torstai 18. joulukuuta 2014

Viiltely

Teen tän viiltelypostauksen ku poistin vanhan. Tää on siis jostain netistä bongattu viiltelyjuttu, jonka aattelin jakaa tännekin.

Ennen kuin viillät...

...mieti mitä seurauksia sillä on elämääsi
  • tulet nauttimaan siitä
  • tulet huomaamaan, että veri ja kipu addiktoivat
  • vaikka luulet voivasi tehdä vain pari pientä haavaa, jotka eivät ole syviä ja paranevat hyvin...
  • niistä tulee syvempiä
  • niistä jää arpia
  • niiden paraneminen voi viedä kuukausia
  • arpien katoaminen vuosia
  • jos luulet voivasi rajoittaa viiltämisen vain yhteen alueeseen kehossasi, mietihän uudestaan
  • kun ehjä iho loppuu, sinun täytyy viiltää muualle

Ole valmis eristäytymään muista ihmisistä ja elämään jatkuvassa häpeässä. Vaikka olisit maailman rehellisin ihminen...Huomaat valehtelevasi ihmisille, joita rakastat. Vetäiset itsesi kauemmas ystävistäsi, kun he koskettavat sinua, aivan kuin heidän kätensä olisi myrkkyä. Sinua pelottaa, että he tuntevat jotain paidan kankaasi läpi, tai koskettaminen yksinkertaisesti sattuu niin paljon.

Ole valmis menettänään hallinta niin täysin, että pelkäät seuraavaa viiltoa, koska et tiedä kuinka paha siitä tulee. Odota vain, kymmenen haavaa muuttuu sadaksiOle valmis siihen, että koko elämäsi on vain viiltämisen ajattelua. Viiltämisen ja haavojen peittelyn.

Odota vain, tulee kerta kun viillät "liian syvään". Tulet hulluksi kun veren tulo ei lopu. Ja huohotat. Ja koko kehosi tärisee. Sinulla on paniikkikohtaus ja olet kauhuissasi, muttet voi kertoa kenellekään. Siispä istut yksin...Rukoillen, että kaikki kävisi hyvin. Vannoen, ettet enää koskaan mene niin pitkälle. Mutta sinä menet, ja vielä pitemmälle.

Haavanhoitotarvikkeet eivät ole ainoa asia, johon kulutat rahasi. Ole valmis ostamaan uusi vaatevarasto. Pitkähihaisia paitoja kesäväreissä, rannekoruja ja hikinauhoja, saappaita, hanskoja. Lista jatkuu ja jatkuu.



Alat katsella jokaista uusin silmin. Tarkastelet heidän vartalojaan löytääksesi merkkejä itsetuhoisuudesta. Sinä näet heidän siistit käsivartensa ja häpeät itseäsi.

Et enää pysty elämään päivääkään viiltämättä. Seuraavaksi löydät itsesi yleisestä vessasta repimässä rupiasi auki neulalla, jota pidät lompakossasi hätätapauksia varten. Ja kun olet todella epätoivoinen, mikä tahansa sopii viiltämiseen. Sakset, auton avain, neula, klemmari...Jopa kynä. Ei ole väliä, mikä se on. Kun tarve on tarpeeksi suuri, löydät kyllä jotain.

Sano hyvästi asioille, joita pidit itsestäänselvyyksinä. Pedikyyrit. Hihattomat topit. Tavallinen kesäpäivä rannalla tai uima-altaalla muuttuu kaukaiseksi muistoksi. Ja sinä tulet kutisemaan. Niin paljon, että näyttää kuin sinulla olisi kirppuja tai jokin ihosairaus. Sinusta tulee oman kehosi asiantuntija, samalla kun tuhota sitä huolellisesti.


Sinä uneksit viiltämisestä. Sinä uneksit paljastetuksi tulemisesta. Se vainoaa sinua päivin ja öin, ja ottaa haltuun elämäsi. Sinä toivot, ettet koskaan olisi tehnyt sitä ensimmäistä haavaa, inhoten viiltämistä. Samaan aikaan rakastat sitä, etkä voi elää ilman sitä.



torstai 11. joulukuuta 2014

Flashbackejä

Herään siihen kun huoneesta kaikuu äidin ja isän huutoa ja paasausta. Se kovenee ja mun tekee mieli kiljua mutta en saa sanaakaan. Avaan silmiä välillä ja nään huoneen, jossa ei ole ketään. Vai kenties nurkassa joku? Silmät painuu uudelleen kiinni ja mä hoen itelleni että avaa silmät. Äänet kovenee ja mä en saa selvää yhdestäkään sanasta. Kiljun mutta en saa sanottua sanaakaan. Pitkän ajan kuluttua saan pienen vinkaisun aikaseksi ja itseni kunnolla hereille. Hengitän tiheästi ja kierrän hätäisesti katseella ympäri huonetta. Ääniä unen ja hereilläolon rajamailla, tuttu juttu mutta yhtä pelottava aina. Se on pelottavaa, ahdistavaa, jopa kammottavaa. Ne on niin selviä ne äänet, sä kuulet jokaisen tavun selvästi muttet saa selkoa yhdestäkään sanasta. Ihankun joku ruokala täynnä melua. (Unihalvaus?)

Istun kuvistunnilla samaisena päivänä ja vieressä istuva poika hakkaa savimöykkyä pöytään. Mua alkaa oksettaa ja pyörryttää mutten tiedä miks, kyyneleitäkin puskee mutten anna niiden tulla. Sitten välähtää silmien edessä samainen kuva kun hieman alle vuosi sitten. Sairaalavaatteet ja letkuja joka puolella. Mä juoksen minkä jaloistani pääsen kun minut kaadetaan maahan ja polvista kuuluu samanlainen tömähdys kun tuosta savimöykystä. Se oksettava olo oli aivan samanlainen kuin nyt. Se päivä kun heräsin itsemurhayrityksen jälkeen.

Ja kun mä illalla puhun tästä terapiassa, alkaa päässä heittää ja tunnen kun pää ei enää kanna, pyörryttää ja paha olo. Taistelen ettei flashbackejä tule enempää, taistelen nytkin kunnes havahdun ajatukseen; ne on menneitä, nyt mä oon tässä, kotona, en sairaalassa, en joutumassa sairaalaan. Kaikki on ok. 

Huomenna olisi kokeen tapainen esseetehtävä koulussa, mutta musta tuntuu että mun on luettava päiväkirjoja, blogia ja vanhoja epikriisejä läpi ja käytävä vielä pari viimeistä vuotta uudelleen läpi. Koitan pistää itselleni musiikkia joka vähän rentouttaisi tästä, mutta iTunen sekoitus pistää päälle Haloo Helsingin Lähtövalmiina-biisin ja mun ajatukset pomppaa takaisin vuoden takaisiin päiviin vaikka ehdin vaihtaa jo biisin....itkua ei voi estää ja mieleen pomppaa ihanaakin ihanampi muistikuva minusta ravintolassa syömässä iskän kanssa just hetkeä ennenkun istun sairaalan vessassa yltäpäältä veressä. 

"Kylmä lattia ja kova sänky, ovensuusta heitetty pikkuruinen tyyny. Kalterit ja tyhmä kello joka pitää ääntä ainakun sekunti vaihtuu. Kaarimalja jota hoitajat tunkee naaman eteen kun hyperventiloin ja yökin. Ettei vaan sairaalan omaisuus menis oksennukseen. Istut siellä yli 12 tuntia tekemättä mitään, kukaan ei sano sulle mitään, ei välitä vaikka sulla on paha olo. Huoneessa on vaan sinä ja sun mieli. Aamulla taas sä oot niinkun muut ja illalla taas koko maailma romahtaa. Joka ilta sä löydät ittes sieltä samasta huoneesta."

Ja mun pitää taas hokea itselleni että se on mennyttä. Mennyttä, mutta osa mun elämää. Mä en voi uskoa että toi tyttö olin minä, välillä mä jopa väitän itselleni että eihän sitä oikeasti tapahtunut.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Minä ja syömishäiriö

En osaa sanoa tarkkaa aikaa sairastumiselleni, mutta se kehkeytyi vähitellen. Se alkoi pakonomaisella liikunnalla. Kävin salilla päivittäin ja parin tunnin juoksulenkeillä. Kuntoni oli loistava. Jaksoin juosta yli kaksi tuntia putkeen, ilman ongelmia. Kuntotesteistä tuli täydet tulokset. Hiihtämässä kävin talvisin ja pidin hiihtopäiväkirjaa, voi olla että se oli yksi laukaisevista tekijöistä yhdistettynä moneen muuhun tekijään. Hiihdin monia satoja kilometrejä talvessa. Asetin usein itselleni tavoitteita talven hiihtomäärälle. Olin tunnollinen ja kiltti, halusin toteuttaa tavoitteeni jotka asetin itselleni. Perfektionistisuus näkyi jo tuolloin. Halusin lihasmassaa ja lihaksia näkyviin, tässä oli sekä vaikeuksia että jo hyviä valmiuksia. Olen aina ollut hoikka, joten vatsa- ja käsilihakset näkyivät selvästi, mutta jalkoihin en saanut lihasta. Liikunta sai hyvälle mielelle vielä tässä vaiheessa, suoraan sanoen rakastin liikkumista. Mutta monesti se meni yli, löysin itseni makaamasta sängyllä kun päässä pyöri ja huimasi, silmissä musteni.

Vähitellen jatkoin sarjoja, tein itselleni maaleja ja tavoitteita, ja usein tein lihaskuntoharjoitteita niidenkin yli, "vielä kymmenen, vielä, vielä!". Venyttelin tunnin päivässä. Löysin itseni reumapolilta reumatutkimuksista yliliikkuvuuden takia ja lääkäri käski lopettaa venyttelyn. Iskä oli pienestä pitäen valittanut jos söin iltapalaa myöhään, hoki jatkuvia saarnoja lihoamisesta. Moneen kertaan itku kurkussa mutustin leipää kymmenen aikaa ja kuuntelin kun iskä huutaa että susta tulee läskipallo jos en aikaistaisi syömistä. "Sä lihot". "Sussa alkaa kohta näkyä toi syöminen".

Kesäloman ulkomaanmatkalla havahduin jotenkin siihen, että olin aika hoikassa kunnossa, mutta en tähän kiinnittänyt suurempaa huomiota. Järkyttävän näköistä, kun katsoo alla olevaa kuvaa. Luut paistavat joka puolelta, kädet ovat tikut ja jänteet näkyvät osittain käsissä. Tuo ei ole kaunista eikä kadehdittavaa!


Jouduin sitten tuon kesän jälkeen osastolle, lääkkeitten yliannostuksesta. Osastolla näin langanlaihoja tyttöjä, jotka kärsivät syömishäiriöistä. Olin tosiaan hoikassa kunnossa itsekin, mutta osastolla olin hyvin hauraassa mielentilassa ja aloin itsekin ajatella olevani jotenkin lihava. Muistan sen kerran kun kysyin ensimmäisen kerran kaveriltani, "olenko lihava?". Hävetti kysyä, mutta halusin ulkopuolisen mielipiteen. Tiedostin olevani laiha, mutta mielessä kalvoi silti ajatus lihavuudesta.

Osastolla puoli vuotta vietettyäni, alkoi kuvioihin tulla tuo järkyttävä pakonomainen liikkuminen, joka pilasi tuonhetkisen elämäni. Kerroin tästä osastolla, mutta tämä ongelma jäi muiden vakavampien ongelmien, kuten itsetuhoisuuden ja itsemurha-ajatusten, alle. Kotilomat olivat vain liikkumista. Lenkkiä lenkin perään. Lihaskuntoharjoitteita niin ettei jaksa enää ja lysähtää vain maahan. Vihasin joka aamua, alkoi uusi päivä jolloin piti liikkua. Rakastin iltoja, koska sai mennä nukkumaan, mutta pian oli taas aamu ja helvetti jatkui. Alkoi ajat jolloin lenkit ja lihaskuntoharjoitteetkaan eivät riittäneet, kävin harrastuksessani ja ohjatuissa jumpissa. Tein jatkuvasti töitä sen eteen etten olisi vain paikoillani, liikuin koko ajan. En nyt ala tänne kertomaan vinkkejä miten mutta keksin joka tekemiseen jonkun tekemisen joka kuluttaisi kaloreita. Pelkäsin että kuntoni huononee jos olen minuutinkin vain paikoillani. Pelkäsin lihoamista yli kaiken. Pari kertaa isänikin joutui puuttumaan vihaisena asiaan, kun olin jumppaamassa salaa huoneessani. Hiihtolenkille lähdin pakottaen itseni siihen. Hiihdin lenkkiä verenmaku suussa, pyyhin välillä kyyneleet kasvoilta ja pakotin jatkamaan. En palaisi tähän mistään hinnasta.

Sitten tuli mukaan tuo maailman kamalin lääke, Olantsapiini ja tästä lähtikin varmasti monille tuttu Olantsapiinihelvetti. Ylimenevästä pakkoliikunnasta huolimatta paino alkoi Olantsapiinin takia nousta, aloin ahmia (mahdollisestikin juuri tämän lääkkeen takia) suunnattomia määriä ruokia ja joskus oksentelin. Painoa ei pysäyttänyt mitään, lihaksen tilalle alkoi tulla läskiä ja pahin oli maha, se roikkui ja jouduin käyttämään vain löysiä vaatteita ettei läskini näkyisi. Skippasin ruokia koulussa, kun huomasin ettei mikään auta laskemaan painoa. Myös kotona koitin olla syömättä, mutta lopulta tapahtui jokailtainen ahmimisrumba. Muu perhe oli mennyt nukkumaan, kun minä hiivin ruokavarastoille ja ahmin mitä kaapeista löysin. Järkyttäviä määriä ruokaa jonka jälkeen meinasin oksentaa.. 

Paino nousi ja jossakin välissä olin niin uupunut jokapäiväiseen pakkoliikuntaan ja ahmimiseen sekä painon nousuun, enkä nähnyt tilanteesta muuta poispääsyä kun lääkkeittenoton. Osaksi takana oli se että jos otan lääkkeitä, pääsen joko kokonaan pois elämästä tai se että jos jään henkiin, niin pääsen hetkeksi lepäämään sairaalaan. 

Jossakin välissä painoa oli kertynyt sen verran että se lähenteli jo ylipainoa. Päivittäin ahmin sekä ostin salaa karkkia ja herkkuja. Se oli mielestäni noloa, koko ahmiminen. Salasin sen kaikilta, eikä tästä taida vieläkään terapeuttini ja muu tukihenkilökunta tietää. Muutenki nuo ajat oli järkyttäviä. Ei ollut pakkoliikuntaa mutta ahmin jatkuvasti ja paino nousi. Loppuaikoina yritin taas aloittaa oksentelun mutta en onnistunut, en vain pystynyt siihen sillä se kuvotti. Ja sitten koko maailma kaatui niskaan. Yhtenä syynä oli tuo paino, mutta se ei ollut se suurin syy. Uusi lääkkeittenotto.

Sairaalassa vietin pari kuukautta ja aloin laihduttaa kun oli voimia. Sairaalahoidon aikana liikuin aina kun oli vapaata. Oksentelin myös, mutta en tahallisesti, oli pahoinvointia joka päättyi oksentamiseen. Myös sairaalasta poispäästyäni liikuin usein. Kun kävin sairaalassa yhtenä päivänä hakemassa lääkkeitä, minulle huomautettiin että olin laihtunut. Se antoi jotenkin motivaatiota laihtua lisää. Ruokien syöntiä vähensin ja samoin herkkujen. Kesän matkallamme kieltäyduin herkuista ja söin muutenkin aika vähän. Viimeistään siinä vaiheessa ihmiset huomasivat että olin laihtunut. Itse olin tyytyväinen painooni, tunsin oloni hyväksi omassa kropassa. En kuitenkaan liikkunut kovin paljoa. Kun koulut alkoi, olin taas aika hoikassa kunnossa. Ruoka oksetti ja kuvotti ja esim. puuron, perunoiden tai jogurtin syöminen oli mahdotonta yökkimättä. Jotenkin koin että en ansaitse ruokaa ja pidin itseäni nälässä. 

Heräsin tästä kun aloitin taas liikuntaharrastukseni tauon jälkeen, liikkuja tarvitsee ravintoa jotta jaksaa urheilla.

Nykyisin urheilen paljon, sellaisen liikunnan muodoin josta tykkään. Syön normaalisti noin nelisen kertaa päivässä, treenipäivinä enemmän. Painon lasku on silti jatkunut ja lähentyy jo aika matalia lukemia. Yllä olevasta kuvasta on lähtenyt vielä noin kuusi kiloa, selvästi alipainon puolella ollaan. Ja voin sanoa että kukaan teistä ei halua tavoitella tätä. Täytyy syödä parin tunnin välein jotta en pyörtyisi. Jos ruokaväliä on yli neljä tuntia, olen tosi huonossa kunnossa; pyörryttää, silmissä sumenee ja tuntuu kun olisi lääkkeissä kun on niin pyörryttävä olo. Liikkeelle lähtiessäni törmäilen suunnilleen seinille kun on niin hutera olo. 

Olisi myös mahtava jos olisi voimia harrastaa lajiani täysillä, ilman että täytyy miettiä pystyykö lähteä treeneihin vai pyörtyykö sinne. Treenipäivinä täytyy suorastaan tankata ruokaa, että pääsen tekemään mielipuuhani. Olo on väsynyt ja se ei tunnu lähtevän nukkumallakaan. Voin myöntää että syöminen ahdistaa vielä hieman, mutta en mieti jatkuvasti mitä suuhun pistän enkä mitä ansaitsen. En laske itseäni enää syömishäiriöiseksi, sillä en jatkuvasti pohdi ruokaan liittyviä juttuja enkä oksentele. En myöskään liiku pakonomaisesti, vaan silloin kun siltä tuntuu ja kun se on mieleistä. 

On yhä asioita joita välttelen, koska ne muistuttavat menneestä syömishäiriöpaskasta. On olemassa esim. ruokia joita en pysty syömään ja kappaleita joita en pysty kuuntelemaan, sillä niistä tulee mieleen selviä hetkiä joissa niitä kuuntelin. Esimerkiksi eräs kappale on sellainen, jota kuuntelin aina tietyssä kohdassa hiihtolenkillä, ja jos se kappale tuli aikaisemmin kuin yleensä, olin pettynyt itseeni ja kiristin tahtia niin että lopulta päässä humisi.

Kaikki ansaitsee elämän ilman syömishäiriötä. Siitä on mahdollista parantua. Se tapahtuu hitaasti, mutta mahdollista se on. Tsemppiä kaikille <3

torstai 27. maaliskuuta 2014

27.3.2013

Olen piilottanut lääkkeitä jo kauan, en halua syödä niitä. Joka aamu lääkkeet on vedetty viemäristä alas. Tänään kuitenkin otin kaikki lääkkeet lääkkeidenjaossa. Olo koheni silmissä.

Eilen koitin taas itsemurhaa. Sinertävät kasvot, kylkiasentoon ja osastohälytys. Siitä erkkaan. Luulin olevani kuollut ja herääväni helvetistä. Illalla harhoja. Säpsähdin jokaista ääntä, se oli inhottavaa.

Tässä sitä kuitenkin ollaan ja uusi aamukin koitti. Uusi päivä ottaa apua vastaan. Uusi päivä lähempänä kotiinpääsyä jos en tee tyhmyyksiä. Kotiinpääsy ei ole vielä lähelläkään, mutta se tulee sitten joskus. Mun on nyt vaan otettava apua vastaan! Hoitaja käy kymmenen minuutin välein katsomassa mua, enkä sentään ole enää vierihoidossa. Iskä ja äitikin tulee katsomaan pian.

Maniaan aloitetaan uusi lääke. Toivon että se auttaa. Joudun olemaan osastolla vielä ainakin kuukauden. Tuntuu pahalle mutta on vaan jaksettava. Elän päivä kerrallaan, runoilen ja kuuntelen musaa.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

26.3.2013

Olin kait sininen ja yrittänyt taas tappaa itseni. Tuntui ikävältä kun eräs hoitaja matki kakomistani ja nauroi perään. Olen tällä hetkellä erkassa. Psykoottisen ihmisen kanssa. No, nyt meitä on kaksi samanlaista. Haluaisin vain kuolla, mutta jatkan silti eteenpäin. On vain jaksettava.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Takaisin sairaalaan

Pääsin viikko sitten sairaalasta. Eilinen valvominen ja ahdistus vei voimat, tämän päivän olen nukkunut vain. Olen aika pohjalla. Kävimme iskän kanssa syömässä, ajattelin sen olevan viimeinen ateriani. Itkin koko ravintolareissun ajan. Radiokin sai minut itkemään. Kävin terapiassa, itkin. Ajattelin sen olevan viimeinen terapiani. Oli todella paha olla. Ajattelin tekeväni jotain tyhmää.

Mentiin sairaalaan, minä itkin. Tärisin ja itkin. Osastolle saapuessani hoitaja sanoi että tulopalaveriin menee ainakin tunti, että äiti voisi jäädä kanssani odottelemaan. En halunnut. Lähdin vessaan, jossa viiltelin. Hoitajat uhkasivat avata oven ulkopuolelta jollen itse sitä avaisi. Hoitaja avasi oven, tarttui käteeni ja paikalle ryntäsi monia hoitajia. Olin niin sekaisin etten muista oikein mitään. Lopulta havahduin ja otin avun vastaan, ojensin terän. Haavat puhdistettiin kansliassa. Tulopalaverissa sovimmekin lähtöpalaverin seuraavalle päivälle. Oli järkyttävä olo.

Itkin vielä jonkin aikaa keskellä osaston käytävää, mutta olo parani hieman kun juttelin osaston väelle. Jossakin välissä aloin taas itkemään ja ahdistus tuntui kehon jokaisessa osassa.

Hoitajat tarkasti mun kamat. Pyysin apua, mutta minut jätettiin yksin. Olin toivottomassa tilassa, yksin sairaalan perimmäisessä huoneessa ja täysin impulssien vietävissä. En löytänyt syytä elää. Vihasin itseäni, vihasin koko maailmaa ja vihasin elämääni.

Seuraavaksi kuulen sanat "hengitä, Maria hengitä!", silmukat ovat poissa kaulalta ja olen vierihoidettavana. Makaan mintunvihreän peiton alla ja tuijotan flegmaattisesti kattoon. Tuuletuslaite hurisee, mutta muuten on kuolemanhiljaista.

Aamulla ilmastointilaite puhaltaa viileätä ilmaa huoneeseen, hurisee niinkuin eilenkin. Hoitaja käy huoneessa vartin välein. Tulevaisuus tuntuu epävarmalle mutta nousen tästä kyllä vähitellen taas jaloilleni. Pitää vaan uskoa parempaan ja pitää pää pystyssä.

torstai 13. maaliskuuta 2014

13.3.2014

Näin unta kuolemastani, halvaannuin ja lopulta tauti vei hengen. Heräsin ja mieli oli korkealla, olin hengissä. Voi kun olisin voinut arvata että tämä uni olisi enne tulevasta. Minun sairauteni veisi melkein hengen. Luovuin ensiviikkoisesta rastistakin kalenterissa.

Mutta päässäni kilahti, kun meikkasin. Viikko merkittyyn päivään tuntui liian pitkältä, olinhan sitä jo kuukauden odottanut. Miksi odottelisin enää. Minulla oli paha olo enkä halunnut enää elää, en hetkeäkään. Koin vain olevani vapaa, vapaa kuin taivaan lintu lentämään pois. Sitä olin niin kauan odottanut.

Tein asiat hyvin irrationaalisesti, asioissa ei ollut päätä eikä häntää. Meikkasin itseni huolellisesti, olisin sitten nättinä. Keräsin lääkkeeni vaaleanpunaiseen rasiaan ja juoksin bussiin.

En kuunnellut matkalla tapani mukaan musiikkia, olin levollinen ilman sitäkin. Istuin bussin perällä, nojasin ikkunaan ja punainen aurinko loisti kasvoilleni. Se oli hyvin kaunis päivä.

Herään sitten sairaalasta, menetin tajuntani kaupungilla ja ambulanssissa join lääkehiilet. Olen vasta seuraavana päivänä tajuissani ja juon luultavasti kolmannet lääkehiilet. Maksassa oli jäljellä parasetamolia joka ei ollutkaan hajonnut ja maksa-arvot olivat koholla. Luulin kuolevani.

Poliiseja, vartijoita ja hoitajia kymmenittäin.

Ne puhuvat psykoosista.