tiistai 25. marraskuuta 2014

Minä ja syömishäiriö

En osaa sanoa tarkkaa aikaa sairastumiselleni, mutta se kehkeytyi vähitellen. Se alkoi pakonomaisella liikunnalla. Kävin salilla päivittäin ja parin tunnin juoksulenkeillä. Kuntoni oli loistava. Jaksoin juosta yli kaksi tuntia putkeen, ilman ongelmia. Kuntotesteistä tuli täydet tulokset. Hiihtämässä kävin talvisin ja pidin hiihtopäiväkirjaa, voi olla että se oli yksi laukaisevista tekijöistä yhdistettynä moneen muuhun tekijään. Hiihdin monia satoja kilometrejä talvessa. Asetin usein itselleni tavoitteita talven hiihtomäärälle. Olin tunnollinen ja kiltti, halusin toteuttaa tavoitteeni jotka asetin itselleni. Perfektionistisuus näkyi jo tuolloin. Halusin lihasmassaa ja lihaksia näkyviin, tässä oli sekä vaikeuksia että jo hyviä valmiuksia. Olen aina ollut hoikka, joten vatsa- ja käsilihakset näkyivät selvästi, mutta jalkoihin en saanut lihasta. Liikunta sai hyvälle mielelle vielä tässä vaiheessa, suoraan sanoen rakastin liikkumista. Mutta monesti se meni yli, löysin itseni makaamasta sängyllä kun päässä pyöri ja huimasi, silmissä musteni.

Vähitellen jatkoin sarjoja, tein itselleni maaleja ja tavoitteita, ja usein tein lihaskuntoharjoitteita niidenkin yli, "vielä kymmenen, vielä, vielä!". Venyttelin tunnin päivässä. Löysin itseni reumapolilta reumatutkimuksista yliliikkuvuuden takia ja lääkäri käski lopettaa venyttelyn. Iskä oli pienestä pitäen valittanut jos söin iltapalaa myöhään, hoki jatkuvia saarnoja lihoamisesta. Moneen kertaan itku kurkussa mutustin leipää kymmenen aikaa ja kuuntelin kun iskä huutaa että susta tulee läskipallo jos en aikaistaisi syömistä. "Sä lihot". "Sussa alkaa kohta näkyä toi syöminen".

Kesäloman ulkomaanmatkalla havahduin jotenkin siihen, että olin aika hoikassa kunnossa, mutta en tähän kiinnittänyt suurempaa huomiota. Järkyttävän näköistä, kun katsoo alla olevaa kuvaa. Luut paistavat joka puolelta, kädet ovat tikut ja jänteet näkyvät osittain käsissä. Tuo ei ole kaunista eikä kadehdittavaa!


Jouduin sitten tuon kesän jälkeen osastolle, lääkkeitten yliannostuksesta. Osastolla näin langanlaihoja tyttöjä, jotka kärsivät syömishäiriöistä. Olin tosiaan hoikassa kunnossa itsekin, mutta osastolla olin hyvin hauraassa mielentilassa ja aloin itsekin ajatella olevani jotenkin lihava. Muistan sen kerran kun kysyin ensimmäisen kerran kaveriltani, "olenko lihava?". Hävetti kysyä, mutta halusin ulkopuolisen mielipiteen. Tiedostin olevani laiha, mutta mielessä kalvoi silti ajatus lihavuudesta.

Osastolla puoli vuotta vietettyäni, alkoi kuvioihin tulla tuo järkyttävä pakonomainen liikkuminen, joka pilasi tuonhetkisen elämäni. Kerroin tästä osastolla, mutta tämä ongelma jäi muiden vakavampien ongelmien, kuten itsetuhoisuuden ja itsemurha-ajatusten, alle. Kotilomat olivat vain liikkumista. Lenkkiä lenkin perään. Lihaskuntoharjoitteita niin ettei jaksa enää ja lysähtää vain maahan. Vihasin joka aamua, alkoi uusi päivä jolloin piti liikkua. Rakastin iltoja, koska sai mennä nukkumaan, mutta pian oli taas aamu ja helvetti jatkui. Alkoi ajat jolloin lenkit ja lihaskuntoharjoitteetkaan eivät riittäneet, kävin harrastuksessani ja ohjatuissa jumpissa. Tein jatkuvasti töitä sen eteen etten olisi vain paikoillani, liikuin koko ajan. En nyt ala tänne kertomaan vinkkejä miten mutta keksin joka tekemiseen jonkun tekemisen joka kuluttaisi kaloreita. Pelkäsin että kuntoni huononee jos olen minuutinkin vain paikoillani. Pelkäsin lihoamista yli kaiken. Pari kertaa isänikin joutui puuttumaan vihaisena asiaan, kun olin jumppaamassa salaa huoneessani. Hiihtolenkille lähdin pakottaen itseni siihen. Hiihdin lenkkiä verenmaku suussa, pyyhin välillä kyyneleet kasvoilta ja pakotin jatkamaan. En palaisi tähän mistään hinnasta.

Sitten tuli mukaan tuo maailman kamalin lääke, Olantsapiini ja tästä lähtikin varmasti monille tuttu Olantsapiinihelvetti. Ylimenevästä pakkoliikunnasta huolimatta paino alkoi Olantsapiinin takia nousta, aloin ahmia (mahdollisestikin juuri tämän lääkkeen takia) suunnattomia määriä ruokia ja joskus oksentelin. Painoa ei pysäyttänyt mitään, lihaksen tilalle alkoi tulla läskiä ja pahin oli maha, se roikkui ja jouduin käyttämään vain löysiä vaatteita ettei läskini näkyisi. Skippasin ruokia koulussa, kun huomasin ettei mikään auta laskemaan painoa. Myös kotona koitin olla syömättä, mutta lopulta tapahtui jokailtainen ahmimisrumba. Muu perhe oli mennyt nukkumaan, kun minä hiivin ruokavarastoille ja ahmin mitä kaapeista löysin. Järkyttäviä määriä ruokaa jonka jälkeen meinasin oksentaa.. 

Paino nousi ja jossakin välissä olin niin uupunut jokapäiväiseen pakkoliikuntaan ja ahmimiseen sekä painon nousuun, enkä nähnyt tilanteesta muuta poispääsyä kun lääkkeittenoton. Osaksi takana oli se että jos otan lääkkeitä, pääsen joko kokonaan pois elämästä tai se että jos jään henkiin, niin pääsen hetkeksi lepäämään sairaalaan. 

Jossakin välissä painoa oli kertynyt sen verran että se lähenteli jo ylipainoa. Päivittäin ahmin sekä ostin salaa karkkia ja herkkuja. Se oli mielestäni noloa, koko ahmiminen. Salasin sen kaikilta, eikä tästä taida vieläkään terapeuttini ja muu tukihenkilökunta tietää. Muutenki nuo ajat oli järkyttäviä. Ei ollut pakkoliikuntaa mutta ahmin jatkuvasti ja paino nousi. Loppuaikoina yritin taas aloittaa oksentelun mutta en onnistunut, en vain pystynyt siihen sillä se kuvotti. Ja sitten koko maailma kaatui niskaan. Yhtenä syynä oli tuo paino, mutta se ei ollut se suurin syy. Uusi lääkkeittenotto.

Sairaalassa vietin pari kuukautta ja aloin laihduttaa kun oli voimia. Sairaalahoidon aikana liikuin aina kun oli vapaata. Oksentelin myös, mutta en tahallisesti, oli pahoinvointia joka päättyi oksentamiseen. Myös sairaalasta poispäästyäni liikuin usein. Kun kävin sairaalassa yhtenä päivänä hakemassa lääkkeitä, minulle huomautettiin että olin laihtunut. Se antoi jotenkin motivaatiota laihtua lisää. Ruokien syöntiä vähensin ja samoin herkkujen. Kesän matkallamme kieltäyduin herkuista ja söin muutenkin aika vähän. Viimeistään siinä vaiheessa ihmiset huomasivat että olin laihtunut. Itse olin tyytyväinen painooni, tunsin oloni hyväksi omassa kropassa. En kuitenkaan liikkunut kovin paljoa. Kun koulut alkoi, olin taas aika hoikassa kunnossa. Ruoka oksetti ja kuvotti ja esim. puuron, perunoiden tai jogurtin syöminen oli mahdotonta yökkimättä. Jotenkin koin että en ansaitse ruokaa ja pidin itseäni nälässä. 

Heräsin tästä kun aloitin taas liikuntaharrastukseni tauon jälkeen, liikkuja tarvitsee ravintoa jotta jaksaa urheilla.

Nykyisin urheilen paljon, sellaisen liikunnan muodoin josta tykkään. Syön normaalisti noin nelisen kertaa päivässä, treenipäivinä enemmän. Painon lasku on silti jatkunut ja lähentyy jo aika matalia lukemia. Yllä olevasta kuvasta on lähtenyt vielä noin kuusi kiloa, selvästi alipainon puolella ollaan. Ja voin sanoa että kukaan teistä ei halua tavoitella tätä. Täytyy syödä parin tunnin välein jotta en pyörtyisi. Jos ruokaväliä on yli neljä tuntia, olen tosi huonossa kunnossa; pyörryttää, silmissä sumenee ja tuntuu kun olisi lääkkeissä kun on niin pyörryttävä olo. Liikkeelle lähtiessäni törmäilen suunnilleen seinille kun on niin hutera olo. 

Olisi myös mahtava jos olisi voimia harrastaa lajiani täysillä, ilman että täytyy miettiä pystyykö lähteä treeneihin vai pyörtyykö sinne. Treenipäivinä täytyy suorastaan tankata ruokaa, että pääsen tekemään mielipuuhani. Olo on väsynyt ja se ei tunnu lähtevän nukkumallakaan. Voin myöntää että syöminen ahdistaa vielä hieman, mutta en mieti jatkuvasti mitä suuhun pistän enkä mitä ansaitsen. En laske itseäni enää syömishäiriöiseksi, sillä en jatkuvasti pohdi ruokaan liittyviä juttuja enkä oksentele. En myöskään liiku pakonomaisesti, vaan silloin kun siltä tuntuu ja kun se on mieleistä. 

On yhä asioita joita välttelen, koska ne muistuttavat menneestä syömishäiriöpaskasta. On olemassa esim. ruokia joita en pysty syömään ja kappaleita joita en pysty kuuntelemaan, sillä niistä tulee mieleen selviä hetkiä joissa niitä kuuntelin. Esimerkiksi eräs kappale on sellainen, jota kuuntelin aina tietyssä kohdassa hiihtolenkillä, ja jos se kappale tuli aikaisemmin kuin yleensä, olin pettynyt itseeni ja kiristin tahtia niin että lopulta päässä humisi.

Kaikki ansaitsee elämän ilman syömishäiriötä. Siitä on mahdollista parantua. Se tapahtuu hitaasti, mutta mahdollista se on. Tsemppiä kaikille <3