lauantai 21. maaliskuuta 2015

21.3.2015

"Mä tahdon pakoon"

Blogiin tulee nyt totaalinen muutos. Päätin pitkän pohdinnan jälkeen, että itseottamia kuvia saatan tänne postailla, jossakin vaiheessa mahdollisesti omalla naamallanikin, mitä mieltä ootte? Täällä blogimaailmassa olen vain sairauksien värittämä, se vähän harmittaa. Jonkinlaisen anonyymisyyden haluan kuitenkin säilyttää, en esim. ajatellut paljastavani nimeäni, vaikka osa sen tietääkin.

Tänään on ollut vähän mieli maassa. Luin blogeja, joiden rankat tekstit oli silti täynnä tajutonta elämäniloa ja positiivisuutta, se sai mut liikuttumaan. Innostuin myös kuvailemaan, vaikka kameran laadussa ei ollutkaan kehuttavaa. Aurinko paisto päivällä, mutta kun pääsin ulos asti kameran kanssa, oli jo ehtinyt tulla pimeää.


(Kuvat ovat itseottamiani, ethän kopioi!)

Ulkona ajatus oli ottaa vaatekuvia tänne, mutta heti kuvat nähtyäni, fiilis laski nollaan. En voinut käsittää että jalkani näyttivät kuvottavilta, niin lihavilta. Hetken jo kuvittelin että vaaka, jolla olen iät ja ajat itseni punninnut, oli rikki kun sillä viimeksi kävin. En voi käsittää kuinka tuo lukema sen ruudulla, alhaisin paino heti kasvupyrähdysten jälkeen, voi näyttää silmissäni lihavalta.

En osaa kuvailla fiilistä joka mulla on ollut tän päivän. Fiilis kuin vaikeimpina aikoina, sekoitettuna helpottuneisuuteen sekä hämmästykseen elämän pikkuasioiden kauneudesta. Auringonlasku näytti niin kauniilta puiden takana vastarannalla, mutta sekava surun tunne kalvoi taustalla. Ulkona vedin henkeen raikasta kevätilmaa kunnes siihen sekoittui villaisten hanskojen ja hajuveden tuoksu. Se tuoksu muistutti mua viime keväästä, se sai mut voimaan pahoin.

Iloinen musiikki joka soi kuulokkeista ei sovi tähän hetkeen. Tuntuu että olen pidättänyt pahaa oloa koko päivän ja se purkautuu pian. Ajatuksissani on pyörinyt ensi viikon hoitoneuvottelu, jossa olisi kai tarkoitus vähän valottaa tilannetta vanhemmille. Ajatuksissani on tunne että päivät lipuu ohi, en elä mutta olen. Ahdistaa ajatus tulevasta, ajatus edes huomisesta. Äh ja kuinka vihaankaan tätä tärinää koko kehossa, puhetulvaa, maniavaiheita jotka päättyvät suunnattomaan ahdistukseen. Täytyy kuitenkin jaksaa, sillä on tullut huomattua että ahdistus on vain ajoittaista ja lähtee kyllä pois kun vain jaksaa taistella.

Olen myös jo oppinut että tässä vaiheessa kevättä tulee usein koko vuoden vaikein vaihe, kun täytyy pohtia elämän ehkä tärkeintä kysymystä: miksi olen ja elän, mitä varten olen olemassa. Joskus siihen ei löydy vastausta sitten millään, mutta senkin olen oppinut että jostain se vastaus lopulta löytyy.


4 kommenttia:

  1. Mä ainakin tykkään uudesta ulkoasusta ja musta on mukava kun blogeihin laitetaan välillä myös omia kuvia. En tiedä auttaako tämä yhtään mutta sanon tämän kuitenkin; Täällä on ainakin yksi anonyymi joka uskoo suhun ja siihen että tuut selviämään vaikeiden ja mahdottomiltakin tuntuvien aikojen yli. Kuten varmasti tiiät se ei oo helppoa eikä se tapahdu heti ja matka ylöspäin ei ole tasainen vaan aina tulee vastaan kuoppia joihin lankeaa. Mutta niistä noustaan ylös joko itse tai jonkun avustuksella vaikka joskus tuntuu ettei olisi talaisin paluuta. Täytyy vain uskoa itseensä :)

    VastaaPoista
  2. kiitos! oi, kivasti sanottu :) jep, uskon kans siihen vaikka välillä rypeekin siellä pohjamudissa kuopan pohjalla!

    VastaaPoista