perjantai 5. kesäkuuta 2015

Menneisyys (toivepostaus menneisyydestä, osa 1)

Viime kevät meni sairaalassa, aloitan menneisyyden käymisen siitä. Mulla oli se postauskysely blogin reunassa joten tää on nyt niihin liittyen. Monet halus kuulla menneisyydestä joten teen ekan postauksen siitä.

KEVÄT 2014

Yritin itsemurhaa viime vuoden keväällä, en vain löytänyt mitään keinoa tilanteesta ja asiat oli todella huonosti. Olin suunnitellut tekoa kuukausia, mutta paria viikkoa aikaisemmin alkoivat suunnitelmat vahvistua ja asetin päivämäärän itseni tappamiselle. Päivämääränä oli tarkoitus sitten katsoa millainen vointi on ja jos ei se ole parantunut niin päättäisin toteuttaa teon. 

Oli tiistai, viikko ennen merkittyä päivää. Päivä alkoi oikein hyvin ja sää oli mitä ihanin, aurinko paistoi ja huomasin olevani jopa hieman onnellinen. Mutta joku siinä päivässä oli kummallista. Vaikka kaikki tuntui olevan kohdallaan, mikään ei silti ollut niinkuin normaalisti, kehon vallitsi kummallinen levollisuus. En tiedä mitä siinä aamun mittaan kävi, mutta syödessäni rauhallisesti aamiaista ja kuunnellessani musiikkia, jotain vaan kilahti päässä. Tuli suunnaton ahdistus ja silloin mä päätin etten jaksa olla maailmassa enää hetkeäkään. Meikkasin siistimmin kun yleensä ja olin tosi epämääräisessä mielentilassa, halusin olla kaunis edes päivänä jolloin kuolen. Suurin tunne jota sillä hetkellä koin oli kuitenkin se levollisuus. Koko kehon valtasi turvallinen olo. Se oli todella outo ja sanoinkuvaamaton olo ja mä kuvittelin että koska tunnen niin, se tarkoittaa että mun kuuluu todella tappaa itseni, koska miksi mulla nyt muuten olisi sellanen olo. Lääkkeitä olin piilottanut ja ostellut kaappiini ja otin ne mukaan kun lähdin kuntoutukseen.

Olin varautunut siihen että kaikki menisi suunnitelmien mukaan eikä olisi mahdollisuuttakaan jäädä henkiin, joten en ollut sen suuremmin ajatellut missä tappaisin itseni. En voinut jäädä kotiin ettei kuntoutuksesta soitettaisi huolestuneena vanhemmille, joten päätin valita tekopaikaksi sellaisen josta minut kuitenkin löydetään, mutta etteivät löytäjät olisi vanhempani.

Väitin vielä kuntoutusryhmän loputtua kolmannen kerran hoitajalle että kaikki oli ok ja jäin sitten kaupunkiin. Olin ollut kuulemma todella sekava ja uneliaan oloinen. Vähitellen maa pääni alla vaihtui asfaltista muovilattiaan, siitä ambulanssin paareihin ja siitä sairaalasänkyyn. En itse muista kyllä yhtään mitään tästä, mutta mitä nyt muut ovat kertoneet niin sen verran tiedän. Olin kai menettänyt tajuntani jossakin vaiheessa ja kuntoutuksesta soitettiin ambulanssi.

Tän jälkeen vietin muutaman päivän sairaalassa letkuissa kiinni ja sieltä jouduin osastolle. Vietin ensimmäisen päivän eristyshuoneessa. Ei mulla oikeastaa ole muistikuvia noista päivistä. Kerran  muutaman päivän sisällä taisi tulla ahdistus, jolloin viiltelin mutta muuten aika kului melko nopeasti. Kaikki meni jotenkin sumussa. Koko viime kevät oli mulle muutenkin pelkkää hämärän peitossa olevaa, joista muistan vaan osan. Ja ne loput mitä en muista on sitten vähitellen tullut flashbackeinä mieleen.

Enkä muista ajastani kotonakaan sitten osaston jälkeen. Lopetin jossakin välissä (ehkä viikko sairaalasta pääsyn jälkeen) lääkkeitten käytön varmaan siks että kuvittelin jossain psykoosin uumenissa etten niitä tarvitse. Olokin oli sitten sen mukainen kun elin niissä harhoissa ja ihan jossain toisessa ulottuvuudessa. Siitä sitten sairaalaan taas jossa monta viikkoa kului hyppelehtien elämän ja kuoleman välillä, milloin sitä maattiin melkein elottomana ja milloin opeteltiin taas hengittämään. Olosuhteet oli tosi karut, eristyshuoneessa vietin aikani ihmisen kanssa joka oli tosissaan menettänyt itsensä täysin sairaudelle. Se oli pelottavaa ja tunsin siinä erkan mustalla patjalla maatessani että asiat täytyy kyllä olla ihan helvetin huonosti kun tähän pisteeseen ollaan päädytty. Mutta kyllä mä siitä sitten nousin takasin jaloilleni, hitaasti mutta varmasti.

Hieman yli kuukauden vietin osastolla ja sitten koitti vapaus. Kyllä siihen ajanjaksoon mahtui niin paljon tuskaa ja kyyneliä että ihmettelen miten ihminen voi edes jaksaa sellaista. Nyt vuosi myöhemmin kun ajattelee tapahtunutta, niin en voi vieläkään tajuta että mä olin se sama ihminen. Oon kasvanut henkisesti, mutta toki välillä tulee otettua takapakkia kun alkaa miettiä että voi kun en ottanut enempää lääkkeitä. Kyllä mä suurimmaks osaks oon tyytyväinen että jäin henkiin, mutta jos en ois kokenut sitä mitä koin, niin en varmaan olisi tälläinen ihminen mitä nyt olen. On elämä kyllä vieläkin aika ajoin aika taistelua, mutta uskon silti että elämä voittaa.