tiistai 24. maaliskuuta 2015

24.3.2015

Viime päivinä on taas palautunut mieleen liiankin selvästi millasta on elämä huonoina päivinä.

Tänään kokoonnuttiin kuntoutusneuvotteluun pyöreän pöydän ympärille. "Sä oot laihtunu, paljonko?", oli ekat sanat päästessäni neuvotteluhuoneeseen. Vastasin muka tietämättömänä että en varmaankaan paljoa. Siinä sitten juteltiin jotain tunnin verran, olin siinä kaikkien silmien alla arvioitavana. Pystyin oikein tuntemaan kaikkien katseiden porautuvan mun kehoon, joka sai mussa aikaan suuren ällötyksen itseäni kohtaan. Vaikka ne sanoo että mä oon laihtunut taas, mä en voi ymmärtää. Yrittääkö ihmiset huijata mua, eikö ne oikeesti näe tätä läskin määrää mitä mä näen?

Tän hetken lemppari-aamiainen+tietenkin pakollinen aamun kofeiiniannos !
Oli tarkoitus lähteä kuvailemaan, mutta retki päättyi siihen kun meinasin tippua jokeen liukastuessani jäiseltä tieltä...
Rintaan pistää ja sydän jättää lyöntejä välistä, kuin olisi koko ajan suunnattoman pakokauhun vallassa. Olen jo miettinyt että mikä saisi tämän tuskan ja ahdistuksen loppumaan, pari älytöntä ideaakin pyörähti mielessä, mutta lopulta sain idean leipoa iltapalaksi leipää ja se helpotti hieman oloa. Päätin olla välittämättä kaloreista, kunhan saisin edes hetkeksi sen paniikin pois, sillä tuntui etten kestä sitä oloa enää sekuntiakaan. Huomenna on onneksi vapaapäivä, se tulee tarpeeseen vaikka täytyisikin vielä jaksaa loppurutistus koulussa ennen lomaa.

Käsi on ollut kanssa viime aikoina aika huonossa kunnossa ja huomaan että se alkaa olla aika kovia kokenut. Kylmää en nykyään tunne vasemmalla kädellä ja tuntoaisti on selvästi huonompi kun oikeassa kädessä. Kun vain tietäisin, miten saisin itseni pysymään erossa teristä? Monet keinot on koitettu, mutta sitten kun se ahdistus tulee ja vie voiton...

2 kommenttia:

  1. Ihanaa kun laitat tänne itse ottamia kuvia ne piristää ja eläyttää tätä blogia♥

    VastaaPoista