torstai 18. joulukuuta 2014

Viiltely

Teen tän viiltelypostauksen ku poistin vanhan. Tää on siis jostain netistä bongattu viiltelyjuttu, jonka aattelin jakaa tännekin.

Ennen kuin viillät...

...mieti mitä seurauksia sillä on elämääsi
  • tulet nauttimaan siitä
  • tulet huomaamaan, että veri ja kipu addiktoivat
  • vaikka luulet voivasi tehdä vain pari pientä haavaa, jotka eivät ole syviä ja paranevat hyvin...
  • niistä tulee syvempiä
  • niistä jää arpia
  • niiden paraneminen voi viedä kuukausia
  • arpien katoaminen vuosia
  • jos luulet voivasi rajoittaa viiltämisen vain yhteen alueeseen kehossasi, mietihän uudestaan
  • kun ehjä iho loppuu, sinun täytyy viiltää muualle

Ole valmis eristäytymään muista ihmisistä ja elämään jatkuvassa häpeässä. Vaikka olisit maailman rehellisin ihminen...Huomaat valehtelevasi ihmisille, joita rakastat. Vetäiset itsesi kauemmas ystävistäsi, kun he koskettavat sinua, aivan kuin heidän kätensä olisi myrkkyä. Sinua pelottaa, että he tuntevat jotain paidan kankaasi läpi, tai koskettaminen yksinkertaisesti sattuu niin paljon.

Ole valmis menettänään hallinta niin täysin, että pelkäät seuraavaa viiltoa, koska et tiedä kuinka paha siitä tulee. Odota vain, kymmenen haavaa muuttuu sadaksiOle valmis siihen, että koko elämäsi on vain viiltämisen ajattelua. Viiltämisen ja haavojen peittelyn.

Odota vain, tulee kerta kun viillät "liian syvään". Tulet hulluksi kun veren tulo ei lopu. Ja huohotat. Ja koko kehosi tärisee. Sinulla on paniikkikohtaus ja olet kauhuissasi, muttet voi kertoa kenellekään. Siispä istut yksin...Rukoillen, että kaikki kävisi hyvin. Vannoen, ettet enää koskaan mene niin pitkälle. Mutta sinä menet, ja vielä pitemmälle.

Haavanhoitotarvikkeet eivät ole ainoa asia, johon kulutat rahasi. Ole valmis ostamaan uusi vaatevarasto. Pitkähihaisia paitoja kesäväreissä, rannekoruja ja hikinauhoja, saappaita, hanskoja. Lista jatkuu ja jatkuu.



Alat katsella jokaista uusin silmin. Tarkastelet heidän vartalojaan löytääksesi merkkejä itsetuhoisuudesta. Sinä näet heidän siistit käsivartensa ja häpeät itseäsi.

Et enää pysty elämään päivääkään viiltämättä. Seuraavaksi löydät itsesi yleisestä vessasta repimässä rupiasi auki neulalla, jota pidät lompakossasi hätätapauksia varten. Ja kun olet todella epätoivoinen, mikä tahansa sopii viiltämiseen. Sakset, auton avain, neula, klemmari...Jopa kynä. Ei ole väliä, mikä se on. Kun tarve on tarpeeksi suuri, löydät kyllä jotain.

Sano hyvästi asioille, joita pidit itsestäänselvyyksinä. Pedikyyrit. Hihattomat topit. Tavallinen kesäpäivä rannalla tai uima-altaalla muuttuu kaukaiseksi muistoksi. Ja sinä tulet kutisemaan. Niin paljon, että näyttää kuin sinulla olisi kirppuja tai jokin ihosairaus. Sinusta tulee oman kehosi asiantuntija, samalla kun tuhota sitä huolellisesti.


Sinä uneksit viiltämisestä. Sinä uneksit paljastetuksi tulemisesta. Se vainoaa sinua päivin ja öin, ja ottaa haltuun elämäsi. Sinä toivot, ettet koskaan olisi tehnyt sitä ensimmäistä haavaa, inhoten viiltämistä. Samaan aikaan rakastat sitä, etkä voi elää ilman sitä.



torstai 11. joulukuuta 2014

Flashbackejä

Herään siihen kun huoneesta kaikuu äidin ja isän huutoa ja paasausta. Se kovenee ja mun tekee mieli kiljua mutta en saa sanaakaan. Avaan silmiä välillä ja nään huoneen, jossa ei ole ketään. Vai kenties nurkassa joku? Silmät painuu uudelleen kiinni ja mä hoen itelleni että avaa silmät. Äänet kovenee ja mä en saa selvää yhdestäkään sanasta. Kiljun mutta en saa sanottua sanaakaan. Pitkän ajan kuluttua saan pienen vinkaisun aikaseksi ja itseni kunnolla hereille. Hengitän tiheästi ja kierrän hätäisesti katseella ympäri huonetta. Ääniä unen ja hereilläolon rajamailla, tuttu juttu mutta yhtä pelottava aina. Se on pelottavaa, ahdistavaa, jopa kammottavaa. Ne on niin selviä ne äänet, sä kuulet jokaisen tavun selvästi muttet saa selkoa yhdestäkään sanasta. Ihankun joku ruokala täynnä melua. (Unihalvaus?)

Istun kuvistunnilla samaisena päivänä ja vieressä istuva poika hakkaa savimöykkyä pöytään. Mua alkaa oksettaa ja pyörryttää mutten tiedä miks, kyyneleitäkin puskee mutten anna niiden tulla. Sitten välähtää silmien edessä samainen kuva kun hieman alle vuosi sitten. Sairaalavaatteet ja letkuja joka puolella. Mä juoksen minkä jaloistani pääsen kun minut kaadetaan maahan ja polvista kuuluu samanlainen tömähdys kun tuosta savimöykystä. Se oksettava olo oli aivan samanlainen kuin nyt. Se päivä kun heräsin itsemurhayrityksen jälkeen.

Ja kun mä illalla puhun tästä terapiassa, alkaa päässä heittää ja tunnen kun pää ei enää kanna, pyörryttää ja paha olo. Taistelen ettei flashbackejä tule enempää, taistelen nytkin kunnes havahdun ajatukseen; ne on menneitä, nyt mä oon tässä, kotona, en sairaalassa, en joutumassa sairaalaan. Kaikki on ok. 

Huomenna olisi kokeen tapainen esseetehtävä koulussa, mutta musta tuntuu että mun on luettava päiväkirjoja, blogia ja vanhoja epikriisejä läpi ja käytävä vielä pari viimeistä vuotta uudelleen läpi. Koitan pistää itselleni musiikkia joka vähän rentouttaisi tästä, mutta iTunen sekoitus pistää päälle Haloo Helsingin Lähtövalmiina-biisin ja mun ajatukset pomppaa takaisin vuoden takaisiin päiviin vaikka ehdin vaihtaa jo biisin....itkua ei voi estää ja mieleen pomppaa ihanaakin ihanampi muistikuva minusta ravintolassa syömässä iskän kanssa just hetkeä ennenkun istun sairaalan vessassa yltäpäältä veressä. 

"Kylmä lattia ja kova sänky, ovensuusta heitetty pikkuruinen tyyny. Kalterit ja tyhmä kello joka pitää ääntä ainakun sekunti vaihtuu. Kaarimalja jota hoitajat tunkee naaman eteen kun hyperventiloin ja yökin. Ettei vaan sairaalan omaisuus menis oksennukseen. Istut siellä yli 12 tuntia tekemättä mitään, kukaan ei sano sulle mitään, ei välitä vaikka sulla on paha olo. Huoneessa on vaan sinä ja sun mieli. Aamulla taas sä oot niinkun muut ja illalla taas koko maailma romahtaa. Joka ilta sä löydät ittes sieltä samasta huoneesta."

Ja mun pitää taas hokea itselleni että se on mennyttä. Mennyttä, mutta osa mun elämää. Mä en voi uskoa että toi tyttö olin minä, välillä mä jopa väitän itselleni että eihän sitä oikeasti tapahtunut.