keskiviikko 6. toukokuuta 2015

6.5.2015

Yö väistyy
kunhan jaksaa odottaa
   eikä tähän mennessä kesä
       vielä koskaan
          ole jättänyt tulematta
-Heli Karjalainen

Psykoosilääkettä nostettiin enkä tiedä onko se hyvä vai huono. Koitan nyt punnita haluanko kärsiä oireilusta vai lääkkeen turrutuksesta. Huomaan taas kerran kiroavani lääkkeet ja sairauteni, pohtivani millaista elämä olisikaan ilman niitä. Samalla mietin hiljaa mielessäni, "Miksi minä, miksi miksi miksi?".

Tänään on taas ollut suunnaton kuvotus ja ällötys itseä kohtaan. Tunnen olevani maailman rumin ihminen, tuntui jopa päivällä että jokainen vastaantulijakin kuiskii ja nauraa minulle.

Koitan rauhoittua kuuntelemalla musiikkia ja kirjoittamalla, vaikka silloin tällöin näen vilahduksen ihmishahmosta takanani ja pelko kasvaa lähes ylitsepääsemättömäksi. Yritän lohduttaa itseäni sanomalla että olen turvassa, aivan kuten terapeuttikin aina lohduttaa. Turvassa mieleltäni ja omalta itseltäni? Koitan löytää järkiperusteita varjoille, vaikka minkään huoneessa ei pitäisi liikkua.

Vaikka voin tuntea ensi yön ahdistuksen lähes tappavan minut hengiltä, koitan pysytellä rauhallisena. Vaihtuihan se yksikin yö aamuksi vaikka puoli viiteen asti pyörin sängyssä yrittäen löytää asentoa, jossa olisi hyvä olla (ja löytyihän tälläinen asento aina hetkeksi, pari kertaa jopa pääalaspäinkin).

Olen poukkoillut koko illan tekemisestä toiseen. Minuutin luen kirjaa, sitten siirryn toiseen, sitten jumppaan hetken ja sitten olenkin leikekirjan parissa. Olo alkoi nousta epäillyttävän ylivirkeäksi, se yleensä enteilee totaallista romahtamista ja nyt tunnen että tuo romahdus on tulossa. Oikeastaan se ylivirkeys taisi olla vain yritystä pakoilla pahaa oloa. Tekstikin rönsyilee aiheesta toiseen, kun en itsekään tiedä miten päin taas pitäisi olla että selviäisi yhdestä päivästä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti