sunnuntai 30. elokuuta 2015

Ajatukset on solmussa

Melkein viikon verran olen tuijottanut valkeaa tekstikenttää. Se on tyhjä. Palan halusta kirjoittaa, mutten löydä sanoja. Tiistaista lähtien olen ottanut takapakkia. Onneksi vain ajatuksen tasolla.

Koitan ajatella asioita järkevästi, mutta en tiedä kumpaa kuuntelisin: sairastaa vai tervettä Mariaa? Terve Maria kääntää kaiken parhain päin, uskoo tulevaan ja on elämästä nauttiva optimisti. Sairas Maria nauttii sairaista asioista, leikittelee typerillä ajatuksilla ja haluaa ottaa takapakkia, palata takaisin suohon (ja hukkua sinne lopulta). Haluan kuunnella tervettä, mutta jostakin syystä joku vetää minua taaksepäin.

Stressaa niin moni asia. Äänetkin ovat pahentuneet aivan kamaliksi sitä myötä: tuskallista huutoa aivan korvan vierestä, koneäänisen naisen typeriä lauseita ja onneksi myös turvallisia ääniä.

Flashbackejä on taas alkanut tulla. Ne ovat hätkähdyttäviä, mutta eivät saa minussa enää aikaan voimakasta tunnereaktiota. Tosin yksi päivä meinasi itku päästä kun mieleen muistui parin vuoden takainen tuska. Tekisi vain mieli kirjoittaa niin kauan että koko parin vuoden takainen menettää merkityksensä, miettiä niin yksityiskohtaisesti ja tarkasti koko tapahtumat että lopulta ne poistuvat mielestä, ovat vain nurkkaan työnnetty harmaa möykky, johon en koe tarvetta palata.

Viiltely pyörii mielessä jatkuvasti, mutta ihme ja kumma olen pystynyt pysymään erossa teristä. Vaikeaa se on, mutta ehkä pystyn vielä jatkamaan näin.

Syömishäiriökin vaanii taustalla. Suljen sen kokonaan pois mielestä ja se on auttanut, toistaiseksi. Jotenkin kaipaan sitä kontrollia ja iloitsemista painon putoamistesta. (Onko se todella asia, josta haluan saada onnistumisen tunteita?) Mutta tuntuu etten edes osaisi onnistua muussa kuin painon pudottamisessa. Täytyy nyt tehdä töitä ettei ajatukset muutu teoksi. Terapia-aikakin on auki mutta toivon että saan sovittua sen mahdollisimman pian.

tiistai 25. elokuuta 2015

Hoitoneuvottelu

Tänään oli hoitoneuvottelu. Kokoonnuimme porukalla pohtimaan vointiani ja päädymme yksimielisesti siihen että vointini on mennyt hurjasti eteenpäin. Lääkäri kuitenkin epäili muiden tavoin jatko-opintojani.

Neuvottelun jälkeen kyselin askarruttavia kysymyksiä, mutta aikaa oli normaaliin tapaan niin vähän että ainakin puolet jäi kysymättä. Kyselin sairauteni paranemisennusteista, mutta tähän sain saman epämääräisen vastauksen kun ennenkin: minulla on stressitilanteissa tapana toimia psykoottisesti ja voi olla että sairaus on koko loppuelämän mittainen, koska sille ei oikein voi mitään. Täytyisikö nyt sitten vain elää elämää eteenpäin, odottaa josko sairaus västyisi joku päivä ajan mittaan? Luulen että minä itse en paljoakaan voi edesauttaa tilannetta, sillä sairauteni liittyy sellaisiin asioihin joihin ei enää voi vaikuttaa, niistä ei voi edes keskustella tai niitä ei voi käydä läpi.

Tuntuu että pyydän apua kuuroilta korvilta. Koskaan ei ole aikaa tai halua puhua asioista, joiden läpikäyminen oikeasti voisi auttaa eteenpäin menemisessä. Puhuimme jo terapiankin lopettamisesta. Tällä hetkellä kuitenkin läpikäymättömät asiat ja tämä tuskallinen tietämättömyys saa minun oloni hyvin epävarmaksi. Koen oloni nyt vain loputtomia terapia-jonoja paikallaan junnaavaksi mielenterveysongelmaiseksi, joka pitäisi mahdollisimman nopeasti siirtää pois avun saajien listalta, sillä muutkin tarvitsevat apua. Se saa minut taas jälleen kerran tuntemaan itseni kelvottomaksi ja turhaksi.

Poljin kotiin itku kurkussa ärtymyksen, masennuksen ja epätoivon sekaisissa tunnelmissa. Ärsytti jo toista päivää suunnattomasti koko sairastelu. Masensi ajatus siitä, että unelmani eivät ehkä toteudukaan. Epätoivoa aiheutti se, että luulin tulevaisuuden suunnitelmien olevan niin selvät mutta nyt ne tuntuivat murskaantuneen pienen pieniksi palasiksi. Mutta en suostu luopumaan vielä unelmieni opiskelupaikasta, aion sinne hakea. Aion hakea niin monta kertaa että pääsen. Aion tehdä takapakkeineen niin suuren työn että sairauteni kanssa pääsen sisään. En luovuta. Muttakun meinaa ahdistus iskee päin. Äh, olisiko välillä minun vuoroni ohjailla tätä sairautta?

maanantai 24. elokuuta 2015

24.8.2015

Istun erityisluokan edessä. Hävettää, jännittää, ahdistaa. Mietin mitä muut ajattelevat, tuomitsevatko lisää. Koitan hengittää syvään ja rauhoittua. Ei ole hätää. Saan apua oppimisongelmiin, tarvitsen sitä, ansaitsen sen ja en välitä mitä muut sanovat. Olo on kuin ensimmäisellä psykologikäynnillä. Hypähdin silloin säikähdyksestä ilmaan kun ovenkahva painui alas. Itku kurkussa astuin sisään huoneeseen.

Erityisopettaja saapuu kymmenen minuuttia myöhässä, pääsen luokkaan. Käydään läpi oppimistani ja hän ehdottaa koulupskologia. Naurahdan mielessäni, näytänkö siltä että olen sen tarpeessa. Vastaan että sellaisia kontakteja on jo tarpeeksi.

Siirrytään opon luo. Koulu tulee taas vastaan opinnoissani. Ahdistaa ja tuntuu etten ansaise sitä, että saan jatkuvasti vapautuksia ja helpotuksia. Itku meinaa päästä kun kuulen opon rauhoittavan äänen: "Tottakai tuo onnistuu, miten vaan sä jaksat". Muttakun en ansaitse, en ansaitse!

Kiroan sairauden. Minä vihaan sitä, minä todella vihaan. Miksi en vaan voi käydä koulua niinkuin muut? Miksi en vaan voi olla kuin muut?

Lähitessäni mietin päässä erityisopen sanoja jatko-opinnoista. "Mut sinne on sit tosi vaikee päästä. " Tiedän, tiedän. Mut mehän just katottiin mun numerot ja siinä oli kymppi. Täysi kymppi sen aineen kohdalla. Kaikista sen aineen kursseista, paitsi yhdestä. Mä en ole tyhmä. Ehkä sairas, mutta en tyhmä. Ärsyttää kun ihmiset sekottaa sairauden tyhmyyteen. Tai ehkä vain kuvittelin että se piti mua tyhmänä, tulkitsin sanat väärin. Mutta jonkinlaista vähättelyä olin tulkitsevani. Tuntuu että monet vähättelee mua, ei usko mun kykyihin. Mutta mä vielä näytän, kerään vähättelyt voimavaroiksi ja näytän!

lauantai 22. elokuuta 2015

Elämäni (toivepostaus menneisyydestä, osa 2)

2009 - 7. luokka

Olin koulukiusattu.
Viiltelin ekan kerran.
Ensimmäiset sairauden merkit.
Olin vainoharhainen ja peloissani.
Poliisit etsivät minua ja kamerat kuvasivat joka puolella.
Ihmiset muodostivat salaliittoja minua vastaan. He halusivat minulle pahaa.

2010 - 8. luokka

Pelkäsin kuollakseni oksentamista.
Vetäydyin syrjään ja minulla ei ollut kavereita.
Terveystarkastuksessa minulle tehtiin lähete koulupsykologille.
Pelkäsin mennä kouluun sillä ajattelin että ihmiset puhuvat minusta pahaa.

2011 - 9. luokka

Sain kavereita.
Olo koheni ja sain nostettua itseni ylös kuopasta.
Pääsin juttelemaan psykologille. Minulla todettiin sosiaalisten tilanteiden pelko.

2012 - lukion eka

Olo alkoi mennä alamäkeen.
Kävin psykologilla juttelemassa.
Sain ensimmäiset lääkkeet pakko-oireiluun.
Minulla oli elämää rajoittava pelko; emetofobia.
Käsittelimme psykologilla tätä, kunnes kuvioihin tuli muuta.
Aloin suunnittelemaan itsemurhaa ja lääkkeitten yliannostusta.
Viiltely alkoi taas ja sain uuden vaihtoehdon hankalalle elämälle.
Kesällä ranne oli täynnä viiltelyjälkiä enkä olisi millään jaksanut enää elää.

2013 - lukion toka

Jouduin ekaa kertaa osastolle.
Olin siellä kokonaisen vuoden.
Sähläsin jatkuvasti lääkkeitten kanssa.
Rauhoittavia kului ja tuntui kun olisin leijunut.
Lepositeitä, viiltelyä ja jatkuvia itsemurhayrityksiä.
Puhuttiin olisiko sijoittaminen oikea ratkaisu minulle.

2014 - lukion kolmas

Pahin viiltelykausi.
Joka viikko tikkaamaan.
Olin aivan kuopan pohjalla, ilman suuntaa.
Tapasin ihmisiä, joiden tapaamista kadun yli kaiken.
He saivat minut tuntemaan oloni pahaksi ja kelvottomaksi.
Minä tosissani luulin olevani joku paholainen maan päällä.
Pahin itsemurhayritykseni ja siitä sairaalan kautta osastolle.
Psykoosi vei otteen elämästä ja olin niin sekaisin kuin vain voi olla.
Osastolla sairauksia vastaan taistelua kk ajan ja elämän kokoon kasaamista.
Elämä oli aivan ylösalaisin ja en tiennyt mitä edes tein elämälläni, olin peloissani.

2015 - lukion neljäs

Muutin pois kotoa.
Elämä alkoi saada suuntaa.
Välissä tuli syömishäiriö ja traumatisoituminen.
Flashbackeja ja laihdutusta joka vei taas lähelle pohjaa.
Mutta taistelin vastaan ja yhtenä päivänä päätin suuren päätöksen.
Halusin oikeasti parantua ja tein aivan valtavasti töitä parantumisen eteen.
Ensimmäistä kertaa pystyin sanomaan että olen ihan oikeasti tyytyväinen elämääni.


Seitsemän vuotta sairauksien kanssa! Tajuttoman pitkä aika. Mutta vähitellen alan oppia kuinka pystyn nauttimaan elämästä vaikka onkin elämää rajoittavia sairauksia. Se on mahtavaa. Olen oikeasti löytänyt suuntaa elämässä ja tässä matkan varrella olen todella oppinut kuka olen.

perjantai 21. elokuuta 2015

21.8.2015

Pirstaloitunut-blogin pitäjältä sain innostuksen samaan kuin tämänkin blogin kirjoittaja :) Musta oli helpottava saada vertaistukea joten ajattelin jos sama auttaisi muitakin! Lupaan vastailla kysymyksiin, kuunnella ja antaa vertaistukea. Elikkäs, minuun voi ottaa yhteyttä:
kikissä (jossa olen warinsidemeblogi -nimellä) 
tai 
sähköpostitse (voi lähettää viestiä osoitteeseen warinsidemeblogi@gmail.com)
Mutta nyt kuulumisia. Olen oppinut vähitellen hallitsemaan sairauksiani, tosin harhat vielä vaivaa (ja ne tuntuvat hallitsevan tällä hetkellä minua). Niihin ei vaan meinaa mikään auttaa ja olen ihan avuton niiden kanssa kun en meinaa mistään saada niihin apua. Olen lainannut kirjastosta todella paljon tsemppikirjoja ja kirjoja sairaudestani, sillä kiinnostaisi todella ymmärtää enemmän tästä kaikesta. Tällä hetkellä luen Ann Heberleinin kirjaa, jossa on kyllä aika rankkaa tekstiä (ainakin tähän mennessä) mutta pystyn hyvin samaistumaan siihen.

Syömisten kanssa menee tosi hyvin ja olen pystynyt taas palaamaan normaaliin ruokavalioon, mutta huh mikä työ sen eteen täytyi tehdä! Koko syömishäiriö jätti taakseen hirveän fiiliksen liikunnasta. En paljoa harrasta liikuntaa sillä se menee pakkomielteiseksi heti. Pitäisi löytää joku keino että osaa sanoa itselle "ei enää" kun riittää. Vaa'alla en ole käynyt ja olen ymmärtänyt että elämässä todella on tärkeämpääkin kun se vaa'an numero. Voin täydestä sydämestäni sanoa että olen paljon onnellisempi kun elimistöni ei elä säästöliekillä jatkuvasti ja voin syödä ilman rajoitteita. Voi sitä jatkuvaa pakkoliikkumista ja pakkassäissä kouluun polkemista kun taju meinasi nälän takia lähteä. En millään haluaisi palata enää koskaan sellaiseen! Silti paino ei meinaa nousta normaalilukemiin, joten olen tyytynyt siihen että tälläinen kai minä sitten olen kun ei ole mitään häiriötekijää painon suhteen. Yläasteen jälkeen kuvioihin tulivat lihottavat lääkkeet jotka vääristivät painoa, sitten syömishäiriö, joten on hassua etten edes tiedä mikä on normaalipainoni murrosiän jälkeen :D

Nyt kello näyttää taas sen verran että on aika vähitellen siirtyä nukkumaan. Lähetelkää ihmeessä viestiä ja nauttikaa näistä säistä kun aurinko paistaa :)

torstai 13. elokuuta 2015

13.8.2015

Koulu alkoi valoisasti. Saan suorittaa lukion kuudessa vuodessa ja suoritustahti vaikuttaa nyt sopivalta. Saan toteuttaa unelmani päivälukion käymisestä. Tulevaisuudennäkymätkin selkenivät kun kesäloman alussa pohdin minne hakisin lukion jälkeen, ja päätin sen lopullisesti miettiessäni kuka olen ja mitä haluan oikeasti tehdä. Aion tähdätä kohti unelmaani ja ylioppilaskoelukemiset aloitin jo kesälomalla vaikka kirjoitan vasta keväällä. Aion panostaa tähän yhteen aineeseen täysillä.

Oloni on tällä hetkellä hyvin varma asioista, mutta tiedän että tässä voi tapahtua mitä vain ihan milloin vain. Mutta tämä fiilis on ihan outo ja ihmeellinen ja käsittämätön kun vihdoinkin uskaltaa luottaa omiin siipiinsä. Aion ottaa tästä kaiken irti, niin kauan kun se kestääkin...Tiedän, nää tekstit on tosi sekalaisia, mutta vointi heittelee niin kamalasti, välillä ollaan huipulla ja välillä taas pohjalla...