keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

29.4.2015

Viimeisen viikon ajan olen torkuttanut joka aamu ainakin tunnin verran. Tuntuu raskaalta ajatuskin siitä, että pitäisi nousta sängystä ja kohdata maailma. On niin paljon kaikkea, mitä en jaksaisi enää sekuntiakaan. Mutta silti päivästä toiseen jaksan luottaa ajatukseen, että vielä joskus tulee se päivä, jolloin voin sanoa selvinneeni kaikesta.

Terapia oli tänään ja poissaoleva olo jatkui jo varmaan kolmatta päivää. Minulta kysyttiin olenko varmasti siinä hetkessä ja näenkö sillä hetkellä harhoja. En näe. Huone pyöri ympärillä ja pohdin taas ikäviä asioita.

Olen ollut monta kuukautta viiltelemättä, mutta huomaan ajattelevani asiaa hyvinkin usein. Tekisi niin mieli. Uppoudun täysin ajatuksiini. Miksi mä haluan viillellä? Mikä siinä houkuttaa? Jos mä viiltelen niin joudun taas palaamaan pitkähihaisiin. Kesäkin on tulossa. Ja eikö ollut hienoa kun sai viikko sitten pukea pitkästä aikaa puolipitkähihaisen? Muttakun mä haluan! Voin tuntea terän iholla, vaikka teriä ei ole lähelläkään. Älä edes ajattele missä niitä voisi olla.

Kiehtoo ajatus ettei minua olisi. Ajatus saa tukevia perusteita, kun pohdin kuinka raskasta tulee olemaan taas aamulla herääminen. Kouluun raahautuminen. Koulun jälkeen on vihdoinkin aikaa levätä ja rentoutua, mutta tuntuu etten edes osaisi rentoutua viikon puurtamisen jälkeen. Enkä tiedä sallinko itselleni luvan rentoutua. Ja juuri kun alan pohtia miten viettäisin iltaa, muistan itsenäisen kurssin palautuspäivän. Se on huomenna. Salainen toive rentoutumisesta katoaa kuin tuhka tuuleen. Päädyn ajatukseen että en edes ajattele huomista, vaikka kello lähestyy minuutti minuutilta ärsyttävästi jo aamuyötä ja ollaan jo huomisen puolella. Pakko mennä nukkumaan aivan pian että jaksan sinne kouluun.

Väsyttää ja on kylmä. Vatsaan sattuu. Ikävä tunne on koko kehossa. Jos aion päästä nukkumaan, täytyy tehdä iltahommat. Sekin tuntuu raskaalta ja huomaan taas ajattelevani että en vain jaksa. Hölmöä että usein jätän syömättä vain sen takia, että en jaksa hakea jääkaapista mitään. Hölmöä että usein huomaan valvoneeni kolmeen yöllä, vain sen takia etten jaksaisi millään nousta ylös sängyltä, jotta voisin tehdä ne iltahommat. Silmät painuu jo kiinni ja olen saavuttanut tavoitteeni: menen nukkumaan vasta kun nukahdan pystyyn.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti