lauantai 22. elokuuta 2015

Elämäni (toivepostaus menneisyydestä, osa 2)

2009 - 7. luokka

Olin koulukiusattu.
Viiltelin ekan kerran.
Ensimmäiset sairauden merkit.
Olin vainoharhainen ja peloissani.
Poliisit etsivät minua ja kamerat kuvasivat joka puolella.
Ihmiset muodostivat salaliittoja minua vastaan. He halusivat minulle pahaa.

2010 - 8. luokka

Pelkäsin kuollakseni oksentamista.
Vetäydyin syrjään ja minulla ei ollut kavereita.
Terveystarkastuksessa minulle tehtiin lähete koulupsykologille.
Pelkäsin mennä kouluun sillä ajattelin että ihmiset puhuvat minusta pahaa.

2011 - 9. luokka

Sain kavereita.
Olo koheni ja sain nostettua itseni ylös kuopasta.
Pääsin juttelemaan psykologille. Minulla todettiin sosiaalisten tilanteiden pelko.

2012 - lukion eka

Olo alkoi mennä alamäkeen.
Kävin psykologilla juttelemassa.
Sain ensimmäiset lääkkeet pakko-oireiluun.
Minulla oli elämää rajoittava pelko; emetofobia.
Käsittelimme psykologilla tätä, kunnes kuvioihin tuli muuta.
Aloin suunnittelemaan itsemurhaa ja lääkkeitten yliannostusta.
Viiltely alkoi taas ja sain uuden vaihtoehdon hankalalle elämälle.
Kesällä ranne oli täynnä viiltelyjälkiä enkä olisi millään jaksanut enää elää.

2013 - lukion toka

Jouduin ekaa kertaa osastolle.
Olin siellä kokonaisen vuoden.
Sähläsin jatkuvasti lääkkeitten kanssa.
Rauhoittavia kului ja tuntui kun olisin leijunut.
Lepositeitä, viiltelyä ja jatkuvia itsemurhayrityksiä.
Puhuttiin olisiko sijoittaminen oikea ratkaisu minulle.

2014 - lukion kolmas

Pahin viiltelykausi.
Joka viikko tikkaamaan.
Olin aivan kuopan pohjalla, ilman suuntaa.
Tapasin ihmisiä, joiden tapaamista kadun yli kaiken.
He saivat minut tuntemaan oloni pahaksi ja kelvottomaksi.
Minä tosissani luulin olevani joku paholainen maan päällä.
Pahin itsemurhayritykseni ja siitä sairaalan kautta osastolle.
Psykoosi vei otteen elämästä ja olin niin sekaisin kuin vain voi olla.
Osastolla sairauksia vastaan taistelua kk ajan ja elämän kokoon kasaamista.
Elämä oli aivan ylösalaisin ja en tiennyt mitä edes tein elämälläni, olin peloissani.

2015 - lukion neljäs

Muutin pois kotoa.
Elämä alkoi saada suuntaa.
Välissä tuli syömishäiriö ja traumatisoituminen.
Flashbackeja ja laihdutusta joka vei taas lähelle pohjaa.
Mutta taistelin vastaan ja yhtenä päivänä päätin suuren päätöksen.
Halusin oikeasti parantua ja tein aivan valtavasti töitä parantumisen eteen.
Ensimmäistä kertaa pystyin sanomaan että olen ihan oikeasti tyytyväinen elämääni.


Seitsemän vuotta sairauksien kanssa! Tajuttoman pitkä aika. Mutta vähitellen alan oppia kuinka pystyn nauttimaan elämästä vaikka onkin elämää rajoittavia sairauksia. Se on mahtavaa. Olen oikeasti löytänyt suuntaa elämässä ja tässä matkan varrella olen todella oppinut kuka olen.

2 kommenttia: