keskiviikko 20. toukokuuta 2015

20.5.2015

Pelkään oloni pahentuvan. Pelkään joutuvani heräämään sairaalan valkean katon ammottaessa pääni päällä kirkkaana ja loistavana. Pelkään osastolle joutumista, eristyshuonetta ja lepositeitä. Pelkään menettäväni oman itseni sairauksille. Kuukausi sitten sanoin, että huolestua kannattaa vasta jos tämä jatkuu yli kuukauden. Nyt se on jatkunut jo ylikin.

En uskalla olla liikkumatta, sillä tuntuu että jotain pahaa tapahtuu jos olen vain paikallani. Joskus kuljen huonetta edestakaisin ja lasken minuutteja. Jatkuvasti ihmiset tuijottavat minua ja tuntuu että he nauravat minulle. Hävettää niin kamalasti olla minä, huomaan monesti ajattelevani kuinka paljon vihaan itseäni.

Peilistä katsoo aina vaan rumempi hahmo, joka saa aamuisin itsetunnon nollaan. En näytä siedettävältä edes meikin kanssa! Koitan lukea kirjoja ja askarrella, maalata ja piirtää, mutta tuntuu että pahaa oloa ei vaan saa millään pois. Pahinta on kun en edes tiedä mistä tämä kaikki paha olo tulee.

Hypin asiasta ja tekemisestä toiseen ja se saa minut ahdistuneeksi, en pysty pysymään paikoillani edes yhtä hetkeä. Teen yhtä ja sitten toista, sitten olenkin repimässä ihoa kun kaikki alkaa ahdistaa ja sitten tulevat äänet joiden kanssa huomaan keskustelevani. Kaikki kulkee vaan jatkuvaa ympyrää ja päivät ovat samanlaisia. Pitäisi tehdä muutos asiaan mutta se tuntuu vaikealle.

Vihaan nukkumista ja pääsen nukkumaan vasta kun olen ottanut rauhoittavan. Ja niitähän kuluu. Enkä tajua miten pystyn pärjäämään koulussa tämän kaiken keskellä. Se tuntuu oikeastaan olevan yksi asia, joka saa minut edes hetkeksi rauhoittumaan. Kun opiskelen, en laske minuutteja tai ahdistu. Joskus aikaa vaan hurahtaa tehtävien parissa ja huomasin äskettäin että olen pian laskenut matikan kirjankin läpikotaisin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti