lauantai 30. toukokuuta 2015

30.5.2015

Kävelin lähiseudulla vailla määränpäätä, ehkä eksyksissä mutta kuitenkin varma siitä että pääsisin lopulta takaisin kotiin.
Aurinko paistoi, oli lämmintä. 
Tunsin kesän sapuneen.
Tunsin aidon onnen, ilon, hetken ajan.
Tuntui vaan niin hyvälle olla elossa ja juuri siinä, juuri sillä hetkellä. 


Ei ollut kiire, sai kulkea flanellipaidassa ja farkuissa. 
Sai vain katsella ympärille ja ihailla sitä kaikkea kauneutta.
Unelmoida että ehkä minäkin asun joskus omakotitalossa. 
Minulla on oma piha, voin juoda aamukahvit terassilla auringonpaisteessa.
Mielessä kävi häivähdys siitä että olisin pahimmassa tapauksessa voinut tuon hetken sijaan olla kaukana poissa, sai minut hetkeksi tuntemaan itseni selviytyjäksi.
Minä olin todella selvinnyt ja sain katsella tuota maisemaa ja tuntea taas yhden kesän saapuneen.

perjantai 22. toukokuuta 2015

22.5.2015

Muisti pätkii enkä muista edes edellispäivän tapahtumia. En muista missä olin, mitä tein. Välillä on hetkiä jolloin meen totaallisesti sekaisin, välillä taas hetkiä jolloin makaan itkien lattialla, pohjattoman tunteen vallassa enkä löydä yhtäkään syytä elää. Mutta mahtuu joukkoon ihan hyviäkin hetkiä.

Tänään oli siedettävä päivä, sain aikaiseksi paljon asioita. Olen taas tukeutunut yhteen tärkeään ahdistuksenhallintakeinooni, joka on kirja jossa kuvien kautta ilmaisen tunteitani. Olen laiska pitämään päiväkirjaa mutta tuo toimii vähän samanlaisena. Sen parissa saattaa mennä montakin tuntia päivästä.

Keho näyttää taas järkyttävän arpiselta, vaikka kuinka koittaisin olla tekemättä tyhmyyksiä. Odotan todella ensi viikon terapiaa, pakko päästä purkamaan ajatuksia. Ärsyttää kun elämän pitää taas olla niin hankalaa että ihan kehossa asti tuntuu, mutta eiköhän tästä selvitä kun on tähänkin asti selvitty. Ei ole oikein sanoja kuvaamaan tätä kaikkea, en edes tiedä miten tämä näyttäytyy läheisille, ovatko he kuinka huolissaan? Olen itsekin vähän ihmeissäni kun paha olo tulee kun hyökyaalto ja jättää minut alleen, aivan yllättäen.

Koitan hengittää syvään ja selvitä taas yhdestä illasta vaikka tunnen ahdistuksen tulevan kovaa vauhtia päin. Jos selviän yhdestä illasta ja huomisesta ja sitten sunnuntaista niin ehkä selviän ensi viikonkin ja vuodenkin ja ehkä se ei ole enää joskus selviytymistä...

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

20.5.2015

Pelkään oloni pahentuvan. Pelkään joutuvani heräämään sairaalan valkean katon ammottaessa pääni päällä kirkkaana ja loistavana. Pelkään osastolle joutumista, eristyshuonetta ja lepositeitä. Pelkään menettäväni oman itseni sairauksille. Kuukausi sitten sanoin, että huolestua kannattaa vasta jos tämä jatkuu yli kuukauden. Nyt se on jatkunut jo ylikin.

En uskalla olla liikkumatta, sillä tuntuu että jotain pahaa tapahtuu jos olen vain paikallani. Joskus kuljen huonetta edestakaisin ja lasken minuutteja. Jatkuvasti ihmiset tuijottavat minua ja tuntuu että he nauravat minulle. Hävettää niin kamalasti olla minä, huomaan monesti ajattelevani kuinka paljon vihaan itseäni.

Peilistä katsoo aina vaan rumempi hahmo, joka saa aamuisin itsetunnon nollaan. En näytä siedettävältä edes meikin kanssa! Koitan lukea kirjoja ja askarrella, maalata ja piirtää, mutta tuntuu että pahaa oloa ei vaan saa millään pois. Pahinta on kun en edes tiedä mistä tämä kaikki paha olo tulee.

Hypin asiasta ja tekemisestä toiseen ja se saa minut ahdistuneeksi, en pysty pysymään paikoillani edes yhtä hetkeä. Teen yhtä ja sitten toista, sitten olenkin repimässä ihoa kun kaikki alkaa ahdistaa ja sitten tulevat äänet joiden kanssa huomaan keskustelevani. Kaikki kulkee vaan jatkuvaa ympyrää ja päivät ovat samanlaisia. Pitäisi tehdä muutos asiaan mutta se tuntuu vaikealle.

Vihaan nukkumista ja pääsen nukkumaan vasta kun olen ottanut rauhoittavan. Ja niitähän kuluu. Enkä tajua miten pystyn pärjäämään koulussa tämän kaiken keskellä. Se tuntuu oikeastaan olevan yksi asia, joka saa minut edes hetkeksi rauhoittumaan. Kun opiskelen, en laske minuutteja tai ahdistu. Joskus aikaa vaan hurahtaa tehtävien parissa ja huomasin äskettäin että olen pian laskenut matikan kirjankin läpikotaisin. 

torstai 14. toukokuuta 2015

14.5.2015

Oon kiertänyt asuinkaupunkiani ja kulkenut kameran kanssa suunnilleen koko kaupungin kohta läpi. Oon pyrkinyt käymään erilaisissa paikoissa, uudemmilla reiteillä kun löytää helpommin kuvailtavaa. No, joka tapauksessa viime viikolla oli vuorossa osaston alue, jonne päätin uskaltaa vaikka hieman jännitikin. Muistoja tulvi mieleen mutta halusin silti ikuistaa senkin alueen kuviin.




Portti osaston läheisyyteen, aika houkuttelevalta näyttää. Ja toi kukkakimppukin aidassa oli aika karmiva....



Ruokaa oon vähän laiskasti tehnyt, mutta yritän ens viikolla tsempata. Tän viikon oon mennyt nuudeli-salaatti ruokavaliolla mutta jos ens viikolla keksis jotain spesiaalimpaa. Tänään oli sit lomapäivän kunniaks lupa vähän syödä pizzaa ja karkkia. Oon myös innostunut raejuustosta, kun se on niin helppoa syötävää. (=oon laiska keksimään ruuan kanssa lisukkeita niin raejuusto menee aina). Paitsi toi kuvan raejuusto oli överikallista ja sen lisäks vielä pahaakin.




Kaupungin kiertely sitten jatkui tällä viikolla ja edellä olevat kuvat on otettu näiltä reissuilta. Psyykkinen kunto on kai vähän parantunut kun oon jaksanut tehdä paljon asioita ja ahdistuskin on vähentynyt jonkin verran. Tosin ärsyttää kun iltaisin en saa nukuttua sitten millään. Ei väsytä, päässä pyörii sekalaisia ääniä jotka pitää hereillä ja ahdistus tulee juuri kun pitäisi levätä. Tiiän että tänään on sama edessä joten ei paljoa nukkumaan meneminen huvita.

torstai 7. toukokuuta 2015

7.5.2015

Sain nukuttua vain muutaman tunnin, ahdistus ylsi uneen asti ja huomasin monesti pyöriväni tuskaisena sängyssä.
Aamulla jääkaappi huusi tyhjyyttään yrittäessäni etsiä aamupalaa, enkä löytänyt kun muronjämät ja kuivan välipalapatukan. 
Kahvikin maistui kuvottavalta ja aamulääkkeet sai oksennusrefleksin, tavalliseen tapaan, mutta tänään niiden alas saaminen tuntui vaativan enemmän työtä.
Koulussa ahdisti. 
Ruokaa tehdessä leivinpaperi olikin loppu ja en saanutkaan ruokaa, taas kaivelemaan kaappeja ja löytyihän sieltä lopulta muovinmakuiset nuudelit, yäh.
Ilta on ollut tuskaa. Hengittäminenkin tuntuu raskaalta.
Ja kun iltapalaa etsin niin jääkaappi on edelleen tyhjillään, sillä ei ole jaksanut käydä kaupassa. No, huomenna tsemppaan ja ostan viikonloppuruuat.










Vaikka vihaankin voikukkia, niin tää sai hymyn huulille. Se vaan jaksaa kasvaa tuolta kivilaattojen keskeltä.



Mutta oli tässä päivässä jotain positiivistakin, jos etsii.
Ansaitsin muutaman euron fb:n kirppikseltä ja sain napattua kivoja kuvia lenkiltä. Noi ekat kuvat on yhdeltä pelottavalta asuinalueelta, jolle poikkesin tänään käydessä pienellä ulkoilla koulun jälkeen. Jaksoin myös pitkällekin kävelylenkille. Oli pakko saada raitista ilmaa ja nauttia kun aurinko sattui paistamaan (tosin sade yllätti parikin kertaa matkalla). Ja kun lämpötila kohosi yli viidentoista, kuului ulkoiluun myös ulkoilmassa nautittu jäätelö.

 Kiersin kivan luontopolun, jossa sai hieman rauhoittaa ajatuksia kaupungin vilinän sijaan. Polku kiemurteli kivassa viidakon näköisessä paikassa ja lopulta poikkesi tehtaan viereen. Vika kuva taas on tsemppiseinältä, jonka kumppani minulle jaksoi tehdä kun olo on ollut niin masis viime päivinä. Nyt koitan raahautua nukkumaan, sillä olo on viime yön unimäärän mukainen. Samalla testaan myös uutta lääkemäärää.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

6.5.2015

Yö väistyy
kunhan jaksaa odottaa
   eikä tähän mennessä kesä
       vielä koskaan
          ole jättänyt tulematta
-Heli Karjalainen

Psykoosilääkettä nostettiin enkä tiedä onko se hyvä vai huono. Koitan nyt punnita haluanko kärsiä oireilusta vai lääkkeen turrutuksesta. Huomaan taas kerran kiroavani lääkkeet ja sairauteni, pohtivani millaista elämä olisikaan ilman niitä. Samalla mietin hiljaa mielessäni, "Miksi minä, miksi miksi miksi?".

Tänään on taas ollut suunnaton kuvotus ja ällötys itseä kohtaan. Tunnen olevani maailman rumin ihminen, tuntui jopa päivällä että jokainen vastaantulijakin kuiskii ja nauraa minulle.

Koitan rauhoittua kuuntelemalla musiikkia ja kirjoittamalla, vaikka silloin tällöin näen vilahduksen ihmishahmosta takanani ja pelko kasvaa lähes ylitsepääsemättömäksi. Yritän lohduttaa itseäni sanomalla että olen turvassa, aivan kuten terapeuttikin aina lohduttaa. Turvassa mieleltäni ja omalta itseltäni? Koitan löytää järkiperusteita varjoille, vaikka minkään huoneessa ei pitäisi liikkua.

Vaikka voin tuntea ensi yön ahdistuksen lähes tappavan minut hengiltä, koitan pysytellä rauhallisena. Vaihtuihan se yksikin yö aamuksi vaikka puoli viiteen asti pyörin sängyssä yrittäen löytää asentoa, jossa olisi hyvä olla (ja löytyihän tälläinen asento aina hetkeksi, pari kertaa jopa pääalaspäinkin).

Olen poukkoillut koko illan tekemisestä toiseen. Minuutin luen kirjaa, sitten siirryn toiseen, sitten jumppaan hetken ja sitten olenkin leikekirjan parissa. Olo alkoi nousta epäillyttävän ylivirkeäksi, se yleensä enteilee totaallista romahtamista ja nyt tunnen että tuo romahdus on tulossa. Oikeastaan se ylivirkeys taisi olla vain yritystä pakoilla pahaa oloa. Tekstikin rönsyilee aiheesta toiseen, kun en itsekään tiedä miten päin taas pitäisi olla että selviäisi yhdestä päivästä...

tiistai 5. toukokuuta 2015

5.5.2015

Kello näytti puoli viittä kun pääsin ylös sängystä. Kirosin yöllisen sähkökatkon; sähköllä toimiva herätysvalo oli nollautunut ja mukana oli mennyt myös herätys. Olin nukkunut yli koulutuntien. Vaikka unta kertyi huikeat 12 tuntia, tuntui kun en olisi ummistanut silmiäni koko yönä.

Aurinko ehti jo nousta ennenkun pääsin nukkumaan asti. Kun katson tuota kuvaa, siihen kiteytyy hyvin eilisiltainen ahdistus. Tosin taitaa olla että vain minä näen sen tuossa kuvassa.
Elämä tuntuu olevan niin pääalaspäin tällä hetkellä. On niin omituista miten ihan parissa viikossa vointi voi romahtaa näinkin alas. Olin niin hyvässä vauhdissa parantumassa, mutta myönnettävä on että paraneminen tuskin on mahdollista ilman takapakkeja. Inhottavaa nähdä läheisten kärsivän myös. Mutta välillä en vain jaksa pakottaa itseäni hymyilemään, välillä en vain jaksa hoitaa velvollisuuksiani, välillä on vain pakko antaa kyynelten tulla ja sanoa, anteeksi mutta en jaksa. Mutta se että sortuisin pienen pieniksi palasiksi, ei tarkoita ettenkö yrittäisi nousta ylös kuopasta.

Kirjoituksia tulee nyt varmaankin aika tiuhaan tahtiin, mutta se toimii ahdistuksenhallintakeinonani. Nyt lähden kirjastoon ja koitan piristää itseäni jollakin hyvällä runokirjalla. Ja ehkä taas pieni ulkoilu helpottaa oloa.

maanantai 4. toukokuuta 2015

4.5.2015

Terapiassa tänään törmäsin kysymykseen, johon tapana on törmätä kun asiat alkaa mennä huonompaan päin. Kuinka huolissaan mun täytyy olla susta? Vastasin että ei tarvitse olla, ja että osaan itse sanoa jos menee niin huonoksi että en pärjää enää. Aloin vasta kotimatkalla pohtia, osaanko. On vaikea sanoa suoraan, ettei jaksa enää. Mielummin sitä pitää pahan olon sisällään.

Lähdin kuitenkin terapiasta hymyssä suin, sillä olimme lopussa keskittyneet elämään positiivisuuksiin, ja keskustelu ajautui mielenkiinnon kohteisiin. Säilyihän se hyvä olo tänne asti, kunnes ahdistus iski aivan yllättäen suihkussa. 

Tämän päivän keskeisenä pohdinnan aiheena on ollut viime kertainen itsemurhayritys, ja olen alkanut miettiä siihen liittyen erilaisia mietteitä. Tuntuu että muut pitivät sitä vain huomionhakuna. Sitä se ei ollut. Mutta miksi en ottanut lääkkeitä enemmän? Kai koska uskoin onnistuvani siinä. Mutta oliko se vain huomionhakua kun en sitten onnistunutkaan? Minulle se ei ollut. 

On taas niin lukossa ajatukset että en meinaa löytää yhtään positiivista tästä hetkestä...

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

3.5.2015

Olen ylpeä että tänään jaksoin siivota talon läpikotaisin, vierailla isovanhempien luona ja käydä pienellä happihyppelyllä. Jaksoin jopa meikata, mutta siitä huolimatta peilistä minua katseli ruma mörkö. Illan tullen ahdistus iskee, tunnen sen. Mietin tarttuisinko lääkepakettiin ja turvautuisin helpoimpaan. Pohdin ottaisinko roosan ja vaaleanvihreän tabletin lisänä valkeankin ja huvittaa lääkkeitteni väriloisto. Päädyn vain pakollisiin.

Aamu tervehtii minua jo taivaalta, tummien yöpilvien vaihtuessa aamuyön valonkajoon. Tuo sokaisevan kirkas valo saa minut ahdistumaan, tiedän että on tullut taas valvottua liian myöhään. Tuntuu että tuo valokin syyttää minua siitä että olen tähän aikaan pystyssä, minunhan kuuluisi olla nukkumassa muiden tavoin. Tässä silti istun huonossa asennossa sohvalla, yrittäen tappaa ahdistusta ja löytää asentoa jossa olisi hyvä olla.

Huomenna on aivan liikaa velvollisuuksia enkä tunnu kykeneväni edes pääsemään sängystä ylös. Ainakaan kun kello näyttää 3.33 ja piti muka mennä aikaisin nukkumaan, äh. Kummallista että vappuvapaat olen viettänyt suunnattomassa ahdistuksessa, minä kun suunnittelin rentoutuvani ja tekeväni kaikkea mukavaa. Rentoutumisesta ei ole tietoakaan, mutta jostakin kaivan voimani ja jaksan vielä ensi viikon, kunnes saan taas hetken levähtää.

lauantai 2. toukokuuta 2015

2.5.2015

Tarvittava lääke auttaa muttei vie tuskaa kokonaan pois. Ahdistus piilee taustalla jatkonaan. Olen törmännyt lähiaikoina usein tilanteeseen jossa jopa ajattelu ja hengittäminen tuntuu raskaalle. Rintaan pistää ja paha olo tuntuu koko kehossa. Oksettaa ja huimaa kun pitäisi vastata kysymykseen, miksi minulla on paha olla. En jaksa miettiä, mutta viimeistään terapiassa on varmasti kohdattava tuo kysymys ja löydettävä siihen vastaus.

Radiosta soi kappaleita, jotka vievät minut toinen toisensa jälkeen osaston rentoutusryhmään. Siellä soi samanlainen musiikki ja ajatuskin tästä alkaa inhottaa. Tekisi mieli vaihtaa kanavaa, mutta ahdistus on lamaannuttanut. Päädyn kai taas ottamaan tarvittavan. Kyllä päädyn, kun muistan sen tuoman hetkellisen helpotuksen.

Näen jatkuvasti vilahtelevia varjoja huoneessa. Pistän kaiken silmieni piikkiin, ne tässä muuttavat näköhavaintoni kummalliseksi. Näen niitä jatkuvasti. Tuntuu että pää ei kestä enää tätä. Tuntuu että toinen puoli minusta ei ole enää edes elämässä kiinni. Mutta on vain pakko jaksaa yrittää. On pidettävä koti kasassa ja huolehdittava kaikesta pakollisesta. Kyllä se siitä, kun vaikka kulkee madellen keittiöön tai ruokakauppaan, ihan sama vaikka se veisi monta tuntia kunhan saan pidettyä itseni hengissä. Syötäväkin on vaikka ei olisi nälkä. En oikein edes tunne nälän tunnetta ja turhan usein tulee skipattua ateriat tämän takia. Tänäänkin olen syönyt minimaalisesti ja tuntuu että iltapalan tekeminen saa minut romahtamaan. Kun ei vaan jaksa!

Tämä päivä on mennyt sängyn pohjalla. Vellon itsesyytöksissä kun en sallisi itselleni yhtä totaallista lepopäivää. Koitan hokea että nyt on sellainen tilanne että on hetki saatava vain maata sängyssä tekemättä yhtään mitään. Tänään aion mennä eilisestä viisastuneena aikaisemmin nukkumaan, mutta haluaisin viivyttää nukkumaan menemistä. Se saa minut tuntemaan että pystyn siirtämään huomista kauemmaksi, vaikka totuus on että ihan yhtä lähellä se on. Ja samapa se vietänkö nämä tunnit ennen aamua nukkuen vai jossakin ahdistuskoomassa. Taidan valita nukkumisen. Ja nyt itseä niskasta kiinni ja iltapalaa tekemään.