sunnuntai 27. syyskuuta 2015

"Meillä kaikilla on elämäntehtävämme, jokaisella yhtä arvokas"

Ihan älytöntä taas. En pysty liikkumaan kun pelkään että mua vahditaan. Kuunnellaan jossakin. Vakoillaan. Outoja hetkiä tulee koko ajan enemmän. Mut pahinta on se kun pitää pelätä omien ajatustensa puolesta. Nyt pitää vaan rauhottua, hengittää syvään. Harhoille sanoa hiljaa. Mutkun olisin mielummin hiljaa ettei kukaan vaan kuule.

perjantai 25. syyskuuta 2015

On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä

Lääkärin vastaanotolla itkin aivan tajuttomasti muutama päivä sitten, puhuimme niin kipeistä asioista. En kyllä edes muista enää mitä puhuimme, olin jossain dissosiaatiotilassa. Lääkäri käski hengittää syvään. Viiltelinkin vielä illalla, mutta kovasti olen yrittänyt olla ilman.

Olo sitten koheni vähitellen ja minä kun niin kovasti haluan olla kuin muut, kävin ottamassa yhden koulukurssin lisää. Juuri edellisellä tunnilla olin saanut kuulla taas lukuisia kyselyitä siitä, miksi käyn niin pitkään aikaan lukion. Kuulemma on "nolista" käydä lukio pitkään. No, koitin olla välittämättä.

Vähitellen tuntuu siltä että pystyn pärjäämään koulussa kuten muut. Käyn nytkin kolmea kurssia, ja tuntuu että pysyn perässä. Se on minulle saavutus, vaikka saattaa kuulostaa pieneltä kurssimäärältä. Toki koulun kanssa menee ihan hirveästi aikaa, tänäänkin sain läksyt tehtyä vasta puoli kymmenen aikaan. Mutta se ei oikeastaan haittaa. Eipä minulla kamalasti muutakaan tekemistä ole.

Psykoosin kaltaisia tiloja tulee aika usein. En muista puhuinko teille täällä "viiden sekunnin psykooseista". Mutta siltä minusta tuntuu. Kuin olisin viisi sekuntia psykoosissa. Elän sen hetken aivan jossakin muussa maailmassa ja toisessa ulottuvuudessa. Ne ovat pelottavia, pitää kai mainita terapiassa. Ja dissosiaatio-oireet, jotka kuulemma minulta löytyy, vievät voimia hirveästi. Täytyy jatkuvasti tehdä harjoituksia, jotta palaisin tähän maailmaan. "Kyllä, olen olemassa, muista hengittää, tunnustele ympäristöä ja katsele sitä."

Olo on kohentunut, muttei kuitenkaan ole? En osaa sanoa mihin suuntaan olen menossa. Kai tämä vointi on ihan hyvä, kun kerran jaksan niin hyvin tehdä asioita.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Tukiverkkoni

Viime postaukseen sain kommentin, jossa ehdotettiin tukiverkoistani kirjoittamista. Ajattelin siis kertoa teille tässä postauksessa minun tukiverkostani.

Tukiverkkooni kuuluu ammattiapu. Käyn kaksi kertaa viikossa juttelemassa kuntoutuspaikassa ja terapiassa. Se on ollut korvaamaton apu, sillä siellä saan purkaa ajatuksia. Saan itkeä rauhassa jos itkettää, puhua mieltä painavista asioista ja hämmästellä sairauksiani. Usein saan todella hyviä ratkaisuja ongelmiin ja kuulen ulkopuolisen mielipiteet tilanteeseen. Ammattiauttajat osaavat sanoa ammattilaisen mielipiteet.

Lääkärin vastaanotolla käyn sillon kun on tarvis, joskus jopa pari kertaa kuukaudessa. Lääkärini ymmärtää usein minua hyvin, sekä osaa auttaa ongelmissani. Lääkäriltä olen saanut todella paljon tietoa sairaudestani ja siihen liittyvistä asioista.

Joskus kävin ravintoterapeutillakin, mutta koin sitten parantuneeni niin hyvin, että lopetin käynnit siellä. Sekin oli aivan korvaamaton apu. Opin syömään lautasmallin mukaisesti, sain monia vinkkejä syömispulmaan ja ajatuksiani alettiin ohjailla vähitellen terveempään suuntaan. Ajattelin että jos vain mahdollista, voisin aloittaa taas käymään ravintoterapeutilla, sillä siitä voisi olla apua tässä tilanteessa.

Ystäviä minulla ei kamalasti ole. Koulussa vietän aikani yksin ja vapaa-ajalla näen harvoja ystäviäni hyvin hyvin harvoin. Suurin osa kavereistani on osastotuttuja joiden kanssa yleensä vaihdamme sairauteen liittyvät kuulumiset. Toki puhumme myös muustakin. Nämä ystävät ovat tärkeä vertaistuki minulle. He ymmärtävät tuntemuksia ja tsemppaavat.

Minulla on vähän ystäviä ja tuntuu että sairaus on vienyt minulta sosiaalisuuden. Minulla ei yksinkertaisesti ole voimia luoda tai ylläpitää sosiaalisia suhteita. Tuntuu että kiinnostuskin on kadonnut. Tuntuu myös että on aivan mahdottomuus luoda kaverisuhteita ihmisiin, jotka eivät ymmärrä miksi välillä ahdistun tai miksi en käy koulua niinkuin muut. Sairastuessani aloin vähitellen menettää ystäviä ja nyt tuntuu että elän sairauden täyttämässä elämässä, eristäytyneenä ja syrjäytyneenä. Toisaalta tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä kuten mainitsin, sosiaaliset suhteet vievät minulta aivan hurjasti voimia.

Kumppanini on minulle läheisin ja myös todella tärkeä ihminen elämässäni. Vietämme paljon aikaa yhdessä, elämme saman katon alla ja jaamme hyvät ja huonot päivät. Kumppanin on vaikea ymmärtää välillä sairauttani, mutta kovasti hän on yrittänyt auttaa ja tsempata. Hänelle pystyn puhumaan avoimesti ja jakamaan suruni. Terapiassa puhun eniten sairaudestani, mutta puhun kumppanilleni ne asiat mitkä vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, sekä meidän väliseen suhteeseen.

Perhe on myös todella tärkeä, vaikka en heille jaa paljoa sairauteen liittyviä asioita. He sentään ovat nähneet minut todella pohjalla sekä huonossa kunnossa ja pysyneet silti rinnallani, vaikka on monet kirosanat huudettu ja itkut itketty. Perhe oli minulle todella suuri tuki vaikeina sairaala-aikoina, he kävivät katsomassa minua ja veivät minua päivistykseen kun tarvitsi. Nykyisin kuitenkin asun kumppanin kanssa, joten he eivät tiedä niin paljoa asioistani. Pystyn kuitenkin tarvittaessa tukeutumaan vanhempiin ja puhumaan vaikeistakin asioista.

Lapsuuden kodin kissa on myös osa tukiverkkoa, kuulostaa ehkä hieman hassulta. Kutsumme äidin kanssa tätä kissaa "terapiakissaksi". Monesti itkun ja ahdistuksen keskellä kissan silittäminen ja sen läheisyys on toiminut ahdistuksenhallintakeinona. Joskus olen selvinnyt tuskaiset yöt kun tuo kissa tulee jalkopäähän nukkumaan, kehrää ja puskee aamulla hereille. Kissamme on tosi vanha, eikä varmaan elä enää kauaa, mutta sillä on tosi iso merkitys elämässäni.

Tukiverkkoni on minulle hyvin tärkeä, enkä tulisi toimeen ilman heitä. <3

perjantai 18. syyskuuta 2015

Jos ois linnun kokoinen, siivetön, mut linnun kokoinen

Seison peilin edessä ja keho on 42 kiloa täynnä rasvaa. Ainakin siltä tuntuu. Syömishäiriö ei jätä rauhaan. Ja kerran kun se tulee, se kytee mielessä pitkään. Luulin jo päässeeni pois sairaista ajatuksista syömisen suhteen, mutta ei, täällähän se taas.


Minä aina vannoin että minulla ei ole syömishäiriötä, että pystyn lopettamaan laihduttamisen jos haluan. Niinhän sitä luulee. Luulinkin jo jossakin vaiheessa selättäneeni tämän sairauden, mutta se elää mielessä yhä. Kuiskuttelee josko palaisin takaisin siihen höyhenenkevyeen maailmaan. Olisin niin tervetullut ja tulisin sitten täydelliseksi. Eikö vain, sitähän haluan? Täydellisyyttä, täydellisyyttä. Mutta se maailma on raaka. Ja kyllä minä tiedän että en ole täydellinen jos laihdun. Mutta jokin siinä houkuttelee. Kontrolli, mielihyvä kun onnistuu jossakin, se laihuus.


Ei syömishäiriöllä ole mitään päämäärää. Se on huijausta että tavoitepainon saavutettua on onnellinen. Eihän tavoitepainoa ole olemassakaan! Se laskee sitä mukaan kun tavoite on saavutettu. Ei syömishäiriölle riitä 35 kiloa, ei edes 30. Tavoite on nolla kiloa ja hautaan. Sitten on onnellinen. Kun ei ole mitään jäljellä. Ja kaikki on viety. Kuulostaa aika raa'alta että elämän tavoite on laihtua niin pieneksi että kuolee.


Olen nyt kahden tulen välissä. Olen taistellut kaksi viikkoa anorektisille ajatuksille. En tiedä kumpi voittaa, en tiedä kummalle polulle lähtisin. Sehän on selvää että kuka vain terve ihminen valitsisi elämän sen sijaan että riistäisi itseltään luvan syödä ja nauttia elämästä, mutta jokin siinä toisessa polussa kiehtoo. Ainoat asiat jotka pitävät minua tällä nykyisellä polulla on hiukset ja nälkä. Typerä syy tuo hiukset, mutta en kestäisi menettää taas niitä. Ne ovat minulle tärkeät ja tiedän että ne lähtevät jos palaan takaisin lähtöpisteeseen. Ja se nälkä. Minä vihaan nälän tunnetta, se on kamala. En anna sen tulla, mutta samalla sanon hyvästit laihuudelle.


Olisin voinut mainita asiasta terapiassa, mutta en uskalla. Sitten ne saavat minut taas terveen painoiseksi ja joudun kuitenkin ravintoterapeutin luo. On jo muutenkin menoja. Ja olen varma että minulle naurettaisiin sillä en ole enää siinä painossa kuin viimeksi. Mutta aika hullua että oma mieli voi viedä hautaan. Luotanko todella omaan mieleeni ja siihen mitä se haluaa?

lauantai 12. syyskuuta 2015

Päähän tulee jatkuvasti kummallisia ajatuksia. Ne kestävät muutaman sekunnin ajan. Aivan kun olisin viisi sekuntia psykoosissa.

Tällä hetkellä en tiedä kuka olen. Olen hyvin sekaisin itseni kanssa. En tiedä miltä näytän, mitä asioita minuun kuuluu, mikä minä olen ja mihin minä kuulun.

Jonkinlainen eksistentiaalinen kriisikin on taas päällä. Ollut jo seitsemän vuotta. En tiedä miksi olen tässä maailmassa, mikä on minun paikkani. En ymmärrä miksi minua tarvitaan täällä.

Ajatukset tuntuivat aivan kummallisilta. Tuntuvat jatkuvasti. Ulkona kulkevat autotkin, ne tuntuvat kulkevan taas niin kamalan kaukana, vaikka ovat aivan ikkunan alapuolella.

Tuntuu ihan kamalalta ajatella että sairastaisin koko loppuelämäni. Tämä sairaus on niin hirveä.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Istun vastaanottohuoneessa. Seinällä on melanokolinen musta-valkoinen metsä-taulu. Olen nähnyt tuollaisen samanlaisen taulun jo ainakin kolmessa vastaanottohuoneessa. Niin nähtyä. Tv:stä pauhaa nyrkkeilyottelu ja mietin miksi kukaan laittaa sellaisen pyörimään vastaanottohuoneeseen? Tosin kerran sieltä taisi tulla synnytysohjelma, joten ehkä tämä on parempi.

Kukaan ei katso ketään, mutta tiedän että jokainen tarkistaa paikalle kävelevän uuden potilaan. Useampi tuijottaa kännykän ruutua, joku tulee vanhemman kanssa ja joku kuuntelee musiikkia. Lääkäri kävelee minua kohti, minä moikkaan mutten saa vastausta. Ainiin, se on kai jokin kirjoittamaton sääntö ettei saa moikata. Unohdin.

Lääkärin huoneessa itken. Olen itkenyt jo kolme päivää putkeen jokaisessa terapiapaikassa, nyt lääkärinkin luona. Olen aivan varma että lääkettä nostettaisiin, mutta sitä ei edes oteta puheeksi. Hyvä, sillä minä en olisi suostunutkaan. Lääkäri on kuitenkin ymmärtäväinen ja käsittelemme mieltä vaivaavat asiat. Pitkästä aikaa minusta tuntuu, että joku oikeasti ymmärtää mitä puhun. Me juttelemme sairaudestani, äänistäni ja diagnoosistani. Lääkäri kertoo hienovaraisesti että mieleni on ikään kuin pirstaloitunut.

Tänään on jo parempi päivä, terätkin heitin roskiin. Kouluhommat alkavat vähitellen helpottaa, vaikka paljon onkin vielä edessä. Stressin kun saisi vielä poistettua.

tiistai 8. syyskuuta 2015

"Mä huudan mä valvon
mä huonoa palvon
mä uuvun mä luovun
en tee mitä pitää
ja mitään en muista
sovituista
turtua haluan 
valua pois hämärään"

Olo on hyvin alavireinen. Johtuu varmastikin stressistä, mutta laiskuus ja epäonnistumisen pelko on mielessäni niin vahvasti tällä hetkellä, että en vain osaa sanoa mihinkään ei.

Ja kykeneväthän muutkin samaan, kyllä minunkin täytyy. Kyllä oikeasti täytyy.

Ahdistaa, masentaa. Viillän. Kurinpidoksi, rangaistukseksi, pahaan oloon. Jos pitää etsiä jotain hyvää niin ainakin pystyn vielä itkemään, eikös se ole hyvä merkki.

Syömishäiriökin suorastaan kuiskii ja kehoittaa tulemaan kanssani mukaan, kertoo että se on hyväksi minulle, että minun on hyvä olla höyhenenkevyt. Mutta minä syön vain, en liiku. Minä en liiku ennenkuin osaan nauttia siitä. En treenaa sitä varten että kuihdun olemattomiin.

Vaikka toisaalta se houkuttelisi niin kamalasti. Olla se höyhenenkevyt.

Kehon valtaa jokin kumma lämpö. Minä kutsuin sitä kolmisen vuotta sitten kuolemaksi, pahaksi. En tiedä mikä se on, mutta minun on turvallinen olla. Toisaalta haluaisin pakoon.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Muistelmia

