keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

En löydä suuntaa, enkä tiedä minne mennä

Kaksi vuotta sitten alkoi kaikista pahin helvetti.

Elämäni ainoa tavoite oli päästä terällä luuhun asti. Kuvottavaa.
Endorfiinia ja kalmankalpeat kasvot peilistä.
Se kipu parsottiin hetkeksi sinisillä tikeillä.

Lääkkeet turruttivat aivot ja lopulta huone pyöri ympärillä. 
Minä näin kaiken siinä tilassa leijuvan, sananmukaisesti.
Se ilta päättyi ambulanssimiehet ympärillä.

Loputtomia paastoja kun huomaan painoni nousseen 5 kiloa. Viikossa.
Luulen että oksentamalla minä myös syljen ulos ylimääräiset kiloni.

En painanut jatkuvasti päivitä-näppäintä sosiaalisessa mediassa.
Sen sijaan päivitin hakutuloksia kuolemaan johtaneista yliannostuksista.

Eristäydyin. Mielen ja todellisuuden ääriviivat murtuivat.
Ne kummalliset hahmot ja äänet sulautuivat lopulta taustaan.
Niistä tuli arkipäivää.

Kevään tullessa tuoksui tavalliseen tapaan sulalta lumelta ja höyryävältä asfaltilta.
Lumen alta ei paljastunut uutta toivoa vaan kaikki meni sen mukana. 
Valui viemäriin enkä saanut sitä kiinni.

Tupakka haisi kuvottavalle mutta sekoittui pian kevättuuleen.
Sain sitä kaipaamaani lämpöä kun painoin palavan tupakan ranteelle.
Lopulta kuitenkin itkin kivusta.

Muistan narskuvan lumen jalkojen alla.
Hohtavat jääkristallit kotimatkalla, ne laskeutuivat niin kauniisti katulampun valosta.
Kuulokkeista soi grunge.

Olin turta, tunnoton, kaukaisuuteen tuijottava muukalainen.
Niistä silmistä ei näkynyt mitään, vain tyhjä katse.

Maailmasta oli kadonnut värit, näin kaiken mustavalkoisena.
Se on kuin katsoisi päivät pitkät ympärillä pyörivää mustavalkofilmiä.
Itse kun junnaat paikoillasi mutta maailma jatkaa kulkuaan.

Elämässäni ei ollut suuntaa.


lauantai 11. heinäkuuta 2015

Nyt oon vapaa, tahdon elää

Elämä tuntuu tällä hetkellä varsin kummalliselta, uudelta, ihanalta ja jännittävältä. Herään, käyn kaupassa, teen ruokaa, lenkkeilen ja nautin elämästä. Tuntuu hassulta päästää vähitellen sairauden kahleista irti. Tuntuu kuin kahleet olisivat jo vapautettu mutta jokin minussa pitää niissä vielä kiinni. Tekisi mieli huutaa itselleni että lähde nyt hyvä ihminen pois ennenkuin ne kietovat minut taas itseensä! Polille soittaessani he iloitsivat kuinka on ihana kuulla että sinne tulee iloisiakin puheluita. Että jollakin edes menee hyvin. En tarvinnut minulle mietittyä jutteluaikaakaan, mutta tarvittaessa sellainen on järjesteltävissä. Heitin terätkin roskiin ja vaikka pitkään sitä pohdinkin, tein kuitenkin varmasti oikean päätöksen.

Olen tuhlannut elämästä monta vuotta sairauksien kanssa. On tähän kaikkea kamaluuksia mahtunutkin! Mutta ehkä ei voisi sanoa tuhlannut, olenhan oppinut elämää kantapään kautta. Olen oppinut että kova työ palkitaan. Yksi ilta purskahdin itkuun ja kyynelten seasta sain kerrottua kumppanille että tuntuu niin kamalan hyvältä kun elämä voikin sittenkin olla minua varten, että minullakin voi joskus mennä hyvin. Mutta on tätä odotettukin, on tämän eteen tehty töitä aivan hurjasti. Vihdoinkin uskallan kysyä hiljaa itseltäni, onko kahdeksan vuoden taistelu pian ohi? Vihdoinkin uskallan naurahtaa hiljaa sille kolme vuotta hoetulle vastuulle, jota hoitajat ja lääkäri toitottivat, sillä nyt minä ymmärrän sen varsin hyvin. On otettava paljon vastuuta tässä elämässä.

Ensi viikon keskiviikkona kauppaan saapuu jo monta vuotta haaveilemani järkkäri ja tämä näinkin lyhyt aika kun viikon odotteluaika on ajoittain tuntunut ikuisuudelta kun olen siitä niin innoissani! Kesälomakin alkaa olla kohta lopussa mutta aion ottaa viime hetkistä kaiken ilon irti. Koittakaa tekin löytää onnen hetkiä elämästä! :)

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Lomalla

Ikuisuus aikaa kun on viimeksi kirjoittanut...Oon ollut viettämässä lomaa ulkomailla ja jotenkin on ollut vaan ihana saada hetkeksi lepoa arjesta, sairauksista, stressistä ja Suomen murheista. On niin ihana kun huomaa että elämässä on edes hetken aikaa jotakin muutakin ajateltavaa. Murehdin myös ihan turhaa terapiataukoja, sillä tähän asti on ainakin mennyt tosi hyvin ilman viikottaisia jutteluhetkiä. Oikeastaan tekee hyvää pitää taukoa siitäkin että joka viikko miettii jonkun murheen johon syventyisi tarkemmin.

Palaan Suomeen muutaman päivän kuluttua ja se vähän jännittää. Pitäis taas jaksaa palata normaaliin arkeen ja kolme itsenäistä kurssiakin odottaa. Koulukin alkaa pian ja sit on uus lukuvuosi, se jännittää joka vuosi yhtä paljon ja miettii aina kuinka jaksaa taas yhden raskaan vuoden.

Mulla on pääsääntöisesti ollut tasainen olo mutta ahdistaa kun täällä ei selvästikään ole totuttu itsetuho-ongelmaan. Huomaa kun ihmiset kattoo mun käsiä ja jalkoja, voin kuvitella miltä näyttää näitten silmissä ranne joka on täynnä valkoisena hohtavia reikiä. Tai nilkka joka on kuin petoeläimen raatelema. Kuvittelin että aurinko vaalentaisi arvet mutta ne vaalenikin hohtavan valkoisiksi, ja voitte vain kuvitella miltä ne näyttää ruskettuneella iholla...Ihmisten katseet laskee aina itsetuntoa, mutta koitan olla kiinnittämättä niihin liikaa huomiota.

Monet päivät tulee vietettyä rannalle bikineissä ja itsekritiikki kasvaa sitä myötä. Välillä tuntuu yhtä aikaa helpottavalta, mutta kuitenkin stressaavalta kun ei ole vaakaa jolla seurata painoa. Ja toki pahempien aikojen jälkeen painoa on jonkun verran tullut, ja kehonkuvan muutos on hieman aiheuttanut ahdistusta, vaikka se ei niin kamalasti olekaan muuttunut. 

Haikailu pienempiin lukemiin unohtuu kyllä aivan hetkessä kun huomaa hiukset jotka oikeasti kasvavat joka puolelta päätä ja näyttävät terveiltä, kun on "lupa" syödä vapaasti mitä haluaa, kun ei tarvitse joka ruokaa ennen tarkistaa kalorimääriä, kun ei tarvitse pakkoliikkua aina kun läsnäolioiden silmä välttää. On vain jotenkin niin paljon vapaampi, energisempi ja onnellisempi olo. Nauttii elämästäkin enemmän. Pitäisi muistaa että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kun paino! Se on helpottanut parantumisprosessia, kun vähitellen alkaa hyväksyä itsensä sellaisena kun on.

Huomenna olisi tiedossa vielä viime hetkistä nauttimista, joten siirryn vähitellen valmistautumaan nukkumaan! Toivon että kaikki vois viettää edes pienen lomahetken murehtimatta sairausasioita :)