sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Muistelmia

Istun sairaalasängyllä. Saan pitää kitaraani huoneessa joka päivä tunnin kerrallaan. Se on kirjoittamisen lisäksi ainoa selviytymiskeinoni. En tee päivisin oikeastaan muuta kuin kirjoita ja soita. Joinakin päivinä kun olen selvinnyt ilman ahdistusta, saan pitää kitaraa kauemmin. Minulla on sairaalan sininen paita ja college-housut. Niihin on kirjailtu vuosiluku, joka on puoliksi haalistunut. 
Kitara on vieressäni ja nuotit levitetty ympäri sänkyä. Olen yksin huoneessa, joten saan soittaa rauhassa. Useimmiten hoitaja kuuntele soittoani oven takana, mutta epäilen että niin olisi tällä kertaa. Soitan joka kerta kaikki nuottini läpi, alusta alkaen, niin monta kertaa että ne menevät täydellisesti oikein. En saa tehdä virhettäkään, tai muuten aloitan alusta.
Lopulta kyllästyn soittamiseen ja päätän kuunnella erään soittamani kappaleen netistä. Musiikkivideolla puro virtaa, lumi sulaa ja puut saavat vihreitä hiirenkorvia. Pian oli kevät. Minun kevääni oli täällä sairaalassa. Minun kevääni kului kokonaan täällä sairaalassa.
Itken kun kuuntelen tuota kappaletta. (Itken vielä tänäkin päivänä, sillä muistan niin tuon tuskan niin selvästi.) Makasin sängyllä pää puisella sängynpäädyllä. Päähän koski mutta parempaa asentoa tuolta sängyltä ei löytynyt. Kaula oli viilloilla ja sitä peitti huivi, jotteivat muut potilaat jatkuvasti kyselisi mitä kaulalleni on sattunut. Se oli viininpunainen, villainen tuubihuivi. Minä koitin saada sen pois tästä talosta myymällä sen kirpparilla, muttei se kenellekään kelvannut. Siispä se on nyt sullottuna syvälle muovikassiin. En halua nähdä sitä. Itkin aivan mahdottomasti, hiljaista ja tuskallista itkua. Mutta se puhdisti. 
Olin juuri käynyt suihkussa ja hiukset olivat märät. Yhtä aikaa tuoksui raikkaalle sekä steriilille. Sairaalan petivaatteille ja suihkugeelille. Oven takaa kuului epämääräistä kolinaa, keittiössä hääräiltiin iltapalan parissa. (Aivan, siksi minua ahdistaa suunnattomasti tuollainen epämääräinen seinien ulkopuolelta kantautuva melu.) Pian oli iltapala. Iltaisin iski aina kamalin ahdistus. Minä vihasin nukkumista, sillä näin vain painajaisia. Ilta oli myös lähempänä seuraavaa aamua, seuraavaa ahdistusta. Koitin pitää tunnelman tasaisena, mutta sängyllä edestakaisin heijaaminen ei auta. Puren huulta, pidätän kyyneleitä. Musiikki on jo loppunut ajat sitten, mutta käyn keskustelua pääni sisällä.
Kello tikittää. Tämä on varmaan kolmas huone tässä sairaalassa. Aika kuluu tuskallisen hitaasti. Odotan iltapalaa, sillä se tuo edes hetkeksi tekemistä. Hotkin kuitenkin sen sämpylän minuuteissa, sillä hoitajat tuijottavat vieressä ja nauravat ahdistavan iloisesti. Tiedän että syön jo seitsemättä päivää saman iltapalan: sämpylän ja kurkkua, juon earl grey teetä.
Tänään en varmaan vietä iltaa eristyshuoneessa. Hyvä niin, mutta huomisesta ei voi vielä tietää. En ajattele ahdistuksen tullessa joutuvani eristykseen, mutta niin aina käy. En muista niistä hetkistä edes mitään, kun minua talutetaan sinne. Tai no, sen ehkä että me emme kävele hitaasti, me menemme lähes juoksuaskelin. Mutta minun jalkani eivät aina kanna. Silloin hoitajat raahaavat minua, viistävät lattiaa pitkin, kuin mitäkin luuttua. Eristyshuoneessa minä makaan mustalla patjalla. Joskus minä hyperventiloin, joskus näen harhoja ja säpsähtelen, pyydän rauhoittavaa. Tänään olen selvinnyt ilman.
Huomenna olisi ehkä uusi päivä, päivä yrittää parantua, mutta en tunne että olisi voimia. Makaan nytkin vain sängyllä ja käyn vuoropuhelua itseni kanssa. Aika kuluu niin tuskallisen hitaasti...Minä makaan vain päivästä toiseen voimattomana sängyllä ja se vie vain lisää voimia, ikuinen noidankehä...Mitenköhän pärjäisin tässä elämässä?
(Mutta minä pärjäsin kuitenkin, olen elossa noiden ikuisien ahdistusten jälkeen. Tänään on ollut taas hyvin tunteikas ilta näiden muistojen kanssa, mutta tärkeintä on että olen selvinnyt tähän asti. Ikävintä on kun toisinaan tunnen kuinka muistot pakenevat minua, toisinaan ne iskevät päin naamaa. Tänään tuntuu että ne pakenevat, ovat vain sumua. Halusin kuitenkin jakaa tuon muiston, joka palasi tänään mieleeni. Ette uskokaan kuinka suuri apukeino tämä kirjoittaminen minulle on.)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti