torstai 27. maaliskuuta 2014

27.3.2013

Olen piilottanut lääkkeitä jo kauan, en halua syödä niitä. Joka aamu lääkkeet on vedetty viemäristä alas. Tänään kuitenkin otin kaikki lääkkeet lääkkeidenjaossa. Olo koheni silmissä.

Eilen koitin taas itsemurhaa. Sinertävät kasvot, kylkiasentoon ja osastohälytys. Siitä erkkaan. Luulin olevani kuollut ja herääväni helvetistä. Illalla harhoja. Säpsähdin jokaista ääntä, se oli inhottavaa.

Tässä sitä kuitenkin ollaan ja uusi aamukin koitti. Uusi päivä ottaa apua vastaan. Uusi päivä lähempänä kotiinpääsyä jos en tee tyhmyyksiä. Kotiinpääsy ei ole vielä lähelläkään, mutta se tulee sitten joskus. Mun on nyt vaan otettava apua vastaan! Hoitaja käy kymmenen minuutin välein katsomassa mua, enkä sentään ole enää vierihoidossa. Iskä ja äitikin tulee katsomaan pian.

Maniaan aloitetaan uusi lääke. Toivon että se auttaa. Joudun olemaan osastolla vielä ainakin kuukauden. Tuntuu pahalle mutta on vaan jaksettava. Elän päivä kerrallaan, runoilen ja kuuntelen musaa.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

26.3.2013

Olin kait sininen ja yrittänyt taas tappaa itseni. Tuntui ikävältä kun eräs hoitaja matki kakomistani ja nauroi perään. Olen tällä hetkellä erkassa. Psykoottisen ihmisen kanssa. No, nyt meitä on kaksi samanlaista. Haluaisin vain kuolla, mutta jatkan silti eteenpäin. On vain jaksettava.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Takaisin sairaalaan

Pääsin viikko sitten sairaalasta. Eilinen valvominen ja ahdistus vei voimat, tämän päivän olen nukkunut vain. Olen aika pohjalla. Kävimme iskän kanssa syömässä, ajattelin sen olevan viimeinen ateriani. Itkin koko ravintolareissun ajan. Radiokin sai minut itkemään. Kävin terapiassa, itkin. Ajattelin sen olevan viimeinen terapiani. Oli todella paha olla. Ajattelin tekeväni jotain tyhmää.

Mentiin sairaalaan, minä itkin. Tärisin ja itkin. Osastolle saapuessani hoitaja sanoi että tulopalaveriin menee ainakin tunti, että äiti voisi jäädä kanssani odottelemaan. En halunnut. Lähdin vessaan, jossa viiltelin. Hoitajat uhkasivat avata oven ulkopuolelta jollen itse sitä avaisi. Hoitaja avasi oven, tarttui käteeni ja paikalle ryntäsi monia hoitajia. Olin niin sekaisin etten muista oikein mitään. Lopulta havahduin ja otin avun vastaan, ojensin terän. Haavat puhdistettiin kansliassa. Tulopalaverissa sovimmekin lähtöpalaverin seuraavalle päivälle. Oli järkyttävä olo.

Itkin vielä jonkin aikaa keskellä osaston käytävää, mutta olo parani hieman kun juttelin osaston väelle. Jossakin välissä aloin taas itkemään ja ahdistus tuntui kehon jokaisessa osassa.

Hoitajat tarkasti mun kamat. Pyysin apua, mutta minut jätettiin yksin. Olin toivottomassa tilassa, yksin sairaalan perimmäisessä huoneessa ja täysin impulssien vietävissä. En löytänyt syytä elää. Vihasin itseäni, vihasin koko maailmaa ja vihasin elämääni.

Seuraavaksi kuulen sanat "hengitä, Maria hengitä!", silmukat ovat poissa kaulalta ja olen vierihoidettavana. Makaan mintunvihreän peiton alla ja tuijotan flegmaattisesti kattoon. Tuuletuslaite hurisee, mutta muuten on kuolemanhiljaista.

Aamulla ilmastointilaite puhaltaa viileätä ilmaa huoneeseen, hurisee niinkuin eilenkin. Hoitaja käy huoneessa vartin välein. Tulevaisuus tuntuu epävarmalle mutta nousen tästä kyllä vähitellen taas jaloilleni. Pitää vaan uskoa parempaan ja pitää pää pystyssä.

torstai 13. maaliskuuta 2014

13.3.2014

Näin unta kuolemastani, halvaannuin ja lopulta tauti vei hengen. Heräsin ja mieli oli korkealla, olin hengissä. Voi kun olisin voinut arvata että tämä uni olisi enne tulevasta. Minun sairauteni veisi melkein hengen. Luovuin ensiviikkoisesta rastistakin kalenterissa.

Mutta päässäni kilahti, kun meikkasin. Viikko merkittyyn päivään tuntui liian pitkältä, olinhan sitä jo kuukauden odottanut. Miksi odottelisin enää. Minulla oli paha olo enkä halunnut enää elää, en hetkeäkään. Koin vain olevani vapaa, vapaa kuin taivaan lintu lentämään pois. Sitä olin niin kauan odottanut.

Tein asiat hyvin irrationaalisesti, asioissa ei ollut päätä eikä häntää. Meikkasin itseni huolellisesti, olisin sitten nättinä. Keräsin lääkkeeni vaaleanpunaiseen rasiaan ja juoksin bussiin.

En kuunnellut matkalla tapani mukaan musiikkia, olin levollinen ilman sitäkin. Istuin bussin perällä, nojasin ikkunaan ja punainen aurinko loisti kasvoilleni. Se oli hyvin kaunis päivä.

Herään sitten sairaalasta, menetin tajuntani kaupungilla ja ambulanssissa join lääkehiilet. Olen vasta seuraavana päivänä tajuissani ja juon luultavasti kolmannet lääkehiilet. Maksassa oli jäljellä parasetamolia joka ei ollutkaan hajonnut ja maksa-arvot olivat koholla. Luulin kuolevani.

Poliiseja, vartijoita ja hoitajia kymmenittäin.

Ne puhuvat psykoosista.