä tuntuu kuin heittäisin osan minusta pois. On kyllä hetkiä, jolloin haluan parantua, mutta sitten se motivaatio lähtee pois, kun asiat etenee niin turhauttavan hitaasti. ja se taas saa miettimään, onko tässä parantumisessa mitään järkeä, kun kaikki on vaan niin hirveän hidasta.

Joka päivä ahdistaa. Ei ole mitään tekemistä. Nyt tosin olen saanut vähän aktiviteetteja arkeen, käyn lenkillä, hoidan asioita ja käyn kuntoutuksessa juttelemassa. Mutta silti on paljon hetkiä jolloin ei ole yhtään mitään ja makaan vain sohvalla tuskaisena. Se on sanoinkuvaamattoman ahdistavaa, istua vaan siinä ja tuntea kun aika kuluu, mutta oma elämä ei liiku yhtään mihinkään suuntaan.

Kamppailen jatkuvasti. Annanko masennuksen viedä vai taistelenko. Tekee mieli vaan luovuttaaa ja palata pohjalle, mutta sitten mietin onko se todella se mitä haluan elämältä. Päätyä taas sairaalaan, koska tiedän että jos annan asioiden mennä huonoksi niin osasto kyllä odottaa. Siellä sitten turruttaisin itseni rauhottavilla, keksisin keinoja satuttaa itseäni ja ramppaisin eristyshuoneen ja normaalien tilojen väliä. No ei se ole elämää, sen tiedän itsekin, mutta se houkuttaa silti. Toisaalta tiedän että kaipaan elämääni opiskeluja, työtä, harrastuksia....menetän ne jos annan asioiden mennä huonompaan. Tässä on siis kaksi asiaa, mutten tiedä kumman puolen valitsin.

Huominen ahdistaa, mutta iltalääkkeet alkaa vähitellen lamaannuttamaan, joten pakko siirtyä nukkumaan...

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Hui, viime kirjoituksesta on ihan kamalan pitkä aika. Päivittelen aktiivisemmin itsestäni Instagramin puolella, joten siellä mua voi seurata (instatili näkyy tossa sivun vasemmassa reunassa).

Joka kerta kun oon avannut tän blogin ja alkanut kirjoittamaan postausta, tulee ihan hirveä olo. Yhtäkkiä alkaa masentaa. Olen kirjoittanut postauksen, ja sitten pyyhkinyt tekstikentän. En ole tyytyväinen teksteihin, eikä kirjoittaminen tunnu luonnolliselta enää. Haluaisin kirjoittaa tänne, mutta kirjoittamisen mukana tulevan pahan olon takia en oo kirjoittanut mitään. Nytkin alkoi jostakin syystä ahdistaa.

Mulla on mennyt vaihtelevasti. Ekat valmistumisen jälkeiset viikot meni tosi hyvin. Voin hyvin, jaksoin tehdä asioita ja mieli oli korkealla. Jossakin vaiheessa vointi meni sitten vähän huonompaan ja nyt se on pysynyt tasaisen alavireisenä jo pitempään. Joidenkin asioiden tekeminen on raskasta ja usein ahdistaa tuleva päivä. Pelot on pahentunut, varsinkin oksennuspelko. Liian usein tuijotan väsyneitä kasvojani vessan peilistä, poltan käteni jotta ne olisivat puhtaat ja ajattelen että en vaan jaksaisi enää pelätä. Tekee usein mieli ottaa takapakkia ja lopettaa koko paranemisprosessi. Koitan kuitenkin vaan jatkaa vaikka välillä tuntuis helpommalta vaan antaa pahan olon viedä mukanaan.

Tällä hetkellä koko tulevaisuus tuntuu aika toivottomalle. En tiedä mitä avoimessa yliopistossa opiskelemisesta tulee, tai mitä ihmettä mä sitten teen jos en siellä pystykään opiskella. Vähän sellainen fiilis että musta ei ole yhtään mihinkään ja olen ikuisesti mt-kuntoutuja. Se olis ihan kamalaa, ja tuo ajatus tuokin vähän voimia taistella, mutta matka tuntuu olevan aivan liian pitkä. Mua ahdistaa että mun elämä kulkee eteenpäin, mutta itse junnaan paikallani. Mitä kaikkea mun elämään kuuluisikaan jos olisin terve... Tällaisina hetkinä sitä vaan vihaa omaa sairauttaan.

No, kuuluu elämään hyvääkin. Me muutetaan toiseen asuntoon parin viikon päästä. Vaikka se stressaakin vähän, niin enemmän kuitenkin ootan sitä positiivisin mielin. Jotenkin odotan syksyä uudessa asunnossa, ehkä elämä saa jonkinlaisen uuden alun, kun yritän ainakin aloittaa opiskelut avoimessa yliopistossa ja vaihdetaan asuinympäristöäkin. Toivon että mun vointi kohenisi myös hieman muuton jälkeen.

Siinä tiivistettynä kuulumiset, voi olla että tuun tänne nyt useamminkin kirjoittamaan, koska en haluaisi lopettaa täysin tänne kirjoittamista.