sunnuntai 22. helmikuuta 2015

"Hän ei tullutkaan illalla kotiin"

"Rukoilin, että annat enkeleitä
siivillä suojaamaan

Silloin kun ensilumi
taivaassa synnytetty
maahan suli
hän ei tullutkaan illalla kotiin"



Ja muistot lyö vasten kasvoja. Miltä mahtoi vanhemmista tuntua kun tytär ei silloin illalla tullutkaan kotiin? Pahalta, varmasti...

lauantai 7. helmikuuta 2015

Muistojen yli pääsemistä

Istun sängyllä ja tämä samainen asetelma on tuttu jo monelta illalta. Olen kerännyt sairaala-aikaiset epikriisit, vihkot ja lappuset ympärilleni. Luen niitä kolmatta päivää putkeen ja koen tarvetta saada selvyyttä kaikesta. Se selvyys tapahtuu kirjoittamalla tuota kaikkea ylös, uudelleen ja uudelleen, miettien asioita kerta toisensa jälkeen. Mennyttä ei saa tekemättömäksi, mutta pohdin mikä ajaa ihmisen niin sekavaan olotilaan. Pahin totuus (joka vain täytyy kohdata) on että tuo parin vuoden takainen henkilö joka tanssii kuoleman rajamailla, on todella minä. En oikein käsitä tätä kaikkea, tuntuu että viimeisten päivien ajan muistot piiskaavat koko kehoani vasten ja minä olen jumittunut hetkeksi paikoilleni. En välitä nälän tai väsymyksen tunteesta, en välitä paljonko kello on tai edes mikä päivä on meneillään. Tuntuu kuin olisin hetkeksi unohtanut nykyhetken ja palannut takaisin menneisiin. En ajattele tässä hetkessä, en vain ole tässä hetkessä kiinni. Jonkinlainen sumuvaihe on menossa, aivan kuin kulkisin päivästä toiseen sankan savun läpi.

Haistan niin selvästi metallisten lääkeliuskojen, vihreän kuluneen sairaalan päiväpeiton sekä muovilattian hajun. Sekä kaikista vahvimpana, käsinkosketeltavissa on se suunnaton ahdistus joka tuntuu koko rinnassa ja lamaannuttaa täysin.

Tuntuu että tämä on pahin vaihe mitä koko traumatisoitumisesta ja koko tästä jälkivaiheesta voi seurata, sen loppupiste. Kun tämän yli pääsen, pääsen muistojeni yli niin että pystyn jatkamaan taas elämääni nykyhetkessä. En tiedä onko näin, mutta tällä hetkellä uskon siihen. Välillä purskahdan itkuun, menneisyyden tuntuessa niin kivuliaalta ja raskaalta kohdattavaksi, mutta uskon myös siihen että ne muistot täytyy joskus kohdata, ja että se hetki on nyt.

Tämä itku ja kyyneleet joita vuodatan ei ole pohjattomuutta ja surua, vaan jonkinlaista surun ja helpotuksen sekaista, auttavaa itkua joka saattaa minut eteenpäin.

maanantai 2. helmikuuta 2015

2.2.2015

Treenien määrän lisääntyessä huomaa että kehokin tarvitsee enemmän energiaa. Syömiset jää silti aika vähäiseksi ja treenien jälkeisen pyörrytyksen tullessa, sitä lupaa itselleen että ei päästä enää itseään liian vähillä syömisillä treenaamaan. Viikon päästä on ravintoterapeutille eka aika ja päässä on ainakin tuhat kysymystä, joihin kaipaan vastausta; Mikä olisi hyvä paino minulle, miten minun pitää syödä ja kuinka usein...? Kun katson muiden langanlaihoja kehoja, ja tämän jälkeen normaalipainoisia, huomaan kyllä että normaalipainoiset näyttävät terveemmiltä, sellainen minäkin haluan olla. Valmistelin äsken treenin jälkeen itseäni syömään, mutta päätin siinä sitten käydä pikaisesti vaa'alla. Olin ajatellut että nyt täytyy todella syödä kun tuli se pyörryttävä olo, mutta kun pääsin vaa'alle ja näin pudonneen luvun, sairaat ajatukset valtasi mielen, "saanko vielä alemmas painoni?","jos et syökään sitä kunnon iltapalaa?","kyl sä saat ittes vielä laihemmaks". Peilistä näkyy luinen kroppa ja kasvot ovat kapeat ja riutuneet. Haluan olla hyvinvoivan näköinen, mutta kun tuo lukema näkyy vaa'assa, en voi estää niitä ajatuksia, tuntuu että noissa tilanteissa järkipuheella ei ole minkäänlaista arvoa.

Elän jonkinlaisessa kriisissä itseni kanssa. Haluan elää unelmiani ja toteuttaa pitkään haaveilemani unelman erään harrastuksen parissa, mutta mietin, onko tämä harrastus hyväksi tässä vaiheessa sairautta? Lisääkö se haluani laihtua ja olla langanlaiha? Haluan kehittyä nykyisissä lajeissani, ja kyllähän kehitystä on tapahtunut, mutta kehittyisinkö paremmin jos palaisin normaalipainoisen lukemiin? Haluanko tosiaan olla vielä tätätkin laihempi, eikö nyt ole jo sopiva? Rakastan treenata, enkä treenaa laihtuakseni, mutta mikäli paino tästä vielä alkaa laskea, luulen että myös kehitykseni alkaa mennä alamäkeen. En tiedä mitä tehdä, odotan ravintoterapeutin tapaamista ja jonkinlaista selvyyttä tähän tilanteeseen. Täytyy vain miettiä ääritilanteita mihin tämä voi johtaa, mitä jos löydän itseni taas osastolta, eivätkö nämä jatkuvat painajaiset osastosta saa tajuamaan että en halua itseäni sellaiseen kuntoon, tai tuskin terapeutti puhui potaskaa mainitessaan totaallisesti uupumisesta, hengen lähtemisestä?

Olen tässä miettinyt asiaa enkä tiedä keneltä kysyä, mutta onko teillä lukijoilla tietoa, miten syömishäiriön takia voi joutua osastolle/millaiselle osastolle joutuu jos joutuu? Ei siis ole itselle mitenkään ajankohtainen tuo osastoasia, mutta mietityttää, missä tilanteessa kannattaa huolestua toden teolla...