tiistai 17. maaliskuuta 2015

17.3.2015

Paino on taas pudonnut ja mua itkettää vähän. Tää on karannut kyllä käsistä. Koitan syödä, mutta peilikuva kapenee silmissä, samoin kun ruuat, ja kuulen kuinka ajatuksissani haukun itseäni läskiksi. Luulen muka syöneeni paljon, mutta joku aina herättelee mua vähän.

Olen tajuttoman väsynyt ja palelee, korvissakin humisee. Tuntuu että sydän pomppaa rinnasta ulos.
Tekisi mieli jättää huominen oppitunti väliin, sillä olisi varaa skipata yksi tunti ja keho huutaa lepoa. Keskittyisin miettimään tilannettani, tosin alkaa olla apukeinot hukassa. En tiedä miten saisin itseni syömään kunnon ruokia turvaruokien sijaan, näillä kalorimäärillä ei vaan pärjää. Pahinta on että jatkaa tätä touhua, vaikka tietää että nyt on tehtävä stoppi. Yritän parantua, mutta on otettava isompi askel eteenpäin.

Häpeän kehoani nykyään aivan kamalasti. Kuulen jatkuvasti kommentteja, etenkin terapiasta että nyt on taas paino pudonnut. Se tuntuu tosi pahalle, mutta sitten katson peiliin ja mä en näe itseäni laihana, päinvastoin. Löydän jatkuvasti itsestäni lihavia kohtia, joille mieluusti tekisin jotain. Häpeän sairauttani, häpeän itseäni. Nykyään verhoudun isojen neuleiden alle, en halua näyttää kroppaani. Kalju kohta ohimolla ei vaan peity vaikka miten laittaisi hiukset ja muutenkin näytän varmasti kuvottavalta. Itsetuntoni on nollissa kun kuljen pitkiä oppilaiden täyttämiä käytäviä koulussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti