keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Istun vastaanottohuoneessa. Seinällä on melanokolinen musta-valkoinen metsä-taulu. Olen nähnyt tuollaisen samanlaisen taulun jo ainakin kolmessa vastaanottohuoneessa. Niin nähtyä. Tv:stä pauhaa nyrkkeilyottelu ja mietin miksi kukaan laittaa sellaisen pyörimään vastaanottohuoneeseen? Tosin kerran sieltä taisi tulla synnytysohjelma, joten ehkä tämä on parempi.

Kukaan ei katso ketään, mutta tiedän että jokainen tarkistaa paikalle kävelevän uuden potilaan. Useampi tuijottaa kännykän ruutua, joku tulee vanhemman kanssa ja joku kuuntelee musiikkia. Lääkäri kävelee minua kohti, minä moikkaan mutten saa vastausta. Ainiin, se on kai jokin kirjoittamaton sääntö ettei saa moikata. Unohdin.

Lääkärin huoneessa itken. Olen itkenyt jo kolme päivää putkeen jokaisessa terapiapaikassa, nyt lääkärinkin luona. Olen aivan varma että lääkettä nostettaisiin, mutta sitä ei edes oteta puheeksi. Hyvä, sillä minä en olisi suostunutkaan. Lääkäri on kuitenkin ymmärtäväinen ja käsittelemme mieltä vaivaavat asiat. Pitkästä aikaa minusta tuntuu, että joku oikeasti ymmärtää mitä puhun. Me juttelemme sairaudestani, äänistäni ja diagnoosistani. Lääkäri kertoo hienovaraisesti että mieleni on ikään kuin pirstaloitunut.

Tänään on jo parempi päivä, terätkin heitin roskiin. Kouluhommat alkavat vähitellen helpottaa, vaikka paljon onkin vielä edessä. Stressin kun saisi vielä poistettua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti