torstai 11. joulukuuta 2014

Flashbackejä

Herään siihen kun huoneesta kaikuu äidin ja isän huutoa ja paasausta. Se kovenee ja mun tekee mieli kiljua mutta en saa sanaakaan. Avaan silmiä välillä ja nään huoneen, jossa ei ole ketään. Vai kenties nurkassa joku? Silmät painuu uudelleen kiinni ja mä hoen itelleni että avaa silmät. Äänet kovenee ja mä en saa selvää yhdestäkään sanasta. Kiljun mutta en saa sanottua sanaakaan. Pitkän ajan kuluttua saan pienen vinkaisun aikaseksi ja itseni kunnolla hereille. Hengitän tiheästi ja kierrän hätäisesti katseella ympäri huonetta. Ääniä unen ja hereilläolon rajamailla, tuttu juttu mutta yhtä pelottava aina. Se on pelottavaa, ahdistavaa, jopa kammottavaa. Ne on niin selviä ne äänet, sä kuulet jokaisen tavun selvästi muttet saa selkoa yhdestäkään sanasta. Ihankun joku ruokala täynnä melua. (Unihalvaus?)

Istun kuvistunnilla samaisena päivänä ja vieressä istuva poika hakkaa savimöykkyä pöytään. Mua alkaa oksettaa ja pyörryttää mutten tiedä miks, kyyneleitäkin puskee mutten anna niiden tulla. Sitten välähtää silmien edessä samainen kuva kun hieman alle vuosi sitten. Sairaalavaatteet ja letkuja joka puolella. Mä juoksen minkä jaloistani pääsen kun minut kaadetaan maahan ja polvista kuuluu samanlainen tömähdys kun tuosta savimöykystä. Se oksettava olo oli aivan samanlainen kuin nyt. Se päivä kun heräsin itsemurhayrityksen jälkeen.

Ja kun mä illalla puhun tästä terapiassa, alkaa päässä heittää ja tunnen kun pää ei enää kanna, pyörryttää ja paha olo. Taistelen ettei flashbackejä tule enempää, taistelen nytkin kunnes havahdun ajatukseen; ne on menneitä, nyt mä oon tässä, kotona, en sairaalassa, en joutumassa sairaalaan. Kaikki on ok. 

Huomenna olisi kokeen tapainen esseetehtävä koulussa, mutta musta tuntuu että mun on luettava päiväkirjoja, blogia ja vanhoja epikriisejä läpi ja käytävä vielä pari viimeistä vuotta uudelleen läpi. Koitan pistää itselleni musiikkia joka vähän rentouttaisi tästä, mutta iTunen sekoitus pistää päälle Haloo Helsingin Lähtövalmiina-biisin ja mun ajatukset pomppaa takaisin vuoden takaisiin päiviin vaikka ehdin vaihtaa jo biisin....itkua ei voi estää ja mieleen pomppaa ihanaakin ihanampi muistikuva minusta ravintolassa syömässä iskän kanssa just hetkeä ennenkun istun sairaalan vessassa yltäpäältä veressä. 

"Kylmä lattia ja kova sänky, ovensuusta heitetty pikkuruinen tyyny. Kalterit ja tyhmä kello joka pitää ääntä ainakun sekunti vaihtuu. Kaarimalja jota hoitajat tunkee naaman eteen kun hyperventiloin ja yökin. Ettei vaan sairaalan omaisuus menis oksennukseen. Istut siellä yli 12 tuntia tekemättä mitään, kukaan ei sano sulle mitään, ei välitä vaikka sulla on paha olo. Huoneessa on vaan sinä ja sun mieli. Aamulla taas sä oot niinkun muut ja illalla taas koko maailma romahtaa. Joka ilta sä löydät ittes sieltä samasta huoneesta."

Ja mun pitää taas hokea itselleni että se on mennyttä. Mennyttä, mutta osa mun elämää. Mä en voi uskoa että toi tyttö olin minä, välillä mä jopa väitän itselleni että eihän sitä oikeasti tapahtunut.

9 kommenttia:

  1. Sä osaat kirjottaa niin hyvin ja aidosti. Tunnistan itteni tosta tekstistä.
    Mulla oli just eilen päivä ku sain pelkkiä flashbackeja ja terapia aika meni siihen kun kävin läpi viime Joulua.
    Voimia! Sulla on tarkoitus täällä. Sä oot selvinnyt jo niin monesta kolhusta.
    <3 Jaksele

    VastaaPoista
  2. voi kiitos :') jooo samoja juttuja täälläkin koetaan! eilinen ilta oli kamala :/ mullakin on just tuo viime joulun ajat jotka on ne pahimmat, tai just ne joulun jälkeiset ajat. Kiitos ja sulla on kanssa (ja kaikilla muillakin). Tsemppiä sullekin! <3

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Blogget ei antanut kirjottaa lisää joten jatkuu sori kirjotus virheet (lukihäiriö). Tosi hyvin kirjotettu. ♥♥♡♥♡: )

    VastaaPoista
  5. tsemppiä sulle ja ikävä kuulla sun kaveristas, varmasti koskettaa paljon suakin :( lähetä mulle viestiä merciless12345@gmail.com jos haluat jutella! ei kannata aloittaa viiltelyä, edes koittaa vaikka halu olisi kova. Sä tulet kärsimään loppuelämäs niistä viilloistas, peittelet niitä joka paikassa ja se vaikuttaa sun jokapäiväiseen elämään. Koita jutella jollekin tai keksi joku muu keino sen viiltelyn tilalle, kirjoita vaikka tuntemuksias ja ajatuksias ylös :) Ei tullut viestistäs paska olo, älä huoli! Mutta sen sanon vielä viiltelystä, se on ikuinen helvetti sen kanssa, kerran teet viillon niin mahdollisesti viiltelet loppuikäs (en yleistä mutta omasta kokemuksesta kerron että siitä ei niin vaan pääse eroon). Mutta hei tosiaan jos haluat jutella niin lähetä sähköpostia tohon osotteeseen minkä tohon äsken laitoin, tai lähetä joku osote mistä sut saa kiinni, jos sulla ei oo ketään kenelle jutella niin mä voin ainakin yrittää vähän tsempata! :) ja sulle tosi kovasti tsemppiä kanssa, toivon ettet ala viiltelemään, se ei ole hyvä ahdistuksenhallintakeino :(

    VastaaPoista
  6. Vastaan illalla, kun pääsen koneelle ! Nyt olen kännykällä

    VastaaPoista