Istun sairaalasängyllä. Saan pitää kitaraani huoneessa joka päivä tunnin kerrallaan. Se on kirjoittamisen lisäksi ainoa selviytymiskeinoni. En tee päivisin oikeastaan muuta kuin kirjoita ja soita. Joinakin päivinä kun olen selvinnyt ilman ahdistusta, saan pitää kitaraa kauemmin. Minulla on sairaalan sininen paita ja college-housut. Niihin on kirjailtu vuosiluku, joka on puoliksi haalistunut. 
Kitara on vieressäni ja nuotit levitetty ympäri sänkyä. Olen yksin huoneessa, joten saan soittaa rauhassa. Useimmiten hoitaja kuuntele soittoani oven takana, mutta epäilen että niin olisi tällä kertaa. Soitan joka kerta kaikki nuottini läpi, alusta alkaen, niin monta kertaa että ne menevät täydellisesti oikein. En saa tehdä virhettäkään, tai muuten aloitan alusta.
Lopulta kyllästyn soittamiseen ja päätän kuunnella erään soittamani kappaleen netistä. Musiikkivideolla puro virtaa, lumi sulaa ja puut saavat vihreitä hiirenkorvia. Pian oli kevät. Minun kevääni oli täällä sairaalassa. Minun kevääni kului kokonaan täällä sairaalassa.
Itken kun kuuntelen tuota kappaletta. (Itken vielä tänäkin päivänä, sillä muistan niin tuon tuskan niin selvästi.) Makasin sängyllä pää puisella sängynpäädyllä. Päähän koski mutta parempaa asentoa tuolta sängyltä ei löytynyt. Kaula oli viilloilla ja sitä peitti huivi, jotteivat muut potilaat jatkuvasti kyselisi mitä kaulalleni on sattunut. Se oli viininpunainen, villainen tuubihuivi. Minä koitin saada sen pois tästä talosta myymällä sen kirpparilla, muttei se kenellekään kelvannut. Siispä se on nyt sullottuna syvälle muovikassiin. En halua nähdä sitä. Itkin aivan mahdottomasti, hiljaista ja tuskallista itkua. Mutta se puhdisti. 
Olin juuri käynyt suihkussa ja hiukset olivat märät. Yhtä aikaa tuoksui raikkaalle sekä steriilille. Sairaalan petivaatteille ja suihkugeelille. Oven takaa kuului epämääräistä kolinaa, keittiössä hääräiltiin iltapalan parissa. (Aivan, siksi minua ahdistaa suunnattomasti tuollainen epämääräinen seinien ulkopuolelta kantautuva melu.) Pian oli iltapala. Iltaisin iski aina kamalin ahdistus. Minä vihasin nukkumista, sillä näin vain painajaisia. Ilta oli myös lähempänä seuraavaa aamua, seuraavaa ahdistusta. Koitin pitää tunnelman tasaisena, mutta sängyllä edestakaisin heijaaminen ei auta. Puren huulta, pidätän kyyneleitä. Musiikki on jo loppunut ajat sitten, mutta käyn keskustelua pääni sisällä.
Kello tikittää. Tämä on varmaan kolmas huone tässä sairaalassa. Aika kuluu tuskallisen hitaasti. Odotan iltapalaa, sillä se tuo edes hetkeksi tekemistä. Hotkin kuitenkin sen sämpylän minuuteissa, sillä hoitajat tuijottavat vieressä ja nauravat ahdistavan iloisesti. Tiedän että syön jo seitsemättä päivää saman iltapalan: sämpylän ja kurkkua, juon earl grey teetä.
Tänään en varmaan vietä iltaa eristyshuoneessa. Hyvä niin, mutta huomisesta ei voi vielä tietää. En ajattele ahdistuksen tullessa joutuvani eristykseen, mutta niin aina käy. En muista niistä hetkistä edes mitään, kun minua talutetaan sinne. Tai no, sen ehkä että me emme kävele hitaasti, me menemme lähes juoksuaskelin. Mutta minun jalkani eivät aina kanna. Silloin hoitajat raahaavat minua, viistävät lattiaa pitkin, kuin mitäkin luuttua. Eristyshuoneessa minä makaan mustalla patjalla. Joskus minä hyperventiloin, joskus näen harhoja ja säpsähtelen, pyydän rauhoittavaa. Tänään olen selvinnyt ilman.
Huomenna olisi ehkä uusi päivä, päivä yrittää parantua, mutta en tunne että olisi voimia. Makaan nytkin vain sängyllä ja käyn vuoropuhelua itseni kanssa. Aika kuluu niin tuskallisen hitaasti...Minä makaan vain päivästä toiseen voimattomana sängyllä ja se vie vain lisää voimia, ikuinen noidankehä...Mitenköhän pärjäisin tässä elämässä?
(Mutta minä pärjäsin kuitenkin, olen elossa noiden ikuisien ahdistusten jälkeen. Tänään on ollut taas hyvin tunteikas ilta näiden muistojen kanssa, mutta tärkeintä on että olen selvinnyt tähän asti. Ikävintä on kun toisinaan tunnen kuinka muistot pakenevat minua, toisinaan ne iskevät päin naamaa. Tänään tuntuu että ne pakenevat, ovat vain sumua. Halusin kuitenkin jakaa tuon muiston, joka palasi tänään mieleeni. Ette uskokaan kuinka suuri apukeino tämä kirjoittaminen minulle on.)


keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Harhani

Viime tekstin kommenteissa oli kysymys, millaisia harha-ääneni ovat. Teen niistä erillisen postauksen, koska aivan kuin kommentoinkin, aihe on niin laaja. 
Jaan harhani ei-ahdistaviin ja ahdistaviin. Kuulen ääniä eniten silloin kun olen stressaantunut. 
Ei-ahdistavat ovat arkipäiväisiä ääniä, kuten avaimien tai rahan kilahduksia. Tosi outoa, mutta en tiedä miksi nämä ei-ahdistavat ääneni ovat aina tuollaisia samantyylisiä kilahtavia ääniä. 
Ahdistavia on monia. Yleisin on aiemminkin mainitsemani koneääninen nainen. Tämän ääntä on vaikea kuvailla, mutta se on kuin juuri kuin koneen tuottama. Sen tunnistaa kuitenkin naisen ääneksi. Se puhuu tasapaksulla särisevällä äänellä. Useimmiten toistaa tiettyä sanaa (kuten "ei, ei, ei") hitaasti ja syyttävästi. Joskus se puhuu pitkiä lauseita, mutten saa niistä selvää. Tämän naisen s ja z särähtää korviin ikävästi, se jopa sattuu joskus, niin kummallista kun se onkin. Pelkään tätä ääntä, koska se on ahdistava ja jotenkin painostava. 
Toinen on miehen karjunta. Luulen että tämä mies on iältään vanha. Tämän ääni kuuluu usein kaikista äänistä lähimpänä itseäni. Pelkään tätä, koska karjunta on todella ahdistavaa ja tuntuu kun minua kidutettaisiin, kun joudun kuuntelemaan sellaista tuskallista huutoa aivan korvan vierestä. 
Kolmannet ovat sekalaisia ääniä. Niiden puhuja vaihtuu, tai ne ovat persoonattomia. Nämä äänet ovat pahimpia. Lauseet ovat melko selviä, mutta joskus niihin yhdistyy väliin kummallisia sanoja. Viimeisimmät ovat eiliseltä: "Mikä näistä äänistä on totta? Mikä näistä äänistä on totta? Etsinkö kirjasta? Löysin". "Mitä siinä vain olet? Mitä siinä vain olet?". Ehkä näitä yhdistää se, että lauseet toistetaan moneen kertaan. Nämä ovat kuitenkin kaikista kamalimpia, sillä sanoma on niin selvä ja joskus syyttävä (tulkitsin ainakin tuon "Mitä siinä vain olet" syyttäväksi, sillä olin tuolloin istumassa tekemättä mitään).  
Lisäksi tähän sekalaisten äänien kategoriaan kuuluu kuiskinta. Se on selvää, mutta itse sanat ovat epäselviä. Kuiskija on usein mies, tai näitä miehiä on useita. Tämä ei ole niin ahdistavaa, sillä olen siihen jo tottunut. Tämä ääni on sellainen, jota kuulen useimmiten. Aluksi säikähtelin tätä ääntä yksin ollessani, mutta nykyään se ei pelota niin paljoa.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Viime päivät ovat olleet lähinnä selviytymistä. Syömishäiriö huhuilee minua takaisin, mutta koitan pysyä vahvana. Viiltelystä olen pysynyt yhä erossa, vaikka tekeekin mieli. Äänet ovat pahentuneet ja muuttuneet jokapäiväiseksi vaivaksi.

Tänään kaikki on tuntunut erityisen raskailta. Tehtäviä kertyy jatkuvasti enkä tiedä miten pystyn kaikkeen, stressaan niin monesta asiasta, ei vain minun voimani riitä tähän kaikkeen. Koulumotivaatio on vähän kadonnut tämän voinnin takia ja hommia on siksi kerääntynyt. Tällä hetkellä tuntuu ikävästi siltä että minusta ei ole käymään koulua. Kun kerran nytkin on jo tällä tahdilla vaikeaa (hah, ja minulla on kaksi kurssia, muut käy viittä tai kuutta, surkimus). Ärsyttää. Mutta toivon että tämä vointi on väliaikaista. Ehkä palaan taas kouluhommien pariin entistä vahvempana. Kerään vain yhden päivän voimia. Ehkä huomenna olen taas vahva.

Tätä työtä ei yhtään helpota että olen perfektionisti. Jatkuvasti hoetaan että "mitä jos koittaisit olla itsellesi armollisempi". Perfektionistin piirre ei lähde minusta sillä pois. Ihmisten surkuttelu tekemästäni työmäärästä, säälittely siitä kuinka tuhlaan aikaa täydellisyyden tavoitteluun, voivottelu siitä että miksen anna vain olla ja laske vain rimaa, saa minut hermostuneeksi. Ei se niin vain käy. En vain osaa laskea rimaa.

Kaikesta pitää saada 10. Kaikessa pitää olla hyvä. Kaikki pitää tehdä täydellisesti.

Eihän täydellistä voi edes saavuttaa, mutta minä yritän silti.