perjantai 18. syyskuuta 2015

Jos ois linnun kokoinen, siivetön, mut linnun kokoinen

Seison peilin edessä ja keho on 42 kiloa täynnä rasvaa. Ainakin siltä tuntuu. Syömishäiriö ei jätä rauhaan. Ja kerran kun se tulee, se kytee mielessä pitkään. Luulin jo päässeeni pois sairaista ajatuksista syömisen suhteen, mutta ei, täällähän se taas.


Minä aina vannoin että minulla ei ole syömishäiriötä, että pystyn lopettamaan laihduttamisen jos haluan. Niinhän sitä luulee. Luulinkin jo jossakin vaiheessa selättäneeni tämän sairauden, mutta se elää mielessä yhä. Kuiskuttelee josko palaisin takaisin siihen höyhenenkevyeen maailmaan. Olisin niin tervetullut ja tulisin sitten täydelliseksi. Eikö vain, sitähän haluan? Täydellisyyttä, täydellisyyttä. Mutta se maailma on raaka. Ja kyllä minä tiedän että en ole täydellinen jos laihdun. Mutta jokin siinä houkuttelee. Kontrolli, mielihyvä kun onnistuu jossakin, se laihuus.


Ei syömishäiriöllä ole mitään päämäärää. Se on huijausta että tavoitepainon saavutettua on onnellinen. Eihän tavoitepainoa ole olemassakaan! Se laskee sitä mukaan kun tavoite on saavutettu. Ei syömishäiriölle riitä 35 kiloa, ei edes 30. Tavoite on nolla kiloa ja hautaan. Sitten on onnellinen. Kun ei ole mitään jäljellä. Ja kaikki on viety. Kuulostaa aika raa'alta että elämän tavoite on laihtua niin pieneksi että kuolee.


Olen nyt kahden tulen välissä. Olen taistellut kaksi viikkoa anorektisille ajatuksille. En tiedä kumpi voittaa, en tiedä kummalle polulle lähtisin. Sehän on selvää että kuka vain terve ihminen valitsisi elämän sen sijaan että riistäisi itseltään luvan syödä ja nauttia elämästä, mutta jokin siinä toisessa polussa kiehtoo. Ainoat asiat jotka pitävät minua tällä nykyisellä polulla on hiukset ja nälkä. Typerä syy tuo hiukset, mutta en kestäisi menettää taas niitä. Ne ovat minulle tärkeät ja tiedän että ne lähtevät jos palaan takaisin lähtöpisteeseen. Ja se nälkä. Minä vihaan nälän tunnetta, se on kamala. En anna sen tulla, mutta samalla sanon hyvästit laihuudelle.


Olisin voinut mainita asiasta terapiassa, mutta en uskalla. Sitten ne saavat minut taas terveen painoiseksi ja joudun kuitenkin ravintoterapeutin luo. On jo muutenkin menoja. Ja olen varma että minulle naurettaisiin sillä en ole enää siinä painossa kuin viimeksi. Mutta aika hullua että oma mieli voi viedä hautaan. Luotanko todella omaan mieleeni ja siihen mitä se haluaa?

5 kommenttia:

  1. Hei!

    Olen blogiasi jo kuukausien ajan aktiivisesti käynyt lukemassa ja tuntemuksiisi ja ajatuksiisi samaistumassa, mutta nyt vasta sain kerätyksi riittävästi rohkeutta laittaakseni viestiä. Anyway, pointtini oli siis että tunnistan sun teksteistä paremmin kuin hyvin about vuoden takaisen itseni, ja ajoittain nykyisenkin minäni, vaikka edistystä onkin tapahtunut... Melkein pelottavaa huomata miten loppupeleissä samanlaisia ovat ne kompastuskivet, joita oma mieli heittää niin sinun kuin minun kuin liian monen muunkin eteen. Mutta samanlaista on myös meidän kaikkien yhtäläinen oikeus parempaan huomiseen ja onnellisempaan elämään, ja olen varma että niin sinä kuin minäkin tullaan se saavuttamaan – varmasti monien mutkien ja eksymisten kautta, mutta kuitenkin. En tunne sua henk koht mutta jotenkin rivien välistä mun silmien eteen nousee kuva yllättävän vahvasta tytöstä, jossa on paljon enemmän potentiaalia ja voimaa kuin mitä hän itse tiedostaa ja joka vielä tulee löytämään sen oikean, terveen polun ja suunnistamaan sitä kautta voittoon – onnelliseen, sisällöllisesti rikkaaseen ja tasapainoiseen elämään. <3
    Vaikka kaikki lähteekin itsestä, on hyvä kuitenkin tarpeen tullen tukeutua paitsi ammattiapuun myös läheisten tukeen. En tiedä otatko vastaan postausehdotuksia, mutta mikäli näin on, niin mainittakoon että mua kiinnostaisi jonkinlainen postaus sun ”tukiverkosta” – perheestä, ystävistä, sukulaisista, muista sulle tavalla tai toisella erityisistä ihmisistä. Läheiset eivät ehkä osaa samaistua meidän ongelmiin, mutta itse ainakin olen huomannut kerta toisensa jälkeen, miten korvaamatonta heidän tukensa voi kaikesta huolimatta olla. Tie on kivinen mutta sitä ei tarvitse kulkea yksin. Vaikka sä itse loppupeleissä piteletkin kompassia niin se voi olla juuri se vieressä seisova ja sua kädestä pitävä ihminen, joka saa sen kompassin neulan osoittamaan ainakin vähän enemmän oikeaan suuntaan. :)

    Kaikkea hyvää sulle ja voimia navigoinnissa! :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka, kiva kun uskalsit kommentoida :) ja niinpä, minäkin olen muiden blogeja lukenut ja samaistunut moneen, täytyy kyllä sanoa että se on hieman pelottavaa kun muiden tekstit ovat kuin kopioita omista ajatuksista. ja varmasti onnen saavuttaa, kunhan jaksaa vain tehdä kovasti töitä! ja voi, kiitos, olipa kiva kuulla :')

      Kyllä, otan vastaan postausehdotuksia. Toi oli hyvä ehdotus, voisin tehdä siitä seuraavaksi postauksen. Itseasiassa olen aiemminkin saanut toiveita kirjoittaa tukiverkostani. Ja totta, läheiset eivät voi välttämättä ymmärtää kaikkea, mutta ovat suuri apu. Kiitos paljon kommentista, se piristi! :)

      Täytyy muuten kysyä vielä, tiedätkö kuka olen? Tai ollaanko me tavattu? Etäisesti kuulostaa tutulta kirjoitustyylisi :)

      Poista
    2. Sorry että vastaan sulle vasta nyt, mieli heitellyt viimeisen runsaan viikon aikana enemmän kuin mitä varