keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

29.4.2015

Viimeisen viikon ajan olen torkuttanut joka aamu ainakin tunnin verran. Tuntuu raskaalta ajatuskin siitä, että pitäisi nousta sängystä ja kohdata maailma. On niin paljon kaikkea, mitä en jaksaisi enää sekuntiakaan. Mutta silti päivästä toiseen jaksan luottaa ajatukseen, että vielä joskus tulee se päivä, jolloin voin sanoa selvinneeni kaikesta.

Terapia oli tänään ja poissaoleva olo jatkui jo varmaan kolmatta päivää. Minulta kysyttiin olenko varmasti siinä hetkessä ja näenkö sillä hetkellä harhoja. En näe. Huone pyöri ympärillä ja pohdin taas ikäviä asioita.

Olen ollut monta kuukautta viiltelemättä, mutta huomaan ajattelevani asiaa hyvinkin usein. Tekisi niin mieli. Uppoudun täysin ajatuksiini. Miksi mä haluan viillellä? Mikä siinä houkuttaa? Jos mä viiltelen niin joudun taas palaamaan pitkähihaisiin. Kesäkin on tulossa. Ja eikö ollut hienoa kun sai viikko sitten pukea pitkästä aikaa puolipitkähihaisen? Muttakun mä haluan! Voin tuntea terän iholla, vaikka teriä ei ole lähelläkään. Älä edes ajattele missä niitä voisi olla.

Kiehtoo ajatus ettei minua olisi. Ajatus saa tukevia perusteita, kun pohdin kuinka raskasta tulee olemaan taas aamulla herääminen. Kouluun raahautuminen. Koulun jälkeen on vihdoinkin aikaa levätä ja rentoutua, mutta tuntuu etten edes osaisi rentoutua viikon puurtamisen jälkeen. Enkä tiedä sallinko itselleni luvan rentoutua. Ja juuri kun alan pohtia miten viettäisin iltaa, muistan itsenäisen kurssin palautuspäivän. Se on huomenna. Salainen toive rentoutumisesta katoaa kuin tuhka tuuleen. Päädyn ajatukseen että en edes ajattele huomista, vaikka kello lähestyy minuutti minuutilta ärsyttävästi jo aamuyötä ja ollaan jo huomisen puolella. Pakko mennä nukkumaan aivan pian että jaksan sinne kouluun.

Väsyttää ja on kylmä. Vatsaan sattuu. Ikävä tunne on koko kehossa. Jos aion päästä nukkumaan, täytyy tehdä iltahommat. Sekin tuntuu raskaalta ja huomaan taas ajattelevani että en vain jaksa. Hölmöä että usein jätän syömättä vain sen takia, että en jaksa hakea jääkaapista mitään. Hölmöä että usein huomaan valvoneeni kolmeen yöllä, vain sen takia etten jaksaisi millään nousta ylös sängyltä, jotta voisin tehdä ne iltahommat. Silmät painuu jo kiinni ja olen saavuttanut tavoitteeni: menen nukkumaan vasta kun nukahdan pystyyn.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

26.4.2015

Just kun ehin kehua vointiani niin pitihän sen samaisena iltana kääntyä ihan päinvastaiseksi. Olisi vaan pitänyt pitää se lepotauko aiemmin. Jotenkin kaikki asiat vaan kerralaan kasautui, oli koulujuttuja ja siivoomisia, lenkilläkin piti käydä ja laskut maksaa, päästä eroon turhista tavaroista ja ruokaakin piti jaksaa tehdä.

Mä vaan tunsin kun yhtäkkiä sumeni silmissä ja olo tuli todella harhaiseksi, oli kuin oisin hypännyt ihan toiseen maailmaan. Näin kaikkea tosi outoa ja vuorotellen nauroin ja itkin niille. Tunsin koko ajan että joku pitää musta kiinni ja en uskaltanut liikkua mihinkään. Mä näin ne pitkät käsivarret. Ne puristi mua kyljestä kun olin makuullani. Musta tuntui että mä en pysty puhumaan. Olin tosi pitkään vaan hiljaa. Ainoa mitä mä pystyin oli kiemurrella tuskainen ilme kasvoillaan ja odottaa että harhat katoaa.

Musta tuntui että maailma pyöri sillä hetkellä mun ympärillä, ja koko ulkomaailma sai hetkeksi unohtua. Sillä hetkellä oli vain se maailma joka mahtui siihen huoneeseen.

Mikään ei ole sitä miltä näyttää. Tuhansia askeleita ja ihmisiä yhtä aikaa huoneessa. Liikaa ääniä joka puolella, joista en kuitenkaan mistään saa selvää. Kun käännän selkäni, joku juoksee takaa ja ilmestyy sivulta vilahduksena.

Jotain tekstejä lukiessani, luulin osaavani lukea ajatuksia ja ennustaa, luulin että myös muut osaavat lukea minun ajatukseni. Olin myös halunnut piirtää kuvan ja tästä oli muodostunut kasvokuva, jossa tummat käsivarret pitävät suustani ja päästäni kiinni.

Niin ja jossakin välissä olin ilmeisesti kumppanin mukaan vaihtanut ikään kuin persoonallisuuttani; olin kirjoittamassa, kun yhtäkkiä käsialani vaihtui täysin ja aloin puhua kummallisella äänellä. Kun sitten lopulta oli kunnon lääketokkura menossa ja nukahdin, niin en aluksi saanut unta kun äänet jatkuivat. Toruivat ja valittivat. Muistan vain kimeän naisäänen, jonka s-kirjain särähti inhottavasti korvaan joka kerta.

Tarvittavia taisi mennä enemmänkin kun se yksi ja olo on sen mukainen yhä. Tämän kaiken jälkeen en voi muutakun ihmetellä että mitähän ihmettä eilen tapahtui ja oliko se ihan oikeesti totta? En vaan tajua!!

Aamulla vielä ruokaa laittaessa huoneessa hiippaili kanssani muutama ylimääräinen ja pari tuntia vietin jossain ihme horroksessa mutta nyt olo alkaa tasaantua. Tieto lemmikkimme mahdollisesta lopetuksesta ei kyllä ainakaan oloa kohenna, joten olisi kiva keksiä jotain kivaa tälle illalle joka edes vähän piristäisi. Mutta pelottaa ihan kamalasti millon tulee seuraava samanlainen olo. Täytyy vaan vähän järjestellä asioita nyt sillein että ei kehittyis kamalasti stressiä. Outoa on että viimeks kun mulla oli kilpirauhas-arvot kohonneet niin löysin itseni osastolta, ja nyt kun on sama tilanne niitten arvojen kanssa niin tuntuu että jotain samaa on myös fiiliksessä.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

25.4.2015

En oo ehtinyt kirjoitella kaikkien koulukiireiden keskellä, mutta toivepostauksia on tulossa piakkoin!
Mulla menee ihan hyvin, stressaa vaan vähän tosiaan noi koulutyöt. Vappuun mennessä saan yhden kurssin suoritettua ja pois alta, niin sit onneks helpottaa. Syömisten kanssa menee jees. Painoa ei oo tullut kun kilo lisää vaikka oon syönyt aika lailla normaalisti. Ja mä annoin itelleni luvan syödä tässä pari viikkoa sitten karkkia, se oli suuri askel eteenpäin.

Kilpirauhasissa on kans taas jotain poikkeavuutta ja siihen tulee selvyys tässä lähiaikoina, ehkä vajaatoimintaa tai jotain sellasta. Ne arvot vaan meinaa koko ajan heitellä.

Koti alkaa kans näyttää kodilta kun sisustus-urakka vähitellen selvenee. Ollaan siis laitettu vähän sisustusta uusiks.  Pieni sekamelska on vielä meneillään, mutta täällä alkaa näyttää tosi kivalta! :) Tumma sisustus vaihtui valkeaan ja huonekalut meni uusiks.

Mutta nyt sallin itselleni pienen lepotauon. Oon tehnyt jatkuvasti jotain to do-listan juttuja ja nyt on pakko sallia hetken levähdys. En kestä enää hetkeäkään paikasta toiseen ravaamista. Siispä asettaudun peittojen alle, teen kohta jotain hyvää ruokaa ja luen kivoja blogeja ja lehtiä.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

11.4.2015

Viikko on mennyt ihan hyvin, vaikka pari kyyneltä onkin tullut vieräytettyä turvotuksen takia. Mutta olihan se tiedossa että jos ruokamäärät lisääntyy niin alkaa nesteet näkyä kehossa. Mutta toivottavasti se vähentyis jossakin vaiheessa. Ahistuksen kuitenkin korvaa se kun huomaa hiusten vähitellen kasvavan ja muutenkin hiukset näyttäis olevan paremmassa kunnossa.


Iltalääkettä laskin ja se määrä on pienentynyt yli puolella joululta. Ihan mahtavaa kun saan yöni nukuttua ilman että herään, mutta silti aamulla on virkeä olo ja ei tarvii torkuttaa tuntia! Tuo määrä näyttäis siis olevan oikein hyvä. Vielä viikko sitten tuntui että kevät just lisää mulla unentarvetta, kun sen pitäisi olla toisin päin.


Oon myös innostunut kokkailemaan meiän uudella liedellä. En oo mikään loistokokki, mutta oon ollut tyytyväinen ruokiin joita on tullut tehtyä tässä viikon aikana. Tänään oli yksinkertaista mutta superhyvää ruokaa, josta onkin alhaalla kuva. Lisäks tein jogurttijäätelöä, joka oli myös ihan hyvää!


Oon myös innostunut täysillä lenkkeilystä. On mahtavaa lähteä iltalenkille auringonlaskussa, kivassa seurassa, jutella mukavia ja katella maisemia. En ois koskaan uskonut että voisin pitää keväästä kaikkien kamalien sairaalassa vietettyjen keväiden jälkeen, mutta täytyy sanoa että tää kevät kyllä yllätti! On niin ihanaa kun saa nauttia auringosta ja lämmöstä pitkästä aikaa, naama täyttyy pisamista ja ulkona on kiva vaan kävellä ja kuvailla. Paras fiilis on myös se kun kuulee viime kevään tsemppibiisejä, jotka saa huomaamaan että mä selvisin viime keväästä ja kaikista sitä edellisistä keväistä. Ja niin ihmeellistä kun se onkaan niin tässä sitä ollaan, elossa!


keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

8.4.2015

Viikon oon kyllä antanut syömishäiriölle turpaan; urheillut maltilla, syönyt kunnolla ja koittanut kasvattaa ateriakokoja. Olo on kyllä kieltämättä ollut parempi kun on saanut energiaa, mutta sitä koittaa väittää itselleen että "Nothing tastes as good as skinny feels".

Tänään sitten koottiin ajatuksia ravintoterapeutilla, ja olo kyllä kieltämättä huojentui kun puhuttiin taas lautasmalleista, jotka olivat kyllä tuttuja mutta olen antanut niiden mennä toisesta korvasta ulos ajatellen että minähän en tuota määrää syö. Tänään tuntui siltä, että voisi pyrkiä lautasmallikuvien määrään, mutta kalorimääriä en mielelläni ala laskemaan sillä ne ahdistavat vielä. 

Hiustenlähtökin alkaa luultavasti loppua kun ateriakoot palautuvat normaaleiksi ja kun kasvukäyriä katsottiin, oli siellä yksi iso nousu lääkkeitten aiheuttamasta turvotuksesta, mutta muuten kasvu on vauvasta asti kulkenut käyrien alapuolella tasaisesti. Huojentava tieto oli siis että on erittäin pieni todennäköisyys että palaisin takaisin sinne lääkkeen aiheuttamiin painomääriin, jotka olivat erittäin epätavanomaisia minulle. 

Peilikuva on alkanut myös palautua normaaliksi mielessä ja näen itseni hoikkana, en ylipainoisena. Olen myös innostunut tosi paljon ruoanlaitosta ja innoissani suunnittelen aina viikon ruokalistaa. Alhaalla pari esimerkkiä yhdestä ateriasta, smoothieta ja lemppariani, kanasalaattia!



Olen myös vähän hukassa liikunnan määrästä, usein se menee siihen että käyn juoksemassa 10km lenkin ja sen jälkeen vielä treenaan useamman tunnin, joten sovittiin että fysioterapeuttikin voisi olla tässä vaiheessa ihan hyvä juttu.

Lääkärilläkin kävin. Sydän on vähän reistaillut niin pääsen tutkimuksiin koska ei tosiaan taida olla normaalia että tämän ikäisellä pulssi on lepotilassa yli 100. Pään sisällä on muutenkin kunnon sirkus meneillään jatkuvasti.

Pohdin lääkkeittenkin lopettamista, ja ainakin yhtä lääkettä olisi tällä hetkellä mahdollista hieman  laskea. Lääkärille tämä määrän vähentäminen siis sopi, mutta mitään tarkkoja määriä ei pystytty sanomaan, joten laskeminen tapahtuu omien tuntemuksien mukaan. Aion siis laskea ketipinorin illasta vähän pienemmäksi. Mielelläni luopuisin tajuttomasta aamuväsymyksestä jota tuo ketipinor aiheuttaa ja toivonkin että se vähenee tätä myötä. Ja hei, kohta voi olla mahdollista että tää tyttö pääsee yhdestä lääkkeestä eroon! Jes!


torstai 2. huhtikuuta 2015

2.4.2015

Oli mahtava pukea treenivaatteet päälle ja jumpata täysin omalla tahdilla ilman mitään pakkoliikkumisia. Pari päivää oon ollut käymättä vaa'alla ja ylitin itseni syömällä graavilohta (enkä edes vilkaissut kaloreita!). Vaa'alla on tehnyt mieli käydä monesti. Vältän kuitenkin suosiolla ylimääräisen ahdistuksen...

Niin no, ei tää nyt ihan helppoa ole ollut joka hetki. Testasin kesää varten ostettuja bikineitä ja ensin olin innoissani että saisin vähän lihaa luiden ympärille. Mutta katsellessani peilikuvaa hetken, tuntui että aiemmin syöty suurikokoisempi ateria näkyi jo kehossani. Ihankun peilikuva ois paisunut silmissä, tunsin oloni kuin 20 kiloa painavempana. Alkoi ällöttää. Mutta mä oon hyvä tekemään käskyjeni mukaan, ja tahdonvoima on suuri tässäkin projektissa!



Tuli myös vietettyä yksi flunssainen päivä, mutta kupillinen Finnrexin-juomaa ja tarpeeksi vitamiineja vaan niin suuremman taudin sai vältettyä. Nyt olo on normaali ja voi vihdoin nauttia lomasta!



Eilisestä maidonhakureissustakin tuli oikein kiva breikki kiireiden keskelle, kun otti kameran mukaan ja puki lenkkikengät jalkaan. Oon aivan ihastunut kuvailemaan pikkuasioita, joihin en oo ennen edes kiinnittänyt huomiota täällä! Mulla on tommonen tuhat vuotta vanha kamera (laatukin sen mukainen) mutta rakastan kulkea tuolla kevätsäässä kamera kädessä ja katsella maisemia uusin silmin.