tiistai 5. toukokuuta 2015

5.5.2015

Kello näytti puoli viittä kun pääsin ylös sängystä. Kirosin yöllisen sähkökatkon; sähköllä toimiva herätysvalo oli nollautunut ja mukana oli mennyt myös herätys. Olin nukkunut yli koulutuntien. Vaikka unta kertyi huikeat 12 tuntia, tuntui kun en olisi ummistanut silmiäni koko yönä.

Aurinko ehti jo nousta ennenkun pääsin nukkumaan asti. Kun katson tuota kuvaa, siihen kiteytyy hyvin eilisiltainen ahdistus. Tosin taitaa olla että vain minä näen sen tuossa kuvassa.
Elämä tuntuu olevan niin pääalaspäin tällä hetkellä. On niin omituista miten ihan parissa viikossa vointi voi romahtaa näinkin alas. Olin niin hyvässä vauhdissa parantumassa, mutta myönnettävä on että paraneminen tuskin on mahdollista ilman takapakkeja. Inhottavaa nähdä läheisten kärsivän myös. Mutta välillä en vain jaksa pakottaa itseäni hymyilemään, välillä en vain jaksa hoitaa velvollisuuksiani, välillä on vain pakko antaa kyynelten tulla ja sanoa, anteeksi mutta en jaksa. Mutta se että sortuisin pienen pieniksi palasiksi, ei tarkoita ettenkö yrittäisi nousta ylös kuopasta.

Kirjoituksia tulee nyt varmaankin aika tiuhaan tahtiin, mutta se toimii ahdistuksenhallintakeinonani. Nyt lähden kirjastoon ja koitan piristää itseäni jollakin hyvällä runokirjalla. Ja ehkä taas pieni ulkoilu helpottaa oloa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti