tiistai 25. elokuuta 2015

Hoitoneuvottelu

Tänään oli hoitoneuvottelu. Kokoonnuimme porukalla pohtimaan vointiani ja päädymme yksimielisesti siihen että vointini on mennyt hurjasti eteenpäin. Lääkäri kuitenkin epäili muiden tavoin jatko-opintojani.

Neuvottelun jälkeen kyselin askarruttavia kysymyksiä, mutta aikaa oli normaaliin tapaan niin vähän että ainakin puolet jäi kysymättä. Kyselin sairauteni paranemisennusteista, mutta tähän sain saman epämääräisen vastauksen kun ennenkin: minulla on stressitilanteissa tapana toimia psykoottisesti ja voi olla että sairaus on koko loppuelämän mittainen, koska sille ei oikein voi mitään. Täytyisikö nyt sitten vain elää elämää eteenpäin, odottaa josko sairaus västyisi joku päivä ajan mittaan? Luulen että minä itse en paljoakaan voi edesauttaa tilannetta, sillä sairauteni liittyy sellaisiin asioihin joihin ei enää voi vaikuttaa, niistä ei voi edes keskustella tai niitä ei voi käydä läpi.

Tuntuu että pyydän apua kuuroilta korvilta. Koskaan ei ole aikaa tai halua puhua asioista, joiden läpikäyminen oikeasti voisi auttaa eteenpäin menemisessä. Puhuimme jo terapiankin lopettamisesta. Tällä hetkellä kuitenkin läpikäymättömät asiat ja tämä tuskallinen tietämättömyys saa minun oloni hyvin epävarmaksi. Koen oloni nyt vain loputtomia terapia-jonoja paikallaan junnaavaksi mielenterveysongelmaiseksi, joka pitäisi mahdollisimman nopeasti siirtää pois avun saajien listalta, sillä muutkin tarvitsevat apua. Se saa minut taas jälleen kerran tuntemaan itseni kelvottomaksi ja turhaksi.

Poljin kotiin itku kurkussa ärtymyksen, masennuksen ja epätoivon sekaisissa tunnelmissa. Ärsytti jo toista päivää suunnattomasti koko sairastelu. Masensi ajatus siitä, että unelmani eivät ehkä toteudukaan. Epätoivoa aiheutti se, että luulin tulevaisuuden suunnitelmien olevan niin selvät mutta nyt ne tuntuivat murskaantuneen pienen pieniksi palasiksi. Mutta en suostu luopumaan vielä unelmieni opiskelupaikasta, aion sinne hakea. Aion hakea niin monta kertaa että pääsen. Aion tehdä takapakkeineen niin suuren työn että sairauteni kanssa pääsen sisään. En luovuta. Muttakun meinaa ahdistus iskee päin. Äh, olisiko välillä minun vuoroni ohjailla tätä sairautta?

2 kommenttia:

  1. Tiiätkö. Mä ainakin uskon että susta voi tulla vielä vaikka mitä! Kunhan ite uskot unelmiis. Oot tärkeä, muista se :)

    -Eevi
    (ja sori jos tää kommentti tulee kahteen kertaan, en tiiä mikä mun bloggeria vaivaa..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos <3 sä oot kans tärkee!

      ja ei tullu kommentti tällä kertaa kahdesti! ps. laitoin sulle viestii!

      Poista