torstai 31. joulukuuta 2015


"Huomaatko sen? Tässä seison edelleen
taittunut en, ei ollut laulu viimeinen
Nousin hissiin, joka ei suostunut toimimaan
jouduin tuhat askelmaa astumaan

Tänään vahva kaiken takana
ei epävarmuutta havaittavissa
Tämän jälkeen ei voi lannistaa
en suostu horjumaan
Nyt oon vapaa tahdon elää

Mitä minä sanoin minun selkäni kestää
Mitä minä sanoin minun selkäni kestää

Rakennan mä pilvenpiirtäjää
jolta ikkunat puuttuu, josta läpi puhaltaa
Mä en palaa alkuun, vaan tahdon edelleen
nyt teoistani vastuu on minun ja tahdon elää

Mitä minä sanoin minun selkäni kestää"

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Askel askeleelta kivusta kauemmas

"Mä painelen lääkeliuskoja ripeään tahtiin ja tungen niitä suuhuni. Heitän tyhjiä liuskia pois ja availen uusia paketteja. Pyörryttää, maa lähestyy kasvoja. Yhtäkkiä ilmestyn metsään polulle. Mulla on päällä musta surupuku, varpaisiin ulottuva musta mekko. Mä kävelen hitaasti eteenpäin. Jokainen askel on lähempänä kuolemaa. Mä väritän mun kasvoja mustalla tussilla. Mua pelottaa. Kaikkialla on mustaa, mustaa, mustaa. Mä olen jo niin lähellä. En oo varma onko tekemäni oikein, mutta kuljen eteenpäin, se on nyt menoa. Mä kuolen, ihan pian."

(Joku vanha uni ennen itsemurhayritystä...)

Mulla on nyt viime aikoina pyörinyt paljon mielessä viimekertainen itsemurhayritys. Mä muistan kun me istuttiin hoitokokouksessa osaston neuvotteluhuoneessa ja äiti tokaisee että mun itsemurhayritys ei ollut enää vaan yritys vaan Maria halusi oikeasti kuolla. Mä aloin itkeä, koska se oli totta ja silloin mä havahduin todellisuuteen. Tuntui jotenkin niin kamalalta istua siinä sohvalla ja ajatella että mun on vaan jatkettava eteenpäin vaikka se tuntuis helvetin vaikeelta. Ainakin sitten läheisten takia jos ei itseni.

Mikä ihme ajaa ihmisen tekemään sellaista? En voi käsittää. Mä olen jo pitkään halunnut käydä koko ajanjakson läpi jonkun kanssa, mutta joko terapeuttien mielestä se on turhaa tai mä en osaa sanoa sitä tarpeeksi selvästi. Mun on pakko, ihan pakko käydä se kaikki läpi. Mun sanat ei riitä kuvailemaan niitä tunteita, mun järki ei riitä ymmärtämään itseäni, mä en vaan ylipäätään ymmärrä yhtään tätä kaikkea. Tunnen oloni voimattomaksi kun mietin. Enkä osaa vieläkään yhdistää elämääni kokonaiseksi palapeliksi. Nyt se on vaan pala sieltä, pala täältä. En voi käsittää että tää elämä on oikeasti mun. Että se joka on kokenut tän kaiken, on oikeasti minä. Että mä en ole oikeasti ollut eri ihminen tän kaiken aikana. Äh, en osaa ees ite selittää miltä musta tuntuu.

Poistin tänään lähes kaikki psykoosijaksoihin liittyvät kuvat. Jotain kuvia jätin. Mutta mä en vaan kestä nähdä niitä. Mä en ole yhtään oma itseni niissä, en edes tunnista mua kuvista. Mä haluan ne pois näkyvistä, pois kaikkialta. Siispä koin ainoaksi ratkaisuksi niiden poistamisen. Enkä kadu. Mä olin ihan täys sekopää sillon. Enkä halua muistaa mua sellaisena.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Ahdisti se lahjakasa jonka läheiset mulle antoi. Heti jouluaattoiltana mä mietin että en varmana ansaitse näitä lahjoja. En mä ansaitse sitä että mua muistetaan.

En mä ole muuten ollut ahdistunut mutta ainakin noiden lahjamäärien takia joo. Ääniäkin on kuitenkin taas kuulunut enemmän.

Oon ollut joulupäivästä asti kipeenä. Käynyt vaan ruokakaupassa, mutta muita menoja en oikein ole hoitanut. Piti tänä aamuna mennä kilpirauhastesteihin, mutta aamulla olo oli niin järkyttävä että jäin nukkumaan. Huomenna menee kilpirauhaslähete umpeen, joten enpä taida käydä sitten siellä ollenkaan.

Kohta alkaa koulut ja mä olen vaan ottanut rennosti tän loman. En oo tehnyt yhtään tehtäviä tai lukenu ylioppilaskokeisiin, en vaan oo jaksanut. Mitenköhän jaksan sitten kun koulu alkaa, en yhtään tiiä. Pakko vaan jaksaa. Mun on pakko käydä päivälukio loppuun, kun mulle on niin paljon annettu lisäaikaa. Pitää vaan tehä nyt loppu sille touhulle että aina pitäis saada kymppejä.

Nyt mä koitan mennä nukkumaan, vaikka tiiän että menee ainakin tunti pyöriessä sängyssä. Otan Lohtulampaan (mun uus pehmolelu joka tuo mulle lohtua kun halaan sitä!! <3) kainaloon ja rauhotun, kyllä kaikki järjestyy.

torstai 24. joulukuuta 2015

Mahtava joulu takana. Läheisten seuraa, saunomista, hyvää ruokaa ja ihania lahjoja. Tällainen juhla voisi olla toistekin vuodessa. Päivä jolloin ei ajatella ikäviä, ei mietitä sairauksia ja on hetken hyvä ja rauhallinen olla. Olen illan ihaillut lahjoja ja en voi kun olla kiitollinen ihanille läheisille jotka muisti mua lahjoin <3

Eilen loppui kolme vuotta kestänyt terapia. Onneksi on sentään vielä toinen juttelupaikka. Vasta kaksi päivää sitten tajusin että yksi pitkään kestänyt hoitosuhde katkeaa, ja se sai mut kyyneliin. Mutta terapeutin sanoin: "Kyllä sä pärjäät, tää on uuden alku". Olen kiitollinen kyllä tuosta terapeutista, sillä se on jaksanut kuunnella mun murheita ja huolia kolme vuotta. Terapeutti tosin totesi että saattaa hetkellisesti mennä huonompaan päin kun tuo hoitosuhde loppuu. Tuntuu joo vähän siltä että jonkinlainen pieni surullisuus on koko ajan päällä, en vain tiedä mistä syystä. Toivon kuitenkin ettei tää mee pahempaan päin. Mutta nyt vois mennä nukkumaan päin sillä kello alkaa olla jo aika paljon!

Hyvää joulua kaikille lukijoille ja toivottavasti teilläkin on ollut kiva joulu :)

maanantai 21. joulukuuta 2015

Now half of me is left

Mä olen viime aikoina kaivannut sitä minää joka olin ennen sairastumista. Olen nyt vain häivähdys siitä, lähes kaikki on kadonnut sairastelun mukana. Sairaus on vienyt minulta niin paljon.

Tahdon takaisin sen elämänhalun. Ilon tunteen ja tasaisen mielialan. Itsevarmuuden. Tahdon tehdä samoja asioita kun tein silloin. Rakastin taidetta, kävin museoissa. Piirsin ja maalasin. Neuloin. Liikuin. Liikkuminen oli intohimoni, se toi minulle iloa ja piristystä. Valokuvasin ja joskus vain kävelin pihalla kameran kanssa, näin elämän kauneuden linssin läpi. Kuuntelin musiikkia ja se toi minulle energiaa. Kiertelin kirpputoreja. Pukeuduin tavalla, joka miellytti itseäni. En välittänyt muiden mielipiteistä liikaa. Kaipaan luonnollista hiusväriäni, se kuuluu minulle eikä tällainen sekalaisen sävyinen hiuspehko. Olin kaikella tavalla minä. Tiesin kuka olen, millainen olen. Osasin kuvailla itseäni. Nykyään en osaa. 

Joinakin päivinä ikuinen sairastelu tuntuu vaan niin väärältä. Olen mä siitä kiitollinenkin, se on muovannut mut tällaiseksi kun nyt olen. Mutta nyt viime aikoina olen tuntenut enimmäkseen surua siitä että olen kadottanut itseni sairaudelle.

lauantai 19. joulukuuta 2015

(Toivottavasti) viimeinen syömishäiriöpostaus

Tuskaisia hiihtolenkkejä verenmaku suussa.
Vihasin jokaista aamua, koska mun piti liikkua koko päivä.
Itkin koska mä en jaksanut enää.
Burn out.
Elämään kuului vaan kalorien laskemista.
Onnea toi vain laskeva vaa'an luku.
Mä poljin aamuisin kouluun ja mulla oli järkyttävä nälkä.
Ja jatkuvasti kylmä. Mä palelin vaikka oli kolme paitaa päällekkäin.
Mä en välittänyt vaikka ihmiset hoki että ne on huolissan mun painon laskemisesta.
En välittänyt siitä että ihmiset sanoi että mun keho ei kestä enää kauaa.
Mun elämään kuuluin vaan syömishäiriö, enkä mä huomannut mitään muuta.
Mulla oli hermot kireellä jatkuvasti eikä koulujututkaan jäänyt mieleen nälkäisenä.
Mä en jaksanut tehdä päivisin mitään, olin ihan uupunut.
Liikunnasta meni kaikki ilo.
Ei se ollut elämää ollenkaan.

Ja mä oikeasti luulin että mä olin lihava.

Mulla ei ole ikävä noita aikoja. Viimeiset pari kuukautta on mennyt tosi hyvin. Oon alkanut saada painoa eikä syöminen enää ahdista. Tykkään ruuasta, mutta välillä koen etten ansaitse sitä tai sitten oon niin väsynyt etten jaksa valmistaa ruokaa. Enimmäkseen syön kuitenkin normaalin ihmisen verran. Painonnousukaan ei enää ahdista, joskus jopa toivon että saisin lihaa luiden ympärille. Olen kyllästynyt katsomaan peilistä riutuvaa olemusta.

En palaisi kyllä mistään hinnasta syömishäiriöaikoihin. En enää kadehdi langanlaihoja ihmisiä. Olen hyväksynyt sen että aika kyllä näyttää millaiselta kehoni kuuluu näyttää. Lääkkeet ja syömättömyys pisti kehon ihan sekaisin, joten en edes tiedä miltä kehoni näyttää nyt aikuisena. No, sekin selviää sitten ajan kanssa. Mutta ei mun kuulu painaa ala-asteikäisen verran. Mä oon kuitenkin jo aikuinen.

Koko viime vuodesta ja kaikista muistakin syömishäiriövuosista on ikävät muistot. Mä en voisi kuvitellakaan että pitäisin itseäni enää nälässä ja liikkuisin jatkuvasti, laskisin kaloreita enkä söisi ikinä herkkuja. Vasta vähän aikaa sitten opin syömään taas karkkia ja nauttimaan oikeasti ruuasta. Huomaan kyllä nälän tullen että hermot alkaa mennä kireälle ja kaikki masentaa, joten se ruoka auttaa pitämään mielenkin virkeänä. Voin paljon paremmin kun syön kunnolla.

Jättihän se syömishäiriö jälkensäkin. Kilpirauhasongelmia, kipeän selän liiallisesta venyttelystä, huonokuntoiset ja irtoilevat hiukset ja pahimman, eli kammon liikuntaa kohtaan. Mä kaipaan niitä aikoja kun liikunta oikeesti toi mulle iloa ja energiaa. Haluaisin niin nauttia taas täysillä liikunnasta. Mutta mä en osaa enää liikkua oikein eikä se tuota mulle iloa. Aattelin kuitenkin pyytää apua joltain mua viisaammalta tähän pulmaan.

Miten mä sen sitten tein? Se vaati tajuttomasti tahdonvoimaa ja motivaatiota. Oikeastaan pahin vaihe taisi alkaa sillon kun päätin että nyt tervehdyn. Menin vaan kaks kertaa huonompaan kuntoon, mutta sitten ainakin tajusin että tää ei voi jatkua näin. Mä aloin syömään ja menin pelkoa päin. Ei siinä mikään muukaan auttanut. Aluksi tietty tuli hirveä turvotus, mutta kun huomasin että en mä oikeasti liho kahtakymmentä kiloa jos mä alotan syömään, niin pelko ruokaa kohtaan alkoi lieventyä. Kehonkuva alkoi muuttua normaalimmaksi ja mä tajusin että en mä ole lihava. Se ajatus auttoi, että mä olen hyvä juuri sellaisena kun olen. Mun ei tarvii olla laiha ollakseni arvokas. Elämään kuuluu paljon muutakin kun oma keho. Mä olen saanut painoa ja kasvotkin näyttää jonkin verran pyöreämmiltä, mutta mä en jaksa enää välittää, haluan elää onnellisesti, niin etten ole jatkuvasti tyytymätön itseeni. Tärkeintä on hyväksyä ittensä sellasena kun on. Jokainen on arvokas omana itsenään.

Mä haluan toivottaa tsempit kaikille syömishäiriön kanssa kamppaileville <3

perjantai 27. marraskuuta 2015

Oksennuspelkoni

Olen kärsinyt seitsemännestä luokasta asti emetofobiasta eli oksennuspelosta. Olen sen verran hyvällä mallilla tuon pelon kanssa että ajattelin kirjoittaa tänne aiheesta.

Syynä koko pelolle oli lapsuuden traumat oksentelusta. Sairastin refluksia, johon kuului jatkuva oksentelu. Nuoruusiässä aloin sitten pelätä oksentamista. Jos joku sairastui, aloin tärisemään ja hyperventiloimaan. Koko tilanne oli minulle kummallinen enkä voinut käsittää mikä minua vaivasti. Myöhemmin mietittynä taisi olla kyse paniikkikohtauksista.

Pelko alkoi vähitellen pahenemaan, kun itse sairastuin pahaan oksennustautiin. Aloin pestä käsiä jatkuvasti. Veden lämpötila alkoi muuttua vaarallisen kuumaksi ja pian hana olikin jo siellä kuumimassa päässä. Poltin käteni joka kerta kun pesin käsiä. Kädet olivat väriltään lähes violetit, sillä ne olivat niin palaneet ja kuivat.

Kaupassa käynti oli mahdotonta. En pystynyt koskemaan henkareihin, sillä pelkäsin että ne ovat likaisia. En pystynyt edes sovittamaan vaatteita, sillä pelkäsin että joku oksennustautinen on niihin koskenut. Jos olin isossa tilassa, esimerkiksi auditoriossa, valitsin paikan joka oli mahdollisimman lähellä ovea. Jos alkaisi oksettaa, pääsisin mahdollisimman nopeasti ulos tilasta.

Syöminen oli mahdotonta. Söin ruisleipää usein paperista, sillä en halunnut koskea siihen käsin. Joskus saatoin syödä jopa haarukalla leipää. Heitin jatkuvasti maitoja pois. Pelkäsin että ne olivat pilantuneet jos ne olivat pöydällä yli vartin. Esitin muka että maito oli loppu ja sitten ryntäsin kaatamaan koko purkin lavuaariin.

En pystynyt koskemaan ovenkahvoihin. Avasin ne paperilla ja usein desinfion koko talon ovenkahvat. Julkisilla paikoilla tai koulussa avasin myös ovet paperilla tai kyynärpäällä. Tarkkailin jatkuvasti oloani ja tulkitsin pienenkin mahakivun alkavaksi oksennustaudiksi.

Sitten kun joku perheenjäsen sairastui, menin ihan sekaisin. Lukittauduin huoneeseen. Sain paniikkikohtauksia jatkuvasti. Luulin tulevani hulluksi. Kädet tärisivät ja itkin hysteerisenä. En saanut henkeä. Oveani ei saanut avata kukaan muu kun minä. Pysyin peiton alla, sillä luulin että olen siellä turvassa ilmassa olevilta bakteereilta. Pidätin hengitystä ja aina välillä juoksin aukinaiselle ikkunalle haukkaamaan happea. Käsidesiä pidin huoneessani ja vähän väliä desinfioin huonettani. Kun piti syödä, söin omassa huoneessani tai kylpyhuoneessa. Joskus olin syömättä pitkiäkin aikoja. Välttelin sairastunutta usein vielä viikkoja.

Tavarat joihin olin katsonut kun joku perheenjäsen oli ollut kipeä, heitin pois. Lisäksi heitin pois vaatteet jotka muistuttivat minua oksennustaudista. En pystynyt koskemaan niihin, joten heitin ne roskiin kumihanskoilla. En myöskään pystynyt sanomaan sanaa "oksennus", sillä pelkäsin että se saa minut sairastumaan.

Yhdeksännellä luokalla psykologini sai tietää pelostani ja hän lähetti minut psykoterapiaan. Kävin tietääkseni kognitiivisessa psykoterapiassa parisen vuotta. Tarkoituksena oli muokata vääristyneitä ajattelutapoja ja mennä vähitellen pelkoani päin. Mietimme välitavoitteita, joiden mukaan yritin toimia. Esimerkiksi ensimmäinen tavoite oli että pystyin koskemaan vaatekaupassa henkareihin ilman käsidesiä.

Sain psykoterapiassa lääkkeet pelkooni. Pelkäsin aluksi, sillä lääkkeen sivuvaikutuksissa luki pahoinvointi. Päätin kuitenkin koittaa lääkettä, sen uhalla että alkaisin voida pahoin. Se oli kuitenkin turha pelko, sillä harva lääke on aiheuttanut minulle pahoinvointia.

Pelko lievittyi, mutta tilalle tuli viiltely ja itsetuhoiset ajatukset lääkkeen sivuvaikutuksena. Mielummin kuitenkin valitsen ne jos pitää valita. Pelko oli tosi raskas, sillä aina piti olla varuillaan. Nykyään en pelkää enää niin paljon, mutta olen silti jatkuvasti pesemässä käsiä. Jos kuulen että joku oksentaa, se saa minut voimaan pahoin ja alan tärisemään, mutta pelko ei ohjaile enää minua.

Emetofobiasta voi parantua, mutta itsellä se vaati ammattiapua. Minulle pelko tuotti häpeää enkä uskaltanut puhua siitä kenellekään, mutta se oikeasti auttoi kun uskalsin avautua siitä. Ajattelin että olen maailman ainoa ihminen joka pelkää oksentamista, mutta oikeastaan se on aika yleinen pelko. Jossakin sanottiin että se on jopa viidenneksi yleisin fobia. Toivottavasti joku emetofobiasta kärsivä lukee tämän ja uskaltaa hankkia apua pelkoonsa :)

tiistai 24. marraskuuta 2015

Paino-ongelmia

Paino on noussut ihan kamalasti. Okei, pari kiloa mutta se tuntuu ainakin kymmeneltä kilolta. Olen syönyt miettimättä yhtään mitä suuhun panen. Herkkujakin on tullut syötyä ihan kiitettävästi. Oli se aluksi helpottavaa, mutta kun alkaa vähitellen huomata kehon kasvavan, alkoi ahdistaa. Eikä enää jaksakaan sellaista liikuntaa mitä on ennen jaksanut. Pyöräily kouluunkin tuntui tänään raskaammalta kuin pitkiin aikoihin.

Olen yrittänyt liikkua pitääkseni painon kurissa, mutta teinpä sitten mitä tahansa, en pysty lopettamaan ja harrastamaan liikuntaa sopivissa määrin. Treeni venyy mutta mun on pakko jatkaa kunnes olen aivan uupunut. Lääkäri ehdotti että koittaisin sellaista liikuntamuotoa joka ei ole niin suorittava. Olen yrittänyt, mutta se ei tunnu auttavan.

Heti kun aloitan liikunnan, tulevat mukana anorektiset ajatukset. Mietin jos aloittaisin taas laihduttamaan. Siihen se liikunta sitten jääkin, kun koitan taistella niitä ajatuksia vastaan. Se taistelu ei onnistu jos liikun. Olen sitten tyytynyt siihen että en liiku ollenkaan. Ei ehkä mikään paras vaihtoehto, mutta itse koen sen tarpeelliseksi nyt.

Olen kamppailut painon kanssa jo kolme vuotta. Tietty on ihmisiä, joilla sairastelu on jatkunut pidempäänkin, mutta minulle nämä kolme vuottakin tuntuu todella raskailta. Kunpa voisin taas olla sinut kehoni kanssa ja hyväksyä että olen tällainen kun olen. Väsyttää tällainen jatkuva painon miettiminen.

torstai 19. marraskuuta 2015

Pariisin tapahtumat järkyttää mua ihan älyttömästi. Uutisvirtaan tulee jatkuvasti ikäviä artikkeleita. Ihmisiä kuolee vasten tahtoaan ja kaikkea pahaa tapahtuu. Mun ei edes tee mieli tehdä itselleni mitään tällä hetkellä, olen onnellinen että olen yhä elossa näiden kaikkien kauheuksien keskellä. Mun täytyy kunnioittaa elämää kun sellainen on mulle annettu. Onhan se vaikeaa, mutta täytyy nyt taistella näiden kaikkien maailman kauheuksien keskellä.

Lisäks viereisessä rapussa oli tänään keskivaikea tulipalo. Kymmenen palo- ja poliisiautoa. Katottiin ikkunasta tapahtumia ja mä pelkäsin ihan älyttömästi. Olisin juossut kirkuen ulos asunnosta jos kumppani ei olisi rauhoitellut.

Kävin tänään opon luona juttelemassa. Mä saan jatkaa vielä päivälukiota ja saan pitää kuukauden lepotauon. Ihanaa, nyt keskityn täysillä paranemiseen. Tätä mukaan valmistun 2017 keväällä ja saan kesävalmistujaiset, kivaa.

Se uus lääke. En tiiä voiko tää olla mahdollista mutta musta tuntuu että se on auttanut jo. Jos ei näön hämärtymistä, päänsärkyä ja pientä pyörrytystä lasketa niin lääke vaikuttaa tosi hyvältä. Ahdistus meinaa koko ajan tulla, mutta sitten tapahtuu jotain kummaa, se vaan, se ei tulekaan? Se lääke jotenkin tuntuu estävän sen. Tosi outoa, mutta mahtavaa jos se auttaa! Mut tää on vasta toinen päivä niin voi olla että vaikutus on vieläkin parempi vielä jatkossa.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Psykoosi

Ajattelin kirjoittaa psykoosista, kun kommenteissa sitä oli toivottu. Psykoosi-diagnoosin sain kolme vuotta sitten ollessani nuoriso-osastolla. Minulla oli aiemmin ollut muitakin diagnooseja, mutta kun aloin vähitellen avautua osaston hoitajille, diagnoosini muuttui ja tuo psykoosi-diagnoosi on pysynyt vahvimpana tähän päivään asti. Toki muitakin diagnooseja on mutta eniten tuo psykoosi vaikuttaa elämääni.

Oireeni alkoivat seitsemännellä luokalla. Aloin kuvitella että kouluni opettajat eivät ole oikeasti opettajia vaan jonkun salaliiton jäseniä, jotka haluavat tappaa minut. Kuvittelin että aina kun opettajat puhuivat, he puhuivat minusta pahaa. Ajattelin myös että he lukevat ajatuksiani. 

Jostakin syystä sain myös päähäni että poliisit etsivät minua. En ollut koskaan miettinyt miksi he etsisivät minua, mutta tuo harhaluulo oli minulla hyvin voimakas. Kuvittelin että ihmiset jotka valokuvasivat ulkona, kuvasivat minua jotta voisivat viedä minusta todisteaineistoa poliisille.  Kuvittelin että ihmisiä on piilossa kotitaloni puskissa ja lähimetsässä ja että he vakoilevat minua. Jossakin vaiheessa aloin myös epäillä että kotiin oli piilotettu kameroita ja että vanhemmatkin ovat vain liittoutuneet minua vastaan. Olihan se kamalaa kun piti pelätä koko ajan jopa omia vanhempia ja olla koko ajan varuillaan.

Koulustressi ajoi sitten minut sairaalaan lukion toisella luokalla ja tuolloin sain diagnoosini. Niihin aikoihin koin suurta syyllisyyttä siitä että olin mielestäni niin paha että ansaitsin kuolla. Lisäksi aloin nähdä harhoja, ihmisiä ja varjoja sekä kuulla jonkinlaisia ääniä. Aloin vähitellen sekoittaa ajatukset ja todellisuuden. Kuvittelin edelleen että ihmiset lukevat ajatuksia. Hoitajat eivät olleet hoitajia vaan myöskin jonkinlainen pahaa haluava salaliitto. Yleensäkin vahvana oli ajatus että kaikki on vain jonkinlaista kulissia. Nuoriso-osastolla oireilu oli sen verran vakavaa että lepositeissä tuli vietettyä monta päivää, joskus jopa yli 12 tuntia. Tämä ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen mitä oli tulossa.

Lukion kolmannelle luokalle siirryttyäni aloitin vuoden tauon jälkeen koulun, mutta koulustressi oli liikaa minulle ja jouduin jäämään sairaslomalle. Alkoivat ensioireet tulevaan pahimpaan psykoosijaksoon liittyen. Aloin eristäytyä. Huomasin että elämässä ei ollut oikein mitään mielekästä. Huomasin vähitellen uppoavani kummalliseen, synkkään ja pelottavaan maailmaan. Tuntui että olen ainoa ihminen maailmassa ja kaikki muu maailmassa on vain jotain kummallista kulissia. Ympäristö oli todella oudon tuntuinen ja näköinen sekä jotenkin epätodellinen. Aloin sekoittaa mikä on totta ja mikä ei. 

Kuntoutuksessa ja kotona olin vain kaukaisuuteen tuijottava enkä oikeastaan reagoinut kunnolla mihinkään. Saatoin vain olla hiljaa ja tuijotella jonnekin. Ajatukset olivat pelottavia ja hyvin omituisia. Joskus jopa tuntui siltä että ei ole ajatuksia ollenkaan, on vain lukematon määrä outoja ja vahvoja tuntemuksia.

Aloin syödä jatkuvasti. Paino nousi mutten välittänyt mistään. Koko ajan oli vaan tajuton nälkä. Olisin halunnut vain nukkua koko ajan. Mielialat vaihtelivat musertavan masentuneesta suunnattoman ylipirteään oloon. Ylipirteässä olossa puhuin ihmisille paljon ja kukaan ei pysynyt perässä ajatuksenjuoksustani. En edes minä itse. Aloin myös miettiä hyvin paljon uskonnollisia asioita, ja jostakin se monta vuotta jatkunut ajatus siitä että olen paha, kärjistyi siihen että kuvittelin olevani saatana. 

Tuntui etten ollut turvassa missään. Kaikki oli kuin suoraan kauhuelokuvasta. Tunnelma oli kuin kauhuelokuvassa. Melkein pystyin kuulemaan kauhumusiikin taustalla jatkuvasti. Lopulta en tehnyt muuta kuin elin omassa pienessä kuplassa. Makasin päivät sängyllä ja kirjotin blogia, itsemurhakirjettä tai googlettelin miten saisin lääkkeiden avulla hengen pois ja mikä lääke tappaa varmimmin. Olin koneella jatkuvasti, en muuta tehnytkään. 

Aloin meikata ja laittautua joka päivä kuin olisin lähdössä johonkin juhliin. En tiedä miksi tein niin mutta se tuntui minusta sopivalta vaikka olihan se varmasti huomiota herättävää. 

Äänet ja värit ympäristössä olivat kuin jostain toisesta ulottuvuudesta, ne kuulostivat ja näyttivät kummallisilta ja värit olivat epätavallisen voimakkaita. Unet alkoivat olla niin ahdistavia että heräilin jatkuvasti hikisenä ja vapisevana. En muista uniani tarkasti mutta aloin pelätä nukkumaan menemistä. 

Kaupungilla kävellessä tuntui että ihmiset puhuvat minusta, saatoin alkaa puhumaan ventovieraille tästä ja muutenkin käyttäydyin kummallisesti. Itsemurhaa suunnittelin joka hetki monta kuukautta. Suunnittelin kuolemani hautajaiskukkia myöten. Join alkoholia. Näin harhoja ja keho säpsähteli kummallisesti harhojen seurauksena. Pelkäsin.

Sitten jouduin sairaalaan kun otin yliannostuksen lääkkeitä. Olo oli käynyt ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Luulin että joudun vankilaan koska olen saatana ja luulin myös nähneeni vankilan kalterit. Ei tosin ole vieläkään selvinnyt edes kenellekään hoitajalle että missä olisin voinut nähdä ne kalterit. Ehkä omassa päässäni. Ihmettelin hirveästi miksi jouduin sairaalaan sillä mielestäni olin täysin terve. Menetin siis kyvyn tunnistaa että olin todella pahasti sairas. Lisäksi puhuin omahoitajakeskusteluissa jatkuvasti vain arkisista asioista, sillä en kokenut että minulla olisi minkäänlaisia ongelmia.

Sairaalassa oireilu näkyi eniten yllättäen iskevinä ahdistuskohtauksina, jolloin pelkäsin ihan tajuttomasti jotakin, jota en edes itsekään tiennyt. Itkin pakokauhun vallassa sillä pelkäsin niin hirveästi. Nuo ahdistus/pelkokohtaukset tuntuivat aivan ylitsepääsemättömiltä eikä tilannetta parantanut yhtään se että jouduin kärsimään niistä yksin eristyshuoneessa. En uskaltanut mennä nukkumaan painajaisten takia joten lähes joka ilta hoitajat joutuivat turruttamaan minut lääkkeillä jotta suostuisin nukahtaa. 

Vähitellen kuitenkin olen alkanut toipua. Koulunkin pystyin aloittamaan ja se jo kertoo että vointini on parempi. Psykoottisten oireiden on tapana lisääntyä stressaantuneena, joten nyt kun elämässä on taas meneillään todella stressaava vaihe, olen huomannut psykoottisten harhaluulojen ja harhojen lisääntyneen. Vähitellen on alkanut taas tuottaa vaikeuksia tunnistaa ajatukset ja todellisuus. Mieleen pinttyneet harhaluulot ovat alkaneet vaikeuttaa elämää. Motivaatio elämiseen on hukassa. Siksi olen suonut itselleni nyt kaksi päivää lepoa koulusta. Nyt on vaan pakko hidastaa tätä menoa. Olen kuitenkin niin hyvässä vauhdissa parantumisessa että olisi kamalaa taas joutua takaisin pohjalle.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Ajattelin että pystyisin kirjoittamaan postausta, mutta enpä pystykään. Sydän on lyönyt pari tuntia ihan oudosti. Äsken nappasin taas sydämentykytyslääkkeen, mutta vaikutusta ei tunnu näkyvän. Rintaa puristaa ja pohdin tässä pelolla päätyykö tämä ilta päivystykseen. Pelottaa että sydän vetelee nyt oikeasti viimeisiä. En tiedä yhtään mitä tekisin...

maanantai 9. marraskuuta 2015

Terapiassa luimme vanhoja kirjauksia ja alkoi tärisyttää hirveästi. Varmaan tuli jotain muistoja mieleen niiltä ajoilta, joita keho sitten muisti ja toisti. Kysyin lisäksi terapian lopussa minua jo pitkään mietityttäneen kysymyksen: Olenko siis nyt jossakin psykoosissa vielä? Terapeutti ei osannut sanoa tähän kuin ettei tiedä, mutta ainakin olen vielä parantumassa. Tulkitsin tämän siis siten että olen vielä osittain jossakin psykoosissa. Tuntui tosi pahalta. Luulin nimittäin että psykoosissa ei ole mitään parantumisvaihetta. Ei minulle ole koskaan puhuttu mistään psykoosin vaiheista niin en tiedä.

Pahinta tässä on se että tulen luultavasti vuoden päästä taas kummastelemaan nykyistä ajatuksenjuoksuani ja toimintaani. Ja yksi kamalimmista asioista tässä sairaudessa on tämän tuoma häpeä. Kun on psykoosissa, ei sitä ymmärrä mikä toiminta on kummallista ja mikä ei. Sitä toimintaa sitten häpeää joskus vuoden päästä kun tervehtyy taas enemmän.

Koko päivän olen järjestellyt vanhoja epikriisejä. Ne ovat olleet hujan hajan laatikon pohjalla, ja nyt sitten kun piti etsiä terapiaan sieltä yhtä lappua, päätin järjestellä kaikki aikajärjestykseen. Olihan ne raskasta luettavaa, mutta aina välillä tulee pakonomainen tarve muistella menneitä ja käydä niitä läpi. Kai se on ihan normaalia. Sain yhden pinon käytyä läpi, mutta tosiaan kun noita sairaalajaksoja on jonkun verran kertynyt niin en kaikkea ehtinyt lukea. Muistoja tuli aika paljon mieleen, mutta en nyt niitä ehdi sen enempää miettiä kun on kiire nukkumaan. Huomenna on pakko tehdä jokin muistelupostaus taas kerran jotta saan purkaa niiden kirjausten tuomaa ahdistusta. Nyt kuitenkin kiireellä nukkumaan kun aamulla on aikainen herätys.

lauantai 7. marraskuuta 2015

En ole syönyt tarpeeksi. On vain niin vaikea huolehtia omista syömisistä. Saatan jättää ruoan tekemättä vain koska ei ole voimia tehdä sitä. En tiedä miksen jaksa tehdä ruokaa, se vain on niin vaikeaa. Viime aikoina olen alkanut syödä taas suruun. Pitäisi lopettaa. En vain jaksaisi nyt huolehtia painosta yhtään. En jaksa välittää siitä lihoanko vai en. Olen kyllästynyt painon jatkuvaan tarkkailuun. Koko ajan on nälkä. Varmaan koska elimistö on taas säästöliekillä kun en ole syönyt tarpeeksi.

Ahdistus iskee aina silloin tällöin ilman mitään tietoista syytä. Niin se tuli tänäänkin. Tuntuu kuin joku istuisi rintakehän päällä ja puristaisi keuhkot kasaan. En tiedä miksi olen ahdistunut, en vaikka miettisin syytä kuinka. Ehkä koska en ole tekemässä kouluhommia, en ole tehnyt koko päivänä. Hoen että olen laiska. Eilen tein 12 tuntia kouluhommia. Tuntuu että sekään ei riitä. Pitää vain tehdä enemmän, etten olisi laiska. Viiltely ja lääkkeidenotto pyörii mielessä. Olemme puhuneet tästä terapiassa. Aina kun paha olo tulee, minulla on kaava, jonka mukaan toimin. Se kaava on että kun ahdistaa, alan kaavamaisesti miettimään viiltelyä ja itsemurhaa. En oikeastaan tiedä mitä se edes tarkoittaa...

Ajatukset pyörii taas sekalaista rataa. Kummia ajatuksia on taas alkanut tulla, mutta kai tässä vielä on se positiivista että tunnistan edes kaukaisesti niiden olevan outoja. Outoja, mutta silti uskon niihin. Salaatissa oli muista poikkeava lehti, joten ajattelin että joku aikoo myrkyttää minut. Kännykkä väärinpäin pöydällä tarkoittaa että ääntäni äänitetään. Eilen en suostunut lähtemään ulos ennenkuin olin varma että olemme varmasti menossa sinne minne oli tarkoituskin.

Ahdistaa ihan älyttömästi. Täytyisi vaan koittaa muistaa että tämä tunne on vain tämän hetken tunne, eikä se kestä ikuisuutta. Olen vain valvonut liikaa, stressannut liikaa. Niin tässä aina käy. Huomenna kaikki on taas hyvin. Pitäisi mennä nukkumaan mutten jaksa liikkua sängyltä. Pakko kai se on jaksaa kun ajatukset taas junnaa ärsyttävää rataa.



sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Hukun tähän työmäärään.

Töitä vaan tulee lisää ja lisää enkä tiedä loppuuko ne edes koskaan? Onko tää koko elämän ajan vaan jatkuvia töiden tekemisiä ilman vapaata-aikaa? Mun vapaa-aikaa on viikossa ehkä yksi päivä ja koulujutut tulee korvista ulos. En tajua miten voin olla jo näin puhki kahden aineen opiskelusta kun muut lukee viittä tai kuutta ainetta kerrallaan. Kun yksi työ on suoritettu loppuun, tulee uusi työ, ja se kierre jatkuu ja jatkuu. Tätä menoa tulee burn-out, joten nyt on viimeistään aika sanoa itselle että nyt on aika vähän hidastaa tätä tahtia. Voi kunpa tietäisin miten.

Lääkäri totesi mun hitaan oppimisen syyksi sen, että mun sairausjutut pyörii niin paljon mielessä että mun aivoissa ei ole yksinkertaisesti tilaa koulujutuille. Mun aivot on ylikuormittunut tästä sairaudesta. Koulunkäynti viekin multa äärimmäisen paljon voimia, sillä mä oikeesti joudun pinnistelemään että saisin hyviä numeroita. Oon mä siinä onnistunut, mutta nää ainaiset kympit vie multa voimat.

Jos koitan pitää taukoa opiskelusta, tekemättömät työt on jatkuvasti mielessä enkä mä pysty rentoutumaan mitenkään. Tuleviin lomiin on ikuisuus aikaa, ylioppilaskokeet lähestyy ja vapaa-aika vaan vähenee. Mä sairastutan tätä menoa itteni, mutta en vain pysty antamaan armoa itselleni.

Pitäisi varmaan oikeasti lainata kirjastosta joku stressiin liittyvä kirja. Itselläni ei ole minkäänlaisia apukeinoja stressin vähentämiseen, mutta pakko tälle asialle on tehdä jotain. Nukkuminen tuntuu olevan ainoa hetkellinen pakokeino tähän tilanteeseen, mutta huomaan että asiat alkaa olla jo pahaan päin menossa sillä jo illalla murehdin sitä että aamulla pitää taas herätä ja jaksaa...

torstai 29. lokakuuta 2015

Syömishäiriökuulumisia

Ekaa kertaa viikkoihin on aikaa vain istahtaa koneelle ja kirjoittaa ilman minkäänlaista kiirettä. Sain rästiin jääneet kokeet ja tehtävät suoritettua sekä valokuvanäyttelyn valmiiksi, joten nyt alkaa stressi vähitellen helpottaa. Otettiin tänään myös varaslähtö jouluun, syötiin pipareita ja juotiin glögiä. Ihana kun on saanut vähän rentoutua ja elämään muutakin sisältöä kun kouluhommat!

Me mietittiin terapiassa viime kerralla, onko mun syömishäiriö missä vaiheessa. Viime vuoden touhu oli terapeutinkin mielestä selvästi syömishäiriöistä, mutta olen ainakin itse sitä mieltä että nykyisin saan elää aika lailla syömishäiriö-vapaata elämää. 

Mä en yksinkertaisesti jaksanut enää sitä kalorien laskemista, pakkoliikkumista ja ajatuksia jotka jatkuvasti pyöri syömisten ympärillä. Mä en jaksanut enää vahtia mun painoa. Sen kun nousee jos haluaa nousta! Olen tullut muutenkin siihen tulokseen että mikään paino ei tee mua onnelliseksi. En ollut tyytyväinen mun painoon 40 kiloisena, en 60 kiloisena, enkä silloinkaan kun se oli siltä väliltä. En tiedä kuinka pitkälle tää ajattelu kantaa, mutta nykyään mä pistän, tai ainakin yritän pistää terveyden etusijalle.

Tekee pahaa saada ajatus siitä, että lihoisin vielä jonkin verran, mutta oon koittanut hyväksyä sen. Paino ei kerry kehoon mulla ainakaan mitenkään kovin tasaisesti, joka ärsyttää suunnattomasti. Näytän normaalin ihmisen sijaan joltakin maapallolle eksyneeltä mutaatiolta...No, pakko vaan yrittää hyväksyä itsensä sellaisena kun on, eihän täällä muuten pärjää.

Keho on vielä varmaan toipumassa siitä hirveästä nälkätilasta minkä itselleni aiheutin. Hiukset eivät ole kasvaneet vielä kunnolla takaisin, mutta hyvällä mallilla jo ollaan. Lisäksi kärsin jatkuvasti selkäkivuista. Kerran meinasin jopa joutua päivystykseen kun en päässyt melkein koko päivänä sängystä ylös. Kilpirauhanen elää ihan omaa elämäänsä eikä senkään toimintahäiriöiltä ole vältytty tässä matkan varrella. Mutta kyllä mä olen tosi tyytyväinen että viimesin ja tähän mennessä pahin vaihe on selätetty.

On kyllä niin raskas viikko takanapäin, että pakko mennä jo nyt nukkumaan! Koitetaan pärjäillä!


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Ja minä nousen, vaikka putoan

Ajattelin vaan tulla sanomaan että elossa ollaan. Syysloma on ohi ja huomenna sitten taas kouluun. Puolet lomasta meni univelasta toipumiseen, enkä pystynyt oikein ensiksi nauttimaan mistään, sillä meinasin jatkuvasti nukahtaa pystyyn. Nyt kuitenkin olen kerännyt taas hieman voimia koulua varten.

Olen oikeastaan viettänyt aika lailla normaalin ihmisen elämää nyt lomalla. Valokuvannut, syönyt hyvin, nähnyt sukulaisia ja viettänyt aikaa kumppanin kanssa. Onhan se ollut mahtavaa pitää hieman "lomaa" sairauksistakin. Silloin tällöin kauppaan mennessä on poissaoleva olo tullut, joskus pahanakin, mutta se on sitten mennyt omalla painollaan ohi. Olen saanut viettää edes viikon huoletonta aikaa, kiitos siitä. Tiedän ettei tämä kestä ikuisuutta, mutta nautin nyt kun vielä voin.

Mutta olen onnellinen. Kaikki on ainakin tämän pienen pienen hetken elämässä hyvin. Olen nauranut paljon, iloinnut elämästä. Tajunnut kuinka onnellinen voikaan olla, enkä olisi uskonut sitä vielä joku aika sitten. Tällaistako onni on? Ilman sairauksia? Tuntuu niin kamalan voimaannuttavalta ja ihmeelliseltä tämä kaikki. Aivankuin olisin vasta syntynyt tähän elämään, nähnyt ja kokenut kaiken ensimmäistä kertaa. Voi kunpa saisin nauttia tästä olosta vielä huomennakin, mutta eihän sitä tiedä. Teen kyllä kaikkeni sen eteen. Mutta nyt nukkumaan että jaksan huomenna kouluun. Tsemppiä kaikille kouluun meneville ja loman lopettajille tulevaan viikkoon <3


keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Tavallinen päiväni (toivepostaus arjesta)

Edellisenä iltana olin valvonut ainakin tunnin äänien takia, ne eivät jättäneet rauhaan. Oli kilisevien äänten joukkoon kuuluva pyöränkello, äidin huutoa, sekalaisia lauseita ja lopulta myös itseni tappamiseen kehottavia ääniä. Viimeinen ajatus jonka muistan ennen nukahtamista oli, että pelkään aivan älyttömästi niitä ääniä. Se tulikin sitten uniin; äänet huusivat kuinka minun täytyi tappaa itseni, lopulta otin sitten yliannostuksen.

Aamulla puoli yhdeksältä heräsin rättiväsyneenä valvomisesta ja ahdistavista unista, torkutin puoli tuntia ja sitten olikin jo kiire. Aamupala ei tuntunut menevän sitten millään alas. Pyörin ympäri kämppää että saisin edes vaivaisen banaanin alas. Kello näytti neljää vaille kymmenen kun lähdin. Koulu alkoi siis kymmeneltä ja eihän siinä ollut toivoakaan ehtiä enää. Pyöräilin itku kurkussa neljän tappoylämäen koulumatkan, lääkkeet eivät olleet ehtineet vaikuttaa joten sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Perfektionistin ajatukset eivät jättäneet rauhaan matkalla, vaativat polkemaan kovempaa koska muuten olin laiska. 

Menin kaksi minuuttia myöhässä tunnille mutta sisäinen piiskuri syytti jo. Tunnilla tein sitten senkin edestä töitä: kirjoitin kaiken minkä ehdin, koitin viitata jokaiseen tietämääni kysymykseen, tein tehtäviä ja luin sanoja, kyselin jos en tiennyt. Ope kehui ahkeraksi, mutten uskonut, tulinhan myöhässä.

Tunnin jälkeen ryntäsin kotiin, söin ja poljin takaisin kouluun. Tällä tunnilla oli hieman vapaampaa, sai lähteä ulos valokuvaamaan sillä kurssi käsitteli valokuvausta. Kuvat eivät onnistuneet millään, mikään ei ollut "täydellinen". Lopulta kuvia oli kertynyt muutama ja olin ihan jäässä, joten lähdin kotiin.

Muistan kotiin päästyä että polkupyörä jäi koululle, joten lähdin hakemaan sitä. Matkalla poikkesin vielä kaupassa. 

Kotona tein ruokaa ja läksyjenteon aloitin viiden aikaan. Olin valmis vasta kahdeksalta, sillä olin päättänyt tehdä "vähän" ylimääräistä. Jonkinlainen poissaoleva olo tuli tässä vaiheessa.

Sitten valitsin päivän vaatteet. Siinä meni kevyesti tunti, sillä kävin vaatekaapin ainakin kahdeksaan kertaan läpi ja koitin kymmeniä vaatteita. Meinasi itku päästä kun jokainen vaateyhdistelmä oli ruma ja itsekin näytin vähintään yhtä rumalta. Huomasin jatkuvasti epäkohtia ulkonäössäni, haukuin itseäni niin että itsetunto oli nollassa ja lopulta turhauduin ja otin vaan jotkut. Varmaan vaihdan asun aamulla ja myöhästyn taas.

Nyt kirjoitan tätä. Piti lukea ylioppilaskirjoituksiin ja viettää vapaata aikaa, mutta ei taida aika riittää. Päivääni mahtui ääniä, painajaisia, koulusta myöhästymistä, perfektionismia, ylitöitä, poissaolevaa oloa, ahdistusta, itsensä laiminlyömistä, ei yhtään vapaata aikaa. Perfektionismi hallitsee tällä hetkellä elämääni vahvasti, mutta koitan etsiä siihen jotain ratkaisua. Vielä huominen ja sitten alkaa onneksi loma, se on kyllä ihan paikallaan.

Edit // Ihanaa, dissosiaatiokohtauskin ehti tulla. Raajat puutuivat ja hyppäsin hetkeksi pois tästä maailmasta. Olisin pärjännyt tämän päivän ilmankin...

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

"Meillä kaikilla on elämäntehtävämme, jokaisella yhtä arvokas"

Ihan älytöntä taas. En pysty liikkumaan kun pelkään että mua vahditaan. Kuunnellaan jossakin. Vakoillaan. Outoja hetkiä tulee koko ajan enemmän. Mut pahinta on se kun pitää pelätä omien ajatustensa puolesta. Nyt pitää vaan rauhottua, hengittää syvään. Harhoille sanoa hiljaa. Mutkun olisin mielummin hiljaa ettei kukaan vaan kuule.

perjantai 25. syyskuuta 2015

On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä

Lääkärin vastaanotolla itkin aivan tajuttomasti muutama päivä sitten, puhuimme niin kipeistä asioista. En kyllä edes muista enää mitä puhuimme, olin jossain dissosiaatiotilassa. Lääkäri käski hengittää syvään. Viiltelinkin vielä illalla, mutta kovasti olen yrittänyt olla ilman.

Olo sitten koheni vähitellen ja minä kun niin kovasti haluan olla kuin muut, kävin ottamassa yhden koulukurssin lisää. Juuri edellisellä tunnilla olin saanut kuulla taas lukuisia kyselyitä siitä, miksi käyn niin pitkään aikaan lukion. Kuulemma on "nolista" käydä lukio pitkään. No, koitin olla välittämättä.

Vähitellen tuntuu siltä että pystyn pärjäämään koulussa kuten muut. Käyn nytkin kolmea kurssia, ja tuntuu että pysyn perässä. Se on minulle saavutus, vaikka saattaa kuulostaa pieneltä kurssimäärältä. Toki koulun kanssa menee ihan hirveästi aikaa, tänäänkin sain läksyt tehtyä vasta puoli kymmenen aikaan. Mutta se ei oikeastaan haittaa. Eipä minulla kamalasti muutakaan tekemistä ole.

Psykoosin kaltaisia tiloja tulee aika usein. En muista puhuinko teille täällä "viiden sekunnin psykooseista". Mutta siltä minusta tuntuu. Kuin olisin viisi sekuntia psykoosissa. Elän sen hetken aivan jossakin muussa maailmassa ja toisessa ulottuvuudessa. Ne ovat pelottavia, pitää kai mainita terapiassa. Ja dissosiaatio-oireet, jotka kuulemma minulta löytyy, vievät voimia hirveästi. Täytyy jatkuvasti tehdä harjoituksia, jotta palaisin tähän maailmaan. "Kyllä, olen olemassa, muista hengittää, tunnustele ympäristöä ja katsele sitä."

Olo on kohentunut, muttei kuitenkaan ole? En osaa sanoa mihin suuntaan olen menossa. Kai tämä vointi on ihan hyvä, kun kerran jaksan niin hyvin tehdä asioita.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Tukiverkkoni

Viime postaukseen sain kommentin, jossa ehdotettiin tukiverkoistani kirjoittamista. Ajattelin siis kertoa teille tässä postauksessa minun tukiverkostani.

Tukiverkkooni kuuluu ammattiapu. Käyn kaksi kertaa viikossa juttelemassa kuntoutuspaikassa ja terapiassa. Se on ollut korvaamaton apu, sillä siellä saan purkaa ajatuksia. Saan itkeä rauhassa jos itkettää, puhua mieltä painavista asioista ja hämmästellä sairauksiani. Usein saan todella hyviä ratkaisuja ongelmiin ja kuulen ulkopuolisen mielipiteet tilanteeseen. Ammattiauttajat osaavat sanoa ammattilaisen mielipiteet.

Lääkärin vastaanotolla käyn sillon kun on tarvis, joskus jopa pari kertaa kuukaudessa. Lääkärini ymmärtää usein minua hyvin, sekä osaa auttaa ongelmissani. Lääkäriltä olen saanut todella paljon tietoa sairaudestani ja siihen liittyvistä asioista.

Joskus kävin ravintoterapeutillakin, mutta koin sitten parantuneeni niin hyvin, että lopetin käynnit siellä. Sekin oli aivan korvaamaton apu. Opin syömään lautasmallin mukaisesti, sain monia vinkkejä syömispulmaan ja ajatuksiani alettiin ohjailla vähitellen terveempään suuntaan. Ajattelin että jos vain mahdollista, voisin aloittaa taas käymään ravintoterapeutilla, sillä siitä voisi olla apua tässä tilanteessa.

Ystäviä minulla ei kamalasti ole. Koulussa vietän aikani yksin ja vapaa-ajalla näen harvoja ystäviäni hyvin hyvin harvoin. Suurin osa kavereistani on osastotuttuja joiden kanssa yleensä vaihdamme sairauteen liittyvät kuulumiset. Toki puhumme myös muustakin. Nämä ystävät ovat tärkeä vertaistuki minulle. He ymmärtävät tuntemuksia ja tsemppaavat.

Minulla on vähän ystäviä ja tuntuu että sairaus on vienyt minulta sosiaalisuuden. Minulla ei yksinkertaisesti ole voimia luoda tai ylläpitää sosiaalisia suhteita. Tuntuu että kiinnostuskin on kadonnut. Tuntuu myös että on aivan mahdottomuus luoda kaverisuhteita ihmisiin, jotka eivät ymmärrä miksi välillä ahdistun tai miksi en käy koulua niinkuin muut. Sairastuessani aloin vähitellen menettää ystäviä ja nyt tuntuu että elän sairauden täyttämässä elämässä, eristäytyneenä ja syrjäytyneenä. Toisaalta tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä kuten mainitsin, sosiaaliset suhteet vievät minulta aivan hurjasti voimia.

Kumppanini on minulle läheisin ja myös todella tärkeä ihminen elämässäni. Vietämme paljon aikaa yhdessä, elämme saman katon alla ja jaamme hyvät ja huonot päivät. Kumppanin on vaikea ymmärtää välillä sairauttani, mutta kovasti hän on yrittänyt auttaa ja tsempata. Hänelle pystyn puhumaan avoimesti ja jakamaan suruni. Terapiassa puhun eniten sairaudestani, mutta puhun kumppanilleni ne asiat mitkä vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, sekä meidän väliseen suhteeseen.

Perhe on myös todella tärkeä, vaikka en heille jaa paljoa sairauteen liittyviä asioita. He sentään ovat nähneet minut todella pohjalla sekä huonossa kunnossa ja pysyneet silti rinnallani, vaikka on monet kirosanat huudettu ja itkut itketty. Perhe oli minulle todella suuri tuki vaikeina sairaala-aikoina, he kävivät katsomassa minua ja veivät minua päivistykseen kun tarvitsi. Nykyisin kuitenkin asun kumppanin kanssa, joten he eivät tiedä niin paljoa asioistani. Pystyn kuitenkin tarvittaessa tukeutumaan vanhempiin ja puhumaan vaikeistakin asioista.

Lapsuuden kodin kissa on myös osa tukiverkkoa, kuulostaa ehkä hieman hassulta. Kutsumme äidin kanssa tätä kissaa "terapiakissaksi". Monesti itkun ja ahdistuksen keskellä kissan silittäminen ja sen läheisyys on toiminut ahdistuksenhallintakeinona. Joskus olen selvinnyt tuskaiset yöt kun tuo kissa tulee jalkopäähän nukkumaan, kehrää ja puskee aamulla hereille. Kissamme on tosi vanha, eikä varmaan elä enää kauaa, mutta sillä on tosi iso merkitys elämässäni.

Tukiverkkoni on minulle hyvin tärkeä, enkä tulisi toimeen ilman heitä. <3

perjantai 18. syyskuuta 2015

Jos ois linnun kokoinen, siivetön, mut linnun kokoinen

Seison peilin edessä ja keho on 42 kiloa täynnä rasvaa. Ainakin siltä tuntuu. Syömishäiriö ei jätä rauhaan. Ja kerran kun se tulee, se kytee mielessä pitkään. Luulin jo päässeeni pois sairaista ajatuksista syömisen suhteen, mutta ei, täällähän se taas.


Minä aina vannoin että minulla ei ole syömishäiriötä, että pystyn lopettamaan laihduttamisen jos haluan. Niinhän sitä luulee. Luulinkin jo jossakin vaiheessa selättäneeni tämän sairauden, mutta se elää mielessä yhä. Kuiskuttelee josko palaisin takaisin siihen höyhenenkevyeen maailmaan. Olisin niin tervetullut ja tulisin sitten täydelliseksi. Eikö vain, sitähän haluan? Täydellisyyttä, täydellisyyttä. Mutta se maailma on raaka. Ja kyllä minä tiedän että en ole täydellinen jos laihdun. Mutta jokin siinä houkuttelee. Kontrolli, mielihyvä kun onnistuu jossakin, se laihuus.


Ei syömishäiriöllä ole mitään päämäärää. Se on huijausta että tavoitepainon saavutettua on onnellinen. Eihän tavoitepainoa ole olemassakaan! Se laskee sitä mukaan kun tavoite on saavutettu. Ei syömishäiriölle riitä 35 kiloa, ei edes 30. Tavoite on nolla kiloa ja hautaan. Sitten on onnellinen. Kun ei ole mitään jäljellä. Ja kaikki on viety. Kuulostaa aika raa'alta että elämän tavoite on laihtua niin pieneksi että kuolee.


Olen nyt kahden tulen välissä. Olen taistellut kaksi viikkoa anorektisille ajatuksille. En tiedä kumpi voittaa, en tiedä kummalle polulle lähtisin. Sehän on selvää että kuka vain terve ihminen valitsisi elämän sen sijaan että riistäisi itseltään luvan syödä ja nauttia elämästä, mutta jokin siinä toisessa polussa kiehtoo. Ainoat asiat jotka pitävät minua tällä nykyisellä polulla on hiukset ja nälkä. Typerä syy tuo hiukset, mutta en kestäisi menettää taas niitä. Ne ovat minulle tärkeät ja tiedän että ne lähtevät jos palaan takaisin lähtöpisteeseen. Ja se nälkä. Minä vihaan nälän tunnetta, se on kamala. En anna sen tulla, mutta samalla sanon hyvästit laihuudelle.


Olisin voinut mainita asiasta terapiassa, mutta en uskalla. Sitten ne saavat minut taas terveen painoiseksi ja joudun kuitenkin ravintoterapeutin luo. On jo muutenkin menoja. Ja olen varma että minulle naurettaisiin sillä en ole enää siinä painossa kuin viimeksi. Mutta aika hullua että oma mieli voi viedä hautaan. Luotanko todella omaan mieleeni ja siihen mitä se haluaa?

lauantai 12. syyskuuta 2015

Päähän tulee jatkuvasti kummallisia ajatuksia. Ne kestävät muutaman sekunnin ajan. Aivan kun olisin viisi sekuntia psykoosissa.

Tällä hetkellä en tiedä kuka olen. Olen hyvin sekaisin itseni kanssa. En tiedä miltä näytän, mitä asioita minuun kuuluu, mikä minä olen ja mihin minä kuulun.

Jonkinlainen eksistentiaalinen kriisikin on taas päällä. Ollut jo seitsemän vuotta. En tiedä miksi olen tässä maailmassa, mikä on minun paikkani. En ymmärrä miksi minua tarvitaan täällä.

Ajatukset tuntuivat aivan kummallisilta. Tuntuvat jatkuvasti. Ulkona kulkevat autotkin, ne tuntuvat kulkevan taas niin kamalan kaukana, vaikka ovat aivan ikkunan alapuolella.

Tuntuu ihan kamalalta ajatella että sairastaisin koko loppuelämäni. Tämä sairaus on niin hirveä.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Istun vastaanottohuoneessa. Seinällä on melanokolinen musta-valkoinen metsä-taulu. Olen nähnyt tuollaisen samanlaisen taulun jo ainakin kolmessa vastaanottohuoneessa. Niin nähtyä. Tv:stä pauhaa nyrkkeilyottelu ja mietin miksi kukaan laittaa sellaisen pyörimään vastaanottohuoneeseen? Tosin kerran sieltä taisi tulla synnytysohjelma, joten ehkä tämä on parempi.

Kukaan ei katso ketään, mutta tiedän että jokainen tarkistaa paikalle kävelevän uuden potilaan. Useampi tuijottaa kännykän ruutua, joku tulee vanhemman kanssa ja joku kuuntelee musiikkia. Lääkäri kävelee minua kohti, minä moikkaan mutten saa vastausta. Ainiin, se on kai jokin kirjoittamaton sääntö ettei saa moikata. Unohdin.

Lääkärin huoneessa itken. Olen itkenyt jo kolme päivää putkeen jokaisessa terapiapaikassa, nyt lääkärinkin luona. Olen aivan varma että lääkettä nostettaisiin, mutta sitä ei edes oteta puheeksi. Hyvä, sillä minä en olisi suostunutkaan. Lääkäri on kuitenkin ymmärtäväinen ja käsittelemme mieltä vaivaavat asiat. Pitkästä aikaa minusta tuntuu, että joku oikeasti ymmärtää mitä puhun. Me juttelemme sairaudestani, äänistäni ja diagnoosistani. Lääkäri kertoo hienovaraisesti että mieleni on ikään kuin pirstaloitunut.

Tänään on jo parempi päivä, terätkin heitin roskiin. Kouluhommat alkavat vähitellen helpottaa, vaikka paljon onkin vielä edessä. Stressin kun saisi vielä poistettua.

tiistai 8. syyskuuta 2015

"Mä huudan mä valvon
mä huonoa palvon
mä uuvun mä luovun
en tee mitä pitää
ja mitään en muista
sovituista
turtua haluan 
valua pois hämärään"

Olo on hyvin alavireinen. Johtuu varmastikin stressistä, mutta laiskuus ja epäonnistumisen pelko on mielessäni niin vahvasti tällä hetkellä, että en vain osaa sanoa mihinkään ei.

Ja kykeneväthän muutkin samaan, kyllä minunkin täytyy. Kyllä oikeasti täytyy.

Ahdistaa, masentaa. Viillän. Kurinpidoksi, rangaistukseksi, pahaan oloon. Jos pitää etsiä jotain hyvää niin ainakin pystyn vielä itkemään, eikös se ole hyvä merkki.

Syömishäiriökin suorastaan kuiskii ja kehoittaa tulemaan kanssani mukaan, kertoo että se on hyväksi minulle, että minun on hyvä olla höyhenenkevyt. Mutta minä syön vain, en liiku. Minä en liiku ennenkuin osaan nauttia siitä. En treenaa sitä varten että kuihdun olemattomiin.

Vaikka toisaalta se houkuttelisi niin kamalasti. Olla se höyhenenkevyt.

Kehon valtaa jokin kumma lämpö. Minä kutsuin sitä kolmisen vuotta sitten kuolemaksi, pahaksi. En tiedä mikä se on, mutta minun on turvallinen olla. Toisaalta haluaisin pakoon.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Muistelmia

Istun sairaalasängyllä. Saan pitää kitaraani huoneessa joka päivä tunnin kerrallaan. Se on kirjoittamisen lisäksi ainoa selviytymiskeinoni. En tee päivisin oikeastaan muuta kuin kirjoita ja soita. Joinakin päivinä kun olen selvinnyt ilman ahdistusta, saan pitää kitaraa kauemmin. Minulla on sairaalan sininen paita ja college-housut. Niihin on kirjailtu vuosiluku, joka on puoliksi haalistunut. 
Kitara on vieressäni ja nuotit levitetty ympäri sänkyä. Olen yksin huoneessa, joten saan soittaa rauhassa. Useimmiten hoitaja kuuntele soittoani oven takana, mutta epäilen että niin olisi tällä kertaa. Soitan joka kerta kaikki nuottini läpi, alusta alkaen, niin monta kertaa että ne menevät täydellisesti oikein. En saa tehdä virhettäkään, tai muuten aloitan alusta.
Lopulta kyllästyn soittamiseen ja päätän kuunnella erään soittamani kappaleen netistä. Musiikkivideolla puro virtaa, lumi sulaa ja puut saavat vihreitä hiirenkorvia. Pian oli kevät. Minun kevääni oli täällä sairaalassa. Minun kevääni kului kokonaan täällä sairaalassa.
Itken kun kuuntelen tuota kappaletta. (Itken vielä tänäkin päivänä, sillä muistan niin tuon tuskan niin selvästi.) Makasin sängyllä pää puisella sängynpäädyllä. Päähän koski mutta parempaa asentoa tuolta sängyltä ei löytynyt. Kaula oli viilloilla ja sitä peitti huivi, jotteivat muut potilaat jatkuvasti kyselisi mitä kaulalleni on sattunut. Se oli viininpunainen, villainen tuubihuivi. Minä koitin saada sen pois tästä talosta myymällä sen kirpparilla, muttei se kenellekään kelvannut. Siispä se on nyt sullottuna syvälle muovikassiin. En halua nähdä sitä. Itkin aivan mahdottomasti, hiljaista ja tuskallista itkua. Mutta se puhdisti. 
Olin juuri käynyt suihkussa ja hiukset olivat märät. Yhtä aikaa tuoksui raikkaalle sekä steriilille. Sairaalan petivaatteille ja suihkugeelille. Oven takaa kuului epämääräistä kolinaa, keittiössä hääräiltiin iltapalan parissa. (Aivan, siksi minua ahdistaa suunnattomasti tuollainen epämääräinen seinien ulkopuolelta kantautuva melu.) Pian oli iltapala. Iltaisin iski aina kamalin ahdistus. Minä vihasin nukkumista, sillä näin vain painajaisia. Ilta oli myös lähempänä seuraavaa aamua, seuraavaa ahdistusta. Koitin pitää tunnelman tasaisena, mutta sängyllä edestakaisin heijaaminen ei auta. Puren huulta, pidätän kyyneleitä. Musiikki on jo loppunut ajat sitten, mutta käyn keskustelua pääni sisällä.
Kello tikittää. Tämä on varmaan kolmas huone tässä sairaalassa. Aika kuluu tuskallisen hitaasti. Odotan iltapalaa, sillä se tuo edes hetkeksi tekemistä. Hotkin kuitenkin sen sämpylän minuuteissa, sillä hoitajat tuijottavat vieressä ja nauravat ahdistavan iloisesti. Tiedän että syön jo seitsemättä päivää saman iltapalan: sämpylän ja kurkkua, juon earl grey teetä.
Tänään en varmaan vietä iltaa eristyshuoneessa. Hyvä niin, mutta huomisesta ei voi vielä tietää. En ajattele ahdistuksen tullessa joutuvani eristykseen, mutta niin aina käy. En muista niistä hetkistä edes mitään, kun minua talutetaan sinne. Tai no, sen ehkä että me emme kävele hitaasti, me menemme lähes juoksuaskelin. Mutta minun jalkani eivät aina kanna. Silloin hoitajat raahaavat minua, viistävät lattiaa pitkin, kuin mitäkin luuttua. Eristyshuoneessa minä makaan mustalla patjalla. Joskus minä hyperventiloin, joskus näen harhoja ja säpsähtelen, pyydän rauhoittavaa. Tänään olen selvinnyt ilman.
Huomenna olisi ehkä uusi päivä, päivä yrittää parantua, mutta en tunne että olisi voimia. Makaan nytkin vain sängyllä ja käyn vuoropuhelua itseni kanssa. Aika kuluu niin tuskallisen hitaasti...Minä makaan vain päivästä toiseen voimattomana sängyllä ja se vie vain lisää voimia, ikuinen noidankehä...Mitenköhän pärjäisin tässä elämässä?
(Mutta minä pärjäsin kuitenkin, olen elossa noiden ikuisien ahdistusten jälkeen. Tänään on ollut taas hyvin tunteikas ilta näiden muistojen kanssa, mutta tärkeintä on että olen selvinnyt tähän asti. Ikävintä on kun toisinaan tunnen kuinka muistot pakenevat minua, toisinaan ne iskevät päin naamaa. Tänään tuntuu että ne pakenevat, ovat vain sumua. Halusin kuitenkin jakaa tuon muiston, joka palasi tänään mieleeni. Ette uskokaan kuinka suuri apukeino tämä kirjoittaminen minulle on.)


keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Harhani

Viime tekstin kommenteissa oli kysymys, millaisia harha-ääneni ovat. Teen niistä erillisen postauksen, koska aivan kuin kommentoinkin, aihe on niin laaja. 
Jaan harhani ei-ahdistaviin ja ahdistaviin. Kuulen ääniä eniten silloin kun olen stressaantunut. 
Ei-ahdistavat ovat arkipäiväisiä ääniä, kuten avaimien tai rahan kilahduksia. Tosi outoa, mutta en tiedä miksi nämä ei-ahdistavat ääneni ovat aina tuollaisia samantyylisiä kilahtavia ääniä. 
Ahdistavia on monia. Yleisin on aiemminkin mainitsemani koneääninen nainen. Tämän ääntä on vaikea kuvailla, mutta se on kuin juuri kuin koneen tuottama. Sen tunnistaa kuitenkin naisen ääneksi. Se puhuu tasapaksulla särisevällä äänellä. Useimmiten toistaa tiettyä sanaa (kuten "ei, ei, ei") hitaasti ja syyttävästi. Joskus se puhuu pitkiä lauseita, mutten saa niistä selvää. Tämän naisen s ja z särähtää korviin ikävästi, se jopa sattuu joskus, niin kummallista kun se onkin. Pelkään tätä ääntä, koska se on ahdistava ja jotenkin painostava. 
Toinen on miehen karjunta. Luulen että tämä mies on iältään vanha. Tämän ääni kuuluu usein kaikista äänistä lähimpänä itseäni. Pelkään tätä, koska karjunta on todella ahdistavaa ja tuntuu kun minua kidutettaisiin, kun joudun kuuntelemaan sellaista tuskallista huutoa aivan korvan vierestä. 
Kolmannet ovat sekalaisia ääniä. Niiden puhuja vaihtuu, tai ne ovat persoonattomia. Nämä äänet ovat pahimpia. Lauseet ovat melko selviä, mutta joskus niihin yhdistyy väliin kummallisia sanoja. Viimeisimmät ovat eiliseltä: "Mikä näistä äänistä on totta? Mikä näistä äänistä on totta? Etsinkö kirjasta? Löysin". "Mitä siinä vain olet? Mitä siinä vain olet?". Ehkä näitä yhdistää se, että lauseet toistetaan moneen kertaan. Nämä ovat kuitenkin kaikista kamalimpia, sillä sanoma on niin selvä ja joskus syyttävä (tulkitsin ainakin tuon "Mitä siinä vain olet" syyttäväksi, sillä olin tuolloin istumassa tekemättä mitään).  
Lisäksi tähän sekalaisten äänien kategoriaan kuuluu kuiskinta. Se on selvää, mutta itse sanat ovat epäselviä. Kuiskija on usein mies, tai näitä miehiä on useita. Tämä ei ole niin ahdistavaa, sillä olen siihen jo tottunut. Tämä ääni on sellainen, jota kuulen useimmiten. Aluksi säikähtelin tätä ääntä yksin ollessani, mutta nykyään se ei pelota niin paljoa.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Viime päivät ovat olleet lähinnä selviytymistä. Syömishäiriö huhuilee minua takaisin, mutta koitan pysyä vahvana. Viiltelystä olen pysynyt yhä erossa, vaikka tekeekin mieli. Äänet ovat pahentuneet ja muuttuneet jokapäiväiseksi vaivaksi.

Tänään kaikki on tuntunut erityisen raskailta. Tehtäviä kertyy jatkuvasti enkä tiedä miten pystyn kaikkeen, stressaan niin monesta asiasta, ei vain minun voimani riitä tähän kaikkeen. Koulumotivaatio on vähän kadonnut tämän voinnin takia ja hommia on siksi kerääntynyt. Tällä hetkellä tuntuu ikävästi siltä että minusta ei ole käymään koulua. Kun kerran nytkin on jo tällä tahdilla vaikeaa (hah, ja minulla on kaksi kurssia, muut käy viittä tai kuutta, surkimus). Ärsyttää. Mutta toivon että tämä vointi on väliaikaista. Ehkä palaan taas kouluhommien pariin entistä vahvempana. Kerään vain yhden päivän voimia. Ehkä huomenna olen taas vahva.

Tätä työtä ei yhtään helpota että olen perfektionisti. Jatkuvasti hoetaan että "mitä jos koittaisit olla itsellesi armollisempi". Perfektionistin piirre ei lähde minusta sillä pois. Ihmisten surkuttelu tekemästäni työmäärästä, säälittely siitä kuinka tuhlaan aikaa täydellisyyden tavoitteluun, voivottelu siitä että miksen anna vain olla ja laske vain rimaa, saa minut hermostuneeksi. Ei se niin vain käy. En vain osaa laskea rimaa.

Kaikesta pitää saada 10. Kaikessa pitää olla hyvä. Kaikki pitää tehdä täydellisesti.

Eihän täydellistä voi edes saavuttaa, mutta minä yritän silti.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Ajatukset on solmussa

Melkein viikon verran olen tuijottanut valkeaa tekstikenttää. Se on tyhjä. Palan halusta kirjoittaa, mutten löydä sanoja. Tiistaista lähtien olen ottanut takapakkia. Onneksi vain ajatuksen tasolla.

Koitan ajatella asioita järkevästi, mutta en tiedä kumpaa kuuntelisin: sairastaa vai tervettä Mariaa? Terve Maria kääntää kaiken parhain päin, uskoo tulevaan ja on elämästä nauttiva optimisti. Sairas Maria nauttii sairaista asioista, leikittelee typerillä ajatuksilla ja haluaa ottaa takapakkia, palata takaisin suohon (ja hukkua sinne lopulta). Haluan kuunnella tervettä, mutta jostakin syystä joku vetää minua taaksepäin.

Stressaa niin moni asia. Äänetkin ovat pahentuneet aivan kamaliksi sitä myötä: tuskallista huutoa aivan korvan vierestä, koneäänisen naisen typeriä lauseita ja onneksi myös turvallisia ääniä.

Flashbackejä on taas alkanut tulla. Ne ovat hätkähdyttäviä, mutta eivät saa minussa enää aikaan voimakasta tunnereaktiota. Tosin yksi päivä meinasi itku päästä kun mieleen muistui parin vuoden takainen tuska. Tekisi vain mieli kirjoittaa niin kauan että koko parin vuoden takainen menettää merkityksensä, miettiä niin yksityiskohtaisesti ja tarkasti koko tapahtumat että lopulta ne poistuvat mielestä, ovat vain nurkkaan työnnetty harmaa möykky, johon en koe tarvetta palata.

Viiltely pyörii mielessä jatkuvasti, mutta ihme ja kumma olen pystynyt pysymään erossa teristä. Vaikeaa se on, mutta ehkä pystyn vielä jatkamaan näin.

Syömishäiriökin vaanii taustalla. Suljen sen kokonaan pois mielestä ja se on auttanut, toistaiseksi. Jotenkin kaipaan sitä kontrollia ja iloitsemista painon putoamistesta. (Onko se todella asia, josta haluan saada onnistumisen tunteita?) Mutta tuntuu etten edes osaisi onnistua muussa kuin painon pudottamisessa. Täytyy nyt tehdä töitä ettei ajatukset muutu teoksi. Terapia-aikakin on auki mutta toivon että saan sovittua sen mahdollisimman pian.

tiistai 25. elokuuta 2015

Hoitoneuvottelu

Tänään oli hoitoneuvottelu. Kokoonnuimme porukalla pohtimaan vointiani ja päädymme yksimielisesti siihen että vointini on mennyt hurjasti eteenpäin. Lääkäri kuitenkin epäili muiden tavoin jatko-opintojani.

Neuvottelun jälkeen kyselin askarruttavia kysymyksiä, mutta aikaa oli normaaliin tapaan niin vähän että ainakin puolet jäi kysymättä. Kyselin sairauteni paranemisennusteista, mutta tähän sain saman epämääräisen vastauksen kun ennenkin: minulla on stressitilanteissa tapana toimia psykoottisesti ja voi olla että sairaus on koko loppuelämän mittainen, koska sille ei oikein voi mitään. Täytyisikö nyt sitten vain elää elämää eteenpäin, odottaa josko sairaus västyisi joku päivä ajan mittaan? Luulen että minä itse en paljoakaan voi edesauttaa tilannetta, sillä sairauteni liittyy sellaisiin asioihin joihin ei enää voi vaikuttaa, niistä ei voi edes keskustella tai niitä ei voi käydä läpi.

Tuntuu että pyydän apua kuuroilta korvilta. Koskaan ei ole aikaa tai halua puhua asioista, joiden läpikäyminen oikeasti voisi auttaa eteenpäin menemisessä. Puhuimme jo terapiankin lopettamisesta. Tällä hetkellä kuitenkin läpikäymättömät asiat ja tämä tuskallinen tietämättömyys saa minun oloni hyvin epävarmaksi. Koen oloni nyt vain loputtomia terapia-jonoja paikallaan junnaavaksi mielenterveysongelmaiseksi, joka pitäisi mahdollisimman nopeasti siirtää pois avun saajien listalta, sillä muutkin tarvitsevat apua. Se saa minut taas jälleen kerran tuntemaan itseni kelvottomaksi ja turhaksi.

Poljin kotiin itku kurkussa ärtymyksen, masennuksen ja epätoivon sekaisissa tunnelmissa. Ärsytti jo toista päivää suunnattomasti koko sairastelu. Masensi ajatus siitä, että unelmani eivät ehkä toteudukaan. Epätoivoa aiheutti se, että luulin tulevaisuuden suunnitelmien olevan niin selvät mutta nyt ne tuntuivat murskaantuneen pienen pieniksi palasiksi. Mutta en suostu luopumaan vielä unelmieni opiskelupaikasta, aion sinne hakea. Aion hakea niin monta kertaa että pääsen. Aion tehdä takapakkeineen niin suuren työn että sairauteni kanssa pääsen sisään. En luovuta. Muttakun meinaa ahdistus iskee päin. Äh, olisiko välillä minun vuoroni ohjailla tätä sairautta?

maanantai 24. elokuuta 2015

24.8.2015

Istun erityisluokan edessä. Hävettää, jännittää, ahdistaa. Mietin mitä muut ajattelevat, tuomitsevatko lisää. Koitan hengittää syvään ja rauhoittua. Ei ole hätää. Saan apua oppimisongelmiin, tarvitsen sitä, ansaitsen sen ja en välitä mitä muut sanovat. Olo on kuin ensimmäisellä psykologikäynnillä. Hypähdin silloin säikähdyksestä ilmaan kun ovenkahva painui alas. Itku kurkussa astuin sisään huoneeseen.

Erityisopettaja saapuu kymmenen minuuttia myöhässä, pääsen luokkaan. Käydään läpi oppimistani ja hän ehdottaa koulupskologia. Naurahdan mielessäni, näytänkö siltä että olen sen tarpeessa. Vastaan että sellaisia kontakteja on jo tarpeeksi.

Siirrytään opon luo. Koulu tulee taas vastaan opinnoissani. Ahdistaa ja tuntuu etten ansaise sitä, että saan jatkuvasti vapautuksia ja helpotuksia. Itku meinaa päästä kun kuulen opon rauhoittavan äänen: "Tottakai tuo onnistuu, miten vaan sä jaksat". Muttakun en ansaitse, en ansaitse!

Kiroan sairauden. Minä vihaan sitä, minä todella vihaan. Miksi en vaan voi käydä koulua niinkuin muut? Miksi en vaan voi olla kuin muut?

Lähitessäni mietin päässä erityisopen sanoja jatko-opinnoista. "Mut sinne on sit tosi vaikee päästä. " Tiedän, tiedän. Mut mehän just katottiin mun numerot ja siinä oli kymppi. Täysi kymppi sen aineen kohdalla. Kaikista sen aineen kursseista, paitsi yhdestä. Mä en ole tyhmä. Ehkä sairas, mutta en tyhmä. Ärsyttää kun ihmiset sekottaa sairauden tyhmyyteen. Tai ehkä vain kuvittelin että se piti mua tyhmänä, tulkitsin sanat väärin. Mutta jonkinlaista vähättelyä olin tulkitsevani. Tuntuu että monet vähättelee mua, ei usko mun kykyihin. Mutta mä vielä näytän, kerään vähättelyt voimavaroiksi ja näytän!

lauantai 22. elokuuta 2015

Elämäni (toivepostaus menneisyydestä, osa 2)

2009 - 7. luokka

Olin koulukiusattu.
Viiltelin ekan kerran.
Ensimmäiset sairauden merkit.
Olin vainoharhainen ja peloissani.
Poliisit etsivät minua ja kamerat kuvasivat joka puolella.
Ihmiset muodostivat salaliittoja minua vastaan. He halusivat minulle pahaa.

2010 - 8. luokka

Pelkäsin kuollakseni oksentamista.
Vetäydyin syrjään ja minulla ei ollut kavereita.
Terveystarkastuksessa minulle tehtiin lähete koulupsykologille.
Pelkäsin mennä kouluun sillä ajattelin että ihmiset puhuvat minusta pahaa.

2011 - 9. luokka

Sain kavereita.
Olo koheni ja sain nostettua itseni ylös kuopasta.
Pääsin juttelemaan psykologille. Minulla todettiin sosiaalisten tilanteiden pelko.

2012 - lukion eka

Olo alkoi mennä alamäkeen.
Kävin psykologilla juttelemassa.
Sain ensimmäiset lääkkeet pakko-oireiluun.
Minulla oli elämää rajoittava pelko; emetofobia.
Käsittelimme psykologilla tätä, kunnes kuvioihin tuli muuta.
Aloin suunnittelemaan itsemurhaa ja lääkkeitten yliannostusta.
Viiltely alkoi taas ja sain uuden vaihtoehdon hankalalle elämälle.
Kesällä ranne oli täynnä viiltelyjälkiä enkä olisi millään jaksanut enää elää.

2013 - lukion toka

Jouduin ekaa kertaa osastolle.
Olin siellä kokonaisen vuoden.
Sähläsin jatkuvasti lääkkeitten kanssa.
Rauhoittavia kului ja tuntui kun olisin leijunut.
Lepositeitä, viiltelyä ja jatkuvia itsemurhayrityksiä.
Puhuttiin olisiko sijoittaminen oikea ratkaisu minulle.

2014 - lukion kolmas

Pahin viiltelykausi.
Joka viikko tikkaamaan.
Olin aivan kuopan pohjalla, ilman suuntaa.
Tapasin ihmisiä, joiden tapaamista kadun yli kaiken.
He saivat minut tuntemaan oloni pahaksi ja kelvottomaksi.
Minä tosissani luulin olevani joku paholainen maan päällä.
Pahin itsemurhayritykseni ja siitä sairaalan kautta osastolle.
Psykoosi vei otteen elämästä ja olin niin sekaisin kuin vain voi olla.
Osastolla sairauksia vastaan taistelua kk ajan ja elämän kokoon kasaamista.
Elämä oli aivan ylösalaisin ja en tiennyt mitä edes tein elämälläni, olin peloissani.

2015 - lukion neljäs

Muutin pois kotoa.
Elämä alkoi saada suuntaa.
Välissä tuli syömishäiriö ja traumatisoituminen.
Flashbackeja ja laihdutusta joka vei taas lähelle pohjaa.
Mutta taistelin vastaan ja yhtenä päivänä päätin suuren päätöksen.
Halusin oikeasti parantua ja tein aivan valtavasti töitä parantumisen eteen.
Ensimmäistä kertaa pystyin sanomaan että olen ihan oikeasti tyytyväinen elämääni.


Seitsemän vuotta sairauksien kanssa! Tajuttoman pitkä aika. Mutta vähitellen alan oppia kuinka pystyn nauttimaan elämästä vaikka onkin elämää rajoittavia sairauksia. Se on mahtavaa. Olen oikeasti löytänyt suuntaa elämässä ja tässä matkan varrella olen todella oppinut kuka olen.

perjantai 21. elokuuta 2015

21.8.2015

Pirstaloitunut-blogin pitäjältä sain innostuksen samaan kuin tämänkin blogin kirjoittaja :) Musta oli helpottava saada vertaistukea joten ajattelin jos sama auttaisi muitakin! Lupaan vastailla kysymyksiin, kuunnella ja antaa vertaistukea. Elikkäs, minuun voi ottaa yhteyttä:
kikissä (jossa olen warinsidemeblogi -nimellä) 
tai 
sähköpostitse (voi lähettää viestiä osoitteeseen warinsidemeblogi@gmail.com)
Mutta nyt kuulumisia. Olen oppinut vähitellen hallitsemaan sairauksiani, tosin harhat vielä vaivaa (ja ne tuntuvat hallitsevan tällä hetkellä minua). Niihin ei vaan meinaa mikään auttaa ja olen ihan avuton niiden kanssa kun en meinaa mistään saada niihin apua. Olen lainannut kirjastosta todella paljon tsemppikirjoja ja kirjoja sairaudestani, sillä kiinnostaisi todella ymmärtää enemmän tästä kaikesta. Tällä hetkellä luen Ann Heberleinin kirjaa, jossa on kyllä aika rankkaa tekstiä (ainakin tähän mennessä) mutta pystyn hyvin samaistumaan siihen.

Syömisten kanssa menee tosi hyvin ja olen pystynyt taas palaamaan normaaliin ruokavalioon, mutta huh mikä työ sen eteen täytyi tehdä! Koko syömishäiriö jätti taakseen hirveän fiiliksen liikunnasta. En paljoa harrasta liikuntaa sillä se menee pakkomielteiseksi heti. Pitäisi löytää joku keino että osaa sanoa itselle "ei enää" kun riittää. Vaa'alla en ole käynyt ja olen ymmärtänyt että elämässä todella on tärkeämpääkin kun se vaa'an numero. Voin täydestä sydämestäni sanoa että olen paljon onnellisempi kun elimistöni ei elä säästöliekillä jatkuvasti ja voin syödä ilman rajoitteita. Voi sitä jatkuvaa pakkoliikkumista ja pakkassäissä kouluun polkemista kun taju meinasi nälän takia lähteä. En millään haluaisi palata enää koskaan sellaiseen! Silti paino ei meinaa nousta normaalilukemiin, joten olen tyytynyt siihen että tälläinen kai minä sitten olen kun ei ole mitään häiriötekijää painon suhteen. Yläasteen jälkeen kuvioihin tulivat lihottavat lääkkeet jotka vääristivät painoa, sitten syömishäiriö, joten on hassua etten edes tiedä mikä on normaalipainoni murrosiän jälkeen :D

Nyt kello näyttää taas sen verran että on aika vähitellen siirtyä nukkumaan. Lähetelkää ihmeessä viestiä ja nauttikaa näistä säistä kun aurinko paistaa :)

torstai 13. elokuuta 2015

13.8.2015

Koulu alkoi valoisasti. Saan suorittaa lukion kuudessa vuodessa ja suoritustahti vaikuttaa nyt sopivalta. Saan toteuttaa unelmani päivälukion käymisestä. Tulevaisuudennäkymätkin selkenivät kun kesäloman alussa pohdin minne hakisin lukion jälkeen, ja päätin sen lopullisesti miettiessäni kuka olen ja mitä haluan oikeasti tehdä. Aion tähdätä kohti unelmaani ja ylioppilaskoelukemiset aloitin jo kesälomalla vaikka kirjoitan vasta keväällä. Aion panostaa tähän yhteen aineeseen täysillä.

Oloni on tällä hetkellä hyvin varma asioista, mutta tiedän että tässä voi tapahtua mitä vain ihan milloin vain. Mutta tämä fiilis on ihan outo ja ihmeellinen ja käsittämätön kun vihdoinkin uskaltaa luottaa omiin siipiinsä. Aion ottaa tästä kaiken irti, niin kauan kun se kestääkin...Tiedän, nää tekstit on tosi sekalaisia, mutta vointi heittelee niin kamalasti, välillä ollaan huipulla ja välillä taas pohjalla...

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

En löydä suuntaa, enkä tiedä minne mennä

Kaksi vuotta sitten alkoi kaikista pahin helvetti.

Elämäni ainoa tavoite oli päästä terällä luuhun asti. Kuvottavaa.
Endorfiinia ja kalmankalpeat kasvot peilistä.
Se kipu parsottiin hetkeksi sinisillä tikeillä.

Lääkkeet turruttivat aivot ja lopulta huone pyöri ympärillä. 
Minä näin kaiken siinä tilassa leijuvan, sananmukaisesti.
Se ilta päättyi ambulanssimiehet ympärillä.

Loputtomia paastoja kun huomaan painoni nousseen 5 kiloa. Viikossa.
Luulen että oksentamalla minä myös syljen ulos ylimääräiset kiloni.

En painanut jatkuvasti päivitä-näppäintä sosiaalisessa mediassa.
Sen sijaan päivitin hakutuloksia kuolemaan johtaneista yliannostuksista.

Eristäydyin. Mielen ja todellisuuden ääriviivat murtuivat.
Ne kummalliset hahmot ja äänet sulautuivat lopulta taustaan.
Niistä tuli arkipäivää.

Kevään tullessa tuoksui tavalliseen tapaan sulalta lumelta ja höyryävältä asfaltilta.
Lumen alta ei paljastunut uutta toivoa vaan kaikki meni sen mukana. 
Valui viemäriin enkä saanut sitä kiinni.

Tupakka haisi kuvottavalle mutta sekoittui pian kevättuuleen.
Sain sitä kaipaamaani lämpöä kun painoin palavan tupakan ranteelle.
Lopulta kuitenkin itkin kivusta.

Muistan narskuvan lumen jalkojen alla.
Hohtavat jääkristallit kotimatkalla, ne laskeutuivat niin kauniisti katulampun valosta.
Kuulokkeista soi grunge.

Olin turta, tunnoton, kaukaisuuteen tuijottava muukalainen.
Niistä silmistä ei näkynyt mitään, vain tyhjä katse.

Maailmasta oli kadonnut värit, näin kaiken mustavalkoisena.
Se on kuin katsoisi päivät pitkät ympärillä pyörivää mustavalkofilmiä.
Itse kun junnaat paikoillasi mutta maailma jatkaa kulkuaan.

Elämässäni ei ollut suuntaa.


lauantai 11. heinäkuuta 2015

Nyt oon vapaa, tahdon elää

Elämä tuntuu tällä hetkellä varsin kummalliselta, uudelta, ihanalta ja jännittävältä. Herään, käyn kaupassa, teen ruokaa, lenkkeilen ja nautin elämästä. Tuntuu hassulta päästää vähitellen sairauden kahleista irti. Tuntuu kuin kahleet olisivat jo vapautettu mutta jokin minussa pitää niissä vielä kiinni. Tekisi mieli huutaa itselleni että lähde nyt hyvä ihminen pois ennenkuin ne kietovat minut taas itseensä! Polille soittaessani he iloitsivat kuinka on ihana kuulla että sinne tulee iloisiakin puheluita. Että jollakin edes menee hyvin. En tarvinnut minulle mietittyä jutteluaikaakaan, mutta tarvittaessa sellainen on järjesteltävissä. Heitin terätkin roskiin ja vaikka pitkään sitä pohdinkin, tein kuitenkin varmasti oikean päätöksen.

Olen tuhlannut elämästä monta vuotta sairauksien kanssa. On tähän kaikkea kamaluuksia mahtunutkin! Mutta ehkä ei voisi sanoa tuhlannut, olenhan oppinut elämää kantapään kautta. Olen oppinut että kova työ palkitaan. Yksi ilta purskahdin itkuun ja kyynelten seasta sain kerrottua kumppanille että tuntuu niin kamalan hyvältä kun elämä voikin sittenkin olla minua varten, että minullakin voi joskus mennä hyvin. Mutta on tätä odotettukin, on tämän eteen tehty töitä aivan hurjasti. Vihdoinkin uskallan kysyä hiljaa itseltäni, onko kahdeksan vuoden taistelu pian ohi? Vihdoinkin uskallan naurahtaa hiljaa sille kolme vuotta hoetulle vastuulle, jota hoitajat ja lääkäri toitottivat, sillä nyt minä ymmärrän sen varsin hyvin. On otettava paljon vastuuta tässä elämässä.

Ensi viikon keskiviikkona kauppaan saapuu jo monta vuotta haaveilemani järkkäri ja tämä näinkin lyhyt aika kun viikon odotteluaika on ajoittain tuntunut ikuisuudelta kun olen siitä niin innoissani! Kesälomakin alkaa olla kohta lopussa mutta aion ottaa viime hetkistä kaiken ilon irti. Koittakaa tekin löytää onnen hetkiä elämästä! :)

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Lomalla

Ikuisuus aikaa kun on viimeksi kirjoittanut...Oon ollut viettämässä lomaa ulkomailla ja jotenkin on ollut vaan ihana saada hetkeksi lepoa arjesta, sairauksista, stressistä ja Suomen murheista. On niin ihana kun huomaa että elämässä on edes hetken aikaa jotakin muutakin ajateltavaa. Murehdin myös ihan turhaa terapiataukoja, sillä tähän asti on ainakin mennyt tosi hyvin ilman viikottaisia jutteluhetkiä. Oikeastaan tekee hyvää pitää taukoa siitäkin että joka viikko miettii jonkun murheen johon syventyisi tarkemmin.

Palaan Suomeen muutaman päivän kuluttua ja se vähän jännittää. Pitäis taas jaksaa palata normaaliin arkeen ja kolme itsenäistä kurssiakin odottaa. Koulukin alkaa pian ja sit on uus lukuvuosi, se jännittää joka vuosi yhtä paljon ja miettii aina kuinka jaksaa taas yhden raskaan vuoden.

Mulla on pääsääntöisesti ollut tasainen olo mutta ahdistaa kun täällä ei selvästikään ole totuttu itsetuho-ongelmaan. Huomaa kun ihmiset kattoo mun käsiä ja jalkoja, voin kuvitella miltä näyttää näitten silmissä ranne joka on täynnä valkoisena hohtavia reikiä. Tai nilkka joka on kuin petoeläimen raatelema. Kuvittelin että aurinko vaalentaisi arvet mutta ne vaalenikin hohtavan valkoisiksi, ja voitte vain kuvitella miltä ne näyttää ruskettuneella iholla...Ihmisten katseet laskee aina itsetuntoa, mutta koitan olla kiinnittämättä niihin liikaa huomiota.

Monet päivät tulee vietettyä rannalle bikineissä ja itsekritiikki kasvaa sitä myötä. Välillä tuntuu yhtä aikaa helpottavalta, mutta kuitenkin stressaavalta kun ei ole vaakaa jolla seurata painoa. Ja toki pahempien aikojen jälkeen painoa on jonkun verran tullut, ja kehonkuvan muutos on hieman aiheuttanut ahdistusta, vaikka se ei niin kamalasti olekaan muuttunut. 

Haikailu pienempiin lukemiin unohtuu kyllä aivan hetkessä kun huomaa hiukset jotka oikeasti kasvavat joka puolelta päätä ja näyttävät terveiltä, kun on "lupa" syödä vapaasti mitä haluaa, kun ei tarvitse joka ruokaa ennen tarkistaa kalorimääriä, kun ei tarvitse pakkoliikkua aina kun läsnäolioiden silmä välttää. On vain jotenkin niin paljon vapaampi, energisempi ja onnellisempi olo. Nauttii elämästäkin enemmän. Pitäisi muistaa että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kun paino! Se on helpottanut parantumisprosessia, kun vähitellen alkaa hyväksyä itsensä sellaisena kun on.

Huomenna olisi tiedossa vielä viime hetkistä nauttimista, joten siirryn vähitellen valmistautumaan nukkumaan! Toivon että kaikki vois viettää edes pienen lomahetken murehtimatta sairausasioita :)

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Menneisyys (toivepostaus menneisyydestä, osa 1)

Viime kevät meni sairaalassa, aloitan menneisyyden käymisen siitä. Mulla oli se postauskysely blogin reunassa joten tää on nyt niihin liittyen. Monet halus kuulla menneisyydestä joten teen ekan postauksen siitä.

KEVÄT 2014

Yritin itsemurhaa viime vuoden keväällä, en vain löytänyt mitään keinoa tilanteesta ja asiat oli todella huonosti. Olin suunnitellut tekoa kuukausia, mutta paria viikkoa aikaisemmin alkoivat suunnitelmat vahvistua ja asetin päivämäärän itseni tappamiselle. Päivämääränä oli tarkoitus sitten katsoa millainen vointi on ja jos ei se ole parantunut niin päättäisin toteuttaa teon. 

Oli tiistai, viikko ennen merkittyä päivää. Päivä alkoi oikein hyvin ja sää oli mitä ihanin, aurinko paistoi ja huomasin olevani jopa hieman onnellinen. Mutta joku siinä päivässä oli kummallista. Vaikka kaikki tuntui olevan kohdallaan, mikään ei silti ollut niinkuin normaalisti, kehon vallitsi kummallinen levollisuus. En tiedä mitä siinä aamun mittaan kävi, mutta syödessäni rauhallisesti aamiaista ja kuunnellessani musiikkia, jotain vaan kilahti päässä. Tuli suunnaton ahdistus ja silloin mä päätin etten jaksa olla maailmassa enää hetkeäkään. Meikkasin siistimmin kun yleensä ja olin tosi epämääräisessä mielentilassa, halusin olla kaunis edes päivänä jolloin kuolen. Suurin tunne jota sillä hetkellä koin oli kuitenkin se levollisuus. Koko kehon valtasi turvallinen olo. Se oli todella outo ja sanoinkuvaamaton olo ja mä kuvittelin että koska tunnen niin, se tarkoittaa että mun kuuluu todella tappaa itseni, koska miksi mulla nyt muuten olisi sellanen olo. Lääkkeitä olin piilottanut ja ostellut kaappiini ja otin ne mukaan kun lähdin kuntoutukseen.

Olin varautunut siihen että kaikki menisi suunnitelmien mukaan eikä olisi mahdollisuuttakaan jäädä henkiin, joten en ollut sen suuremmin ajatellut missä tappaisin itseni. En voinut jäädä kotiin ettei kuntoutuksesta soitettaisi huolestuneena vanhemmille, joten päätin valita tekopaikaksi sellaisen josta minut kuitenkin löydetään, mutta etteivät löytäjät olisi vanhempani.

Väitin vielä kuntoutusryhmän loputtua kolmannen kerran hoitajalle että kaikki oli ok ja jäin sitten kaupunkiin. Olin ollut kuulemma todella sekava ja uneliaan oloinen. Vähitellen maa pääni alla vaihtui asfaltista muovilattiaan, siitä ambulanssin paareihin ja siitä sairaalasänkyyn. En itse muista kyllä yhtään mitään tästä, mutta mitä nyt muut ovat kertoneet niin sen verran tiedän. Olin kai menettänyt tajuntani jossakin vaiheessa ja kuntoutuksesta soitettiin ambulanssi.

Tän jälkeen vietin muutaman päivän sairaalassa letkuissa kiinni ja sieltä jouduin osastolle. Vietin ensimmäisen päivän eristyshuoneessa. Ei mulla oikeastaa ole muistikuvia noista päivistä. Kerran  muutaman päivän sisällä taisi tulla ahdistus, jolloin viiltelin mutta muuten aika kului melko nopeasti. Kaikki meni jotenkin sumussa. Koko viime kevät oli mulle muutenkin pelkkää hämärän peitossa olevaa, joista muistan vaan osan. Ja ne loput mitä en muista on sitten vähitellen tullut flashbackeinä mieleen.

Enkä muista ajastani kotonakaan sitten osaston jälkeen. Lopetin jossakin välissä (ehkä viikko sairaalasta pääsyn jälkeen) lääkkeitten käytön varmaan siks että kuvittelin jossain psykoosin uumenissa etten niitä tarvitse. Olokin oli sitten sen mukainen kun elin niissä harhoissa ja ihan jossain toisessa ulottuvuudessa. Siitä sitten sairaalaan taas jossa monta viikkoa kului hyppelehtien elämän ja kuoleman välillä, milloin sitä maattiin melkein elottomana ja milloin opeteltiin taas hengittämään. Olosuhteet oli tosi karut, eristyshuoneessa vietin aikani ihmisen kanssa joka oli tosissaan menettänyt itsensä täysin sairaudelle. Se oli pelottavaa ja tunsin siinä erkan mustalla patjalla maatessani että asiat täytyy kyllä olla ihan helvetin huonosti kun tähän pisteeseen ollaan päädytty. Mutta kyllä mä siitä sitten nousin takasin jaloilleni, hitaasti mutta varmasti.

Hieman yli kuukauden vietin osastolla ja sitten koitti vapaus. Kyllä siihen ajanjaksoon mahtui niin paljon tuskaa ja kyyneliä että ihmettelen miten ihminen voi edes jaksaa sellaista. Nyt vuosi myöhemmin kun ajattelee tapahtunutta, niin en voi vieläkään tajuta että mä olin se sama ihminen. Oon kasvanut henkisesti, mutta toki välillä tulee otettua takapakkia kun alkaa miettiä että voi kun en ottanut enempää lääkkeitä. Kyllä mä suurimmaks osaks oon tyytyväinen että jäin henkiin, mutta jos en ois kokenut sitä mitä koin, niin en varmaan olisi tälläinen ihminen mitä nyt olen. On elämä kyllä vieläkin aika ajoin aika taistelua, mutta uskon silti että elämä voittaa.

lauantai 30. toukokuuta 2015

30.5.2015

Kävelin lähiseudulla vailla määränpäätä, ehkä eksyksissä mutta kuitenkin varma siitä että pääsisin lopulta takaisin kotiin.
Aurinko paistoi, oli lämmintä. 
Tunsin kesän sapuneen.
Tunsin aidon onnen, ilon, hetken ajan.
Tuntui vaan niin hyvälle olla elossa ja juuri siinä, juuri sillä hetkellä. 


Ei ollut kiire, sai kulkea flanellipaidassa ja farkuissa. 
Sai vain katsella ympärille ja ihailla sitä kaikkea kauneutta.
Unelmoida että ehkä minäkin asun joskus omakotitalossa. 
Minulla on oma piha, voin juoda aamukahvit terassilla auringonpaisteessa.
Mielessä kävi häivähdys siitä että olisin pahimmassa tapauksessa voinut tuon hetken sijaan olla kaukana poissa, sai minut hetkeksi tuntemaan itseni selviytyjäksi.
Minä olin todella selvinnyt ja sain katsella tuota maisemaa ja tuntea taas yhden kesän saapuneen.

perjantai 22. toukokuuta 2015

22.5.2015

Muisti pätkii enkä muista edes edellispäivän tapahtumia. En muista missä olin, mitä tein. Välillä on hetkiä jolloin meen totaallisesti sekaisin, välillä taas hetkiä jolloin makaan itkien lattialla, pohjattoman tunteen vallassa enkä löydä yhtäkään syytä elää. Mutta mahtuu joukkoon ihan hyviäkin hetkiä.

Tänään oli siedettävä päivä, sain aikaiseksi paljon asioita. Olen taas tukeutunut yhteen tärkeään ahdistuksenhallintakeinooni, joka on kirja jossa kuvien kautta ilmaisen tunteitani. Olen laiska pitämään päiväkirjaa mutta tuo toimii vähän samanlaisena. Sen parissa saattaa mennä montakin tuntia päivästä.

Keho näyttää taas järkyttävän arpiselta, vaikka kuinka koittaisin olla tekemättä tyhmyyksiä. Odotan todella ensi viikon terapiaa, pakko päästä purkamaan ajatuksia. Ärsyttää kun elämän pitää taas olla niin hankalaa että ihan kehossa asti tuntuu, mutta eiköhän tästä selvitä kun on tähänkin asti selvitty. Ei ole oikein sanoja kuvaamaan tätä kaikkea, en edes tiedä miten tämä näyttäytyy läheisille, ovatko he kuinka huolissaan? Olen itsekin vähän ihmeissäni kun paha olo tulee kun hyökyaalto ja jättää minut alleen, aivan yllättäen.

Koitan hengittää syvään ja selvitä taas yhdestä illasta vaikka tunnen ahdistuksen tulevan kovaa vauhtia päin. Jos selviän yhdestä illasta ja huomisesta ja sitten sunnuntaista niin ehkä selviän ensi viikonkin ja vuodenkin ja ehkä se ei ole enää joskus selviytymistä...

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

20.5.2015

Pelkään oloni pahentuvan. Pelkään joutuvani heräämään sairaalan valkean katon ammottaessa pääni päällä kirkkaana ja loistavana. Pelkään osastolle joutumista, eristyshuonetta ja lepositeitä. Pelkään menettäväni oman itseni sairauksille. Kuukausi sitten sanoin, että huolestua kannattaa vasta jos tämä jatkuu yli kuukauden. Nyt se on jatkunut jo ylikin.

En uskalla olla liikkumatta, sillä tuntuu että jotain pahaa tapahtuu jos olen vain paikallani. Joskus kuljen huonetta edestakaisin ja lasken minuutteja. Jatkuvasti ihmiset tuijottavat minua ja tuntuu että he nauravat minulle. Hävettää niin kamalasti olla minä, huomaan monesti ajattelevani kuinka paljon vihaan itseäni.

Peilistä katsoo aina vaan rumempi hahmo, joka saa aamuisin itsetunnon nollaan. En näytä siedettävältä edes meikin kanssa! Koitan lukea kirjoja ja askarrella, maalata ja piirtää, mutta tuntuu että pahaa oloa ei vaan saa millään pois. Pahinta on kun en edes tiedä mistä tämä kaikki paha olo tulee.

Hypin asiasta ja tekemisestä toiseen ja se saa minut ahdistuneeksi, en pysty pysymään paikoillani edes yhtä hetkeä. Teen yhtä ja sitten toista, sitten olenkin repimässä ihoa kun kaikki alkaa ahdistaa ja sitten tulevat äänet joiden kanssa huomaan keskustelevani. Kaikki kulkee vaan jatkuvaa ympyrää ja päivät ovat samanlaisia. Pitäisi tehdä muutos asiaan mutta se tuntuu vaikealle.

Vihaan nukkumista ja pääsen nukkumaan vasta kun olen ottanut rauhoittavan. Ja niitähän kuluu. Enkä tajua miten pystyn pärjäämään koulussa tämän kaiken keskellä. Se tuntuu oikeastaan olevan yksi asia, joka saa minut edes hetkeksi rauhoittumaan. Kun opiskelen, en laske minuutteja tai ahdistu. Joskus aikaa vaan hurahtaa tehtävien parissa ja huomasin äskettäin että olen pian laskenut matikan kirjankin läpikotaisin. 

torstai 14. toukokuuta 2015

14.5.2015

Oon kiertänyt asuinkaupunkiani ja kulkenut kameran kanssa suunnilleen koko kaupungin kohta läpi. Oon pyrkinyt käymään erilaisissa paikoissa, uudemmilla reiteillä kun löytää helpommin kuvailtavaa. No, joka tapauksessa viime viikolla oli vuorossa osaston alue, jonne päätin uskaltaa vaikka hieman jännitikin. Muistoja tulvi mieleen mutta halusin silti ikuistaa senkin alueen kuviin.




Portti osaston läheisyyteen, aika houkuttelevalta näyttää. Ja toi kukkakimppukin aidassa oli aika karmiva....



Ruokaa oon vähän laiskasti tehnyt, mutta yritän ens viikolla tsempata. Tän viikon oon mennyt nuudeli-salaatti ruokavaliolla mutta jos ens viikolla keksis jotain spesiaalimpaa. Tänään oli sit lomapäivän kunniaks lupa vähän syödä pizzaa ja karkkia. Oon myös innostunut raejuustosta, kun se on niin helppoa syötävää. (=oon laiska keksimään ruuan kanssa lisukkeita niin raejuusto menee aina). Paitsi toi kuvan raejuusto oli överikallista ja sen lisäks vielä pahaakin.




Kaupungin kiertely sitten jatkui tällä viikolla ja edellä olevat kuvat on otettu näiltä reissuilta. Psyykkinen kunto on kai vähän parantunut kun oon jaksanut tehdä paljon asioita ja ahdistuskin on vähentynyt jonkin verran. Tosin ärsyttää kun iltaisin en saa nukuttua sitten millään. Ei väsytä, päässä pyörii sekalaisia ääniä jotka pitää hereillä ja ahdistus tulee juuri kun pitäisi levätä. Tiiän että tänään on sama edessä joten ei paljoa nukkumaan meneminen huvita.

torstai 7. toukokuuta 2015

7.5.2015

Sain nukuttua vain muutaman tunnin, ahdistus ylsi uneen asti ja huomasin monesti pyöriväni tuskaisena sängyssä.
Aamulla jääkaappi huusi tyhjyyttään yrittäessäni etsiä aamupalaa, enkä löytänyt kun muronjämät ja kuivan välipalapatukan. 
Kahvikin maistui kuvottavalta ja aamulääkkeet sai oksennusrefleksin, tavalliseen tapaan, mutta tänään niiden alas saaminen tuntui vaativan enemmän työtä.
Koulussa ahdisti. 
Ruokaa tehdessä leivinpaperi olikin loppu ja en saanutkaan ruokaa, taas kaivelemaan kaappeja ja löytyihän sieltä lopulta muovinmakuiset nuudelit, yäh.
Ilta on ollut tuskaa. Hengittäminenkin tuntuu raskaalta.
Ja kun iltapalaa etsin niin jääkaappi on edelleen tyhjillään, sillä ei ole jaksanut käydä kaupassa. No, huomenna tsemppaan ja ostan viikonloppuruuat.










Vaikka vihaankin voikukkia, niin tää sai hymyn huulille. Se vaan jaksaa kasvaa tuolta kivilaattojen keskeltä.



Mutta oli tässä päivässä jotain positiivistakin, jos etsii.
Ansaitsin muutaman euron fb:n kirppikseltä ja sain napattua kivoja kuvia lenkiltä. Noi ekat kuvat on yhdeltä pelottavalta asuinalueelta, jolle poikkesin tänään käydessä pienellä ulkoilla koulun jälkeen. Jaksoin myös pitkällekin kävelylenkille. Oli pakko saada raitista ilmaa ja nauttia kun aurinko sattui paistamaan (tosin sade yllätti parikin kertaa matkalla). Ja kun lämpötila kohosi yli viidentoista, kuului ulkoiluun myös ulkoilmassa nautittu jäätelö.

 Kiersin kivan luontopolun, jossa sai hieman rauhoittaa ajatuksia kaupungin vilinän sijaan. Polku kiemurteli kivassa viidakon näköisessä paikassa ja lopulta poikkesi tehtaan viereen. Vika kuva taas on tsemppiseinältä, jonka kumppani minulle jaksoi tehdä kun olo on ollut niin masis viime päivinä. Nyt koitan raahautua nukkumaan, sillä olo on viime yön unimäärän mukainen. Samalla testaan myös uutta lääkemäärää.