tiistai 31. maaliskuuta 2015

31.3.2015

Muutama päivä sitten oli ihana herätä auringon valoon joka jakoi huoneen varjojen kanssa. Ilma oli keväinen ja ei ollut mitään pakollisia menoja. Sai siis loikoilla sängyssä pitkään ja herätä just sillon kun huvittaa.




...Kunnes sitten kävin vaa'alla. BMI näytti hieman yli 15. Olen päässyt ajat sitten alkuperäiseen tavoitepainooni, mutta tässä aikojen saatossa se on vain laskenut koko ajan, edelliset tavoitepainot saavutettuani. Sainko sitä onnea, jonka luulin saavani? 

Voin sanoa että olo on aivan kamala. Sydän tykyttää kun viimeistä päivää ja kun kävelen huoneen päästä päähän, tuntuu että se hyppää rinnasta ulos. Mä oon aina kärsinyt sydämen rytmihäiriöstä ja korkeasta pulssista, ja tää vaan pahentaa sitä, luulin että sydän vähentäisi laihtumisen myötä lyöntejään mutta mulla on aivan päinvastoin? Hiukset katkeilee päälaelta ja on oikein kiva hiuskatastrofi joka aamu kun pää on kun leijonanharja. Tänään heräsin sitten järkyttävään kurkkukipuun ja olin varma että kuume on ainakin 38, mutta kun mittasin niin mittari näytti 35...

Kyllä alkaa kyllästyttää. Lomamatka on varattu ensi kesälle, ja aion olla kesäkunnossa 2015. Se toimii isona motivaationa. Kyse ei siis ole mistään kesäkunnosta laihtumalla, vaan alan syömään kunnolla. Tai edes yritän normalisoida syömisiä. Olen joutunut syömishäiriön takia lopettamaan rakkaan liikuntaharrastukseni. Se on toiminut aina motivaattorinani, joten ajattelin sen auttavan mahdollisesti tässäkin tilanteessa. Tavoitteenani siis on, että alan liikkua enemmän, ja sen myötä nostan syömisiä hieman. Vaikeaa se tulee olemaan mutta aion yrittää. Ja kokeneenakin sen tiedän että urheilu ei onnistu, jos ei ole energiaa. Saa nähdä vaan miten tän sydämen kanssa käy, se kun eniten huolettaa...

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

29.3.2015

Ihan mahtavaa! Kuuntelen J. Karjalaista ja ens kesän matka alkaa vähitellen varmistua. Oon saanu viikonloppuna innostuksen väsätä ite koruja ja tuunasin pari paitaakin. Tein varmaan viidet eri korvikset ja tuo alhaalla oleva paita sai pitsireunuksen, koska mua ärsytti kun se oli sellanen crop-toppi mallinen ja liian lyhyt vielä näin keväällä.

Ikuinen viiltelyarpien peittelyongelma sai myös ratkaisun. Pyörin kämpässä yrittäen keksiä jotain ratkaisua tähän, kunnes katse osui meikkipussiini. Varmaan oon joskus ennenkin kuullut että meikkivoide voi peittää arpia, ja taisin testata sitä kerran, mutta ei se ainakaan sillon peittänyt. Mutta nyt kun koitin, niin se peitti ne lähes kokonaan! Huomenna voin siis tyytyväisenä pukea t-paidan päälle. :) 

Toivepostauksia olen myös aloittanut tekemään, postaan ne sitten kun ne on valmiita eli sellaset on kans tulossa.


tiistai 24. maaliskuuta 2015

24.3.2015

Viime päivinä on taas palautunut mieleen liiankin selvästi millasta on elämä huonoina päivinä.

Tänään kokoonnuttiin kuntoutusneuvotteluun pyöreän pöydän ympärille. "Sä oot laihtunu, paljonko?", oli ekat sanat päästessäni neuvotteluhuoneeseen. Vastasin muka tietämättömänä että en varmaankaan paljoa. Siinä sitten juteltiin jotain tunnin verran, olin siinä kaikkien silmien alla arvioitavana. Pystyin oikein tuntemaan kaikkien katseiden porautuvan mun kehoon, joka sai mussa aikaan suuren ällötyksen itseäni kohtaan. Vaikka ne sanoo että mä oon laihtunut taas, mä en voi ymmärtää. Yrittääkö ihmiset huijata mua, eikö ne oikeesti näe tätä läskin määrää mitä mä näen?

Tän hetken lemppari-aamiainen+tietenkin pakollinen aamun kofeiiniannos !
Oli tarkoitus lähteä kuvailemaan, mutta retki päättyi siihen kun meinasin tippua jokeen liukastuessani jäiseltä tieltä...
Rintaan pistää ja sydän jättää lyöntejä välistä, kuin olisi koko ajan suunnattoman pakokauhun vallassa. Olen jo miettinyt että mikä saisi tämän tuskan ja ahdistuksen loppumaan, pari älytöntä ideaakin pyörähti mielessä, mutta lopulta sain idean leipoa iltapalaksi leipää ja se helpotti hieman oloa. Päätin olla välittämättä kaloreista, kunhan saisin edes hetkeksi sen paniikin pois, sillä tuntui etten kestä sitä oloa enää sekuntiakaan. Huomenna on onneksi vapaapäivä, se tulee tarpeeseen vaikka täytyisikin vielä jaksaa loppurutistus koulussa ennen lomaa.

Käsi on ollut kanssa viime aikoina aika huonossa kunnossa ja huomaan että se alkaa olla aika kovia kokenut. Kylmää en nykyään tunne vasemmalla kädellä ja tuntoaisti on selvästi huonompi kun oikeassa kädessä. Kun vain tietäisin, miten saisin itseni pysymään erossa teristä? Monet keinot on koitettu, mutta sitten kun se ahdistus tulee ja vie voiton...

lauantai 21. maaliskuuta 2015

21.3.2015

"Mä tahdon pakoon"

Blogiin tulee nyt totaalinen muutos. Päätin pitkän pohdinnan jälkeen, että itseottamia kuvia saatan tänne postailla, jossakin vaiheessa mahdollisesti omalla naamallanikin, mitä mieltä ootte? Täällä blogimaailmassa olen vain sairauksien värittämä, se vähän harmittaa. Jonkinlaisen anonyymisyyden haluan kuitenkin säilyttää, en esim. ajatellut paljastavani nimeäni, vaikka osa sen tietääkin.

Tänään on ollut vähän mieli maassa. Luin blogeja, joiden rankat tekstit oli silti täynnä tajutonta elämäniloa ja positiivisuutta, se sai mut liikuttumaan. Innostuin myös kuvailemaan, vaikka kameran laadussa ei ollutkaan kehuttavaa. Aurinko paisto päivällä, mutta kun pääsin ulos asti kameran kanssa, oli jo ehtinyt tulla pimeää.


(Kuvat ovat itseottamiani, ethän kopioi!)

Ulkona ajatus oli ottaa vaatekuvia tänne, mutta heti kuvat nähtyäni, fiilis laski nollaan. En voinut käsittää että jalkani näyttivät kuvottavilta, niin lihavilta. Hetken jo kuvittelin että vaaka, jolla olen iät ja ajat itseni punninnut, oli rikki kun sillä viimeksi kävin. En voi käsittää kuinka tuo lukema sen ruudulla, alhaisin paino heti kasvupyrähdysten jälkeen, voi näyttää silmissäni lihavalta.

En osaa kuvailla fiilistä joka mulla on ollut tän päivän. Fiilis kuin vaikeimpina aikoina, sekoitettuna helpottuneisuuteen sekä hämmästykseen elämän pikkuasioiden kauneudesta. Auringonlasku näytti niin kauniilta puiden takana vastarannalla, mutta sekava surun tunne kalvoi taustalla. Ulkona vedin henkeen raikasta kevätilmaa kunnes siihen sekoittui villaisten hanskojen ja hajuveden tuoksu. Se tuoksu muistutti mua viime keväästä, se sai mut voimaan pahoin.

Iloinen musiikki joka soi kuulokkeista ei sovi tähän hetkeen. Tuntuu että olen pidättänyt pahaa oloa koko päivän ja se purkautuu pian. Ajatuksissani on pyörinyt ensi viikon hoitoneuvottelu, jossa olisi kai tarkoitus vähän valottaa tilannetta vanhemmille. Ajatuksissani on tunne että päivät lipuu ohi, en elä mutta olen. Ahdistaa ajatus tulevasta, ajatus edes huomisesta. Äh ja kuinka vihaankaan tätä tärinää koko kehossa, puhetulvaa, maniavaiheita jotka päättyvät suunnattomaan ahdistukseen. Täytyy kuitenkin jaksaa, sillä on tullut huomattua että ahdistus on vain ajoittaista ja lähtee kyllä pois kun vain jaksaa taistella.

Olen myös jo oppinut että tässä vaiheessa kevättä tulee usein koko vuoden vaikein vaihe, kun täytyy pohtia elämän ehkä tärkeintä kysymystä: miksi olen ja elän, mitä varten olen olemassa. Joskus siihen ei löydy vastausta sitten millään, mutta senkin olen oppinut että jostain se vastaus lopulta löytyy.


tiistai 17. maaliskuuta 2015

17.3.2015

Paino on taas pudonnut ja mua itkettää vähän. Tää on karannut kyllä käsistä. Koitan syödä, mutta peilikuva kapenee silmissä, samoin kun ruuat, ja kuulen kuinka ajatuksissani haukun itseäni läskiksi. Luulen muka syöneeni paljon, mutta joku aina herättelee mua vähän.

Olen tajuttoman väsynyt ja palelee, korvissakin humisee. Tuntuu että sydän pomppaa rinnasta ulos.
Tekisi mieli jättää huominen oppitunti väliin, sillä olisi varaa skipata yksi tunti ja keho huutaa lepoa. Keskittyisin miettimään tilannettani, tosin alkaa olla apukeinot hukassa. En tiedä miten saisin itseni syömään kunnon ruokia turvaruokien sijaan, näillä kalorimäärillä ei vaan pärjää. Pahinta on että jatkaa tätä touhua, vaikka tietää että nyt on tehtävä stoppi. Yritän parantua, mutta on otettava isompi askel eteenpäin.

Häpeän kehoani nykyään aivan kamalasti. Kuulen jatkuvasti kommentteja, etenkin terapiasta että nyt on taas paino pudonnut. Se tuntuu tosi pahalle, mutta sitten katson peiliin ja mä en näe itseäni laihana, päinvastoin. Löydän jatkuvasti itsestäni lihavia kohtia, joille mieluusti tekisin jotain. Häpeän sairauttani, häpeän itseäni. Nykyään verhoudun isojen neuleiden alle, en halua näyttää kroppaani. Kalju kohta ohimolla ei vaan peity vaikka miten laittaisi hiukset ja muutenkin näytän varmasti kuvottavalta. Itsetuntoni on nollissa kun kuljen pitkiä oppilaiden täyttämiä käytäviä koulussa.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Muutoksia blogiin

Mä teen nyt aika lailla muutoksia blogiin. Saatan muokkailla vanhoja postauksia vähemmän ahdistaviksi, koska en halua että ne on niin pahoja postauksia etten edes itsekkään niitä pysty lukemaan (tällä hetkellä ne tuntuu siltä etten edes halua nähdä niitä). Ulkoasuun tuli kanssa muutoksia, mitä tykkäätte?

Olen huomannut että suurin osa blogiini päätyneistä päätyy ikävien hakusanojen kautta, kuten "miten viiltää syvälle", "viiltelyjäljet" jne. En halua että näin on, pikemminkin haluan kannustaa taistelemaan sairauksia vastaan (voin myöntää että näin ei aina ole ollut). Olen myös huomannut että tervehtymistä koskevat postaukset saa huomattavasti vähemmän katselijoita kun esim. traagiset itsemurhayrityspostaukset jne.

En voi myöntää että mulla menee nyt täydellisesti ja että oon ihan terve, luulen että ajoittaiset itsemurha-ajatukset ja viiltely säilyy jollakin tasolla vielä pitkään, mutta toki voi koittaa päästä niistä eroon ja tehdä kaikkeni että ne poistuis kokonaan. Toki ärsyttävä piirre sairaudesta on vieläkin; kaikki sairauteen liittyvä kiehtoo. Jotenkin se paha olo on koukuttava, mutta en voi itsekään ymmärtää miksi välillä en salli itselleni iloa elämisestä.

Voi olla että positiivisemmiksi muuttuvat tekstit ärsyttää joitakin ja saa hermostumaan, mutta miks velloisin pahassa olossa ja oikein lietsoisin sitä, kun voi yrittää löytää elämästä niitä positiivisiakin asioita ja elää sitä onnellista elämää? En lopeta sairaudesta kertomista, blogihan kertoo juuri siitä, mutta jonkinlaista muutosta haluan. Teen kyselyn postausideoista, joten käykäähän vastaamassa kun sellainen ilmestyy! Laitan sinne ehdotuksiksi esim. viiltelyn ja itsetuhoisuuden, mutta niistä pyrin kertomaan niin ettei se provosoi ketään tekemään samoin.

Ja jes, tää päivä alkaa olla voiton puolella, ei ollut älyttömän pahoja ahdistushetkiä.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

10.3.2015

Huomenna tulee vuosi täyteen viime vuoden itsemurhayrityksestä. Muistan päivän, koska haluan valmistautua siihen. Lääkäri varoittikin että voi olla että olo pahenee kun tuo aika lähestyy. Yritän mennä tänään aikaisemmin nukkumaan, nukkua hyvät yöunet. Huomenna sitten kouluun, mutta jos olo yhtään vaikuttaa siltä, että ei pysty, niin sallin lepopäivän itselleni. Illalla koitan keksiä jotain kivaa piristystä. Kumma kun olo on näin muuttunut ja vaihtelee aika lailla, mutta pistän sen tuon piikkiin että ikävät tapahtumat lähestyvät. Mielikuvia viime vuodesta on mielessä, mutta koitan saada ajatukset siirrettyä muualle.


On vähän ollut laiska olo, mutta olen antanut itselleni luvan levätä ja tehdä itselle mieluisia ja tärkeitä asioita. Koulusuunnitelmia tehtiin tänään vähän lisää, opiskelen luultavasti vielä parisen vuotta ja ensi vuonna olisi tarkoitus kirjoittaa ensimmäisen kerran. Olen huomannut että koulussa mut tuomitaan helposti tyhmäksi, sen takia että käyn koulut pidempään kun muut. Voin kyllä sanoa että ei tyhmyydestä ole kyse, onhan suurin osa tämän vuoden numeroistakin ollut kymppejä. Ärsyttää vain tietämättömien oletus siitä että jos ihminen käy pitempään koulua, ei sillä välttämättä ole tyhmyyden kanssa mitään tekemistä.

Välillä jännitän kouluun menemistä, saatan miettiä ikuisuuden vaatteita tai ulkonäköäni, sillä joskus saattaa tulla niistä kommenttia muilta, mutta kiusaamisen uhriksi en enää alistu. Koitan vaan ajatella että pysyn vahvana ja uskon itseeni enkä niitä muiden tyhmiä kommentteja. Oon ajatellut että ne muut on vaan vielä lapsellisia kun tollasta tekevät, vaikka ärsyttää todella kun ei se nuori ikäkään ketään oikeuta kiusaamaan.



Olo vaihtelee tosiaan aika lailla, todella huonoja päiviä on, mutta oon vaan ajatellut että nyt vittu teen tästä elämästä elettävän ja pistän asiat tärkeysjärjestykseen, huonot ahdistuksenhallintakeinot ei oo mikään vaihtoehto (aina toi ei oo pitänyt, mutta koitan yrittää pitää kiinni siitä). Aloitin tekemään sellasta vihkoa, jonne liimaan kuvia ja tekstejä jotka tsemppaa, sellanen tsemppivihko. Itelle on tosi tärkeitä kaikki kuvat ja elämänviisaudet. En voi sanoin kuvailla mitä tunnen kun nään jonkun itseä koskettavan kuvan, voisin ihailla niitä ikuisuuden. Mulla on aina ollut tommonen outo piirre, ja joskus sairaala-aikoina pidin kanssa tommosta tsemppivihkoa.

Löysin kans mahtavan vinkin mitä kannattaa tehdä jos tekee mieli viillellä, laitan ton kuvan tänne! Aika moni on jo sen varmaan nähnyt mutta ite aion ens kerralla koittaa. Ihan oikeesti halu parantua on tosi suuri.

Syömisten kanssa on mennyt vähän vaihtelevasti, oon saanut painoa nostettua (kai, ainakin tuntuu siltä?), mutta vaikeinta on sen hyväksyminen että kehonkuva muuttuu. Uskon että on kuitenkin vielä piitkä pitkä tie edessä sen eteen että pystyn normaalisti syömään. Kyllähän sitä koko ajan päässä miettii ruokia ja lihomisen pelko on mielessä, mutta oon vaan koittanut kohdata pelon vähitellen. En mä kyllä huomattavasti ruokien määriä oo saanut nostettua, mutta pienestä se lähtee. Välillä tulee takapakkia, mut niiltä ei kai voi välttyä.

Ja sitä paitsi, en olisi vuosi sitten uskonut että olen vielä hengissä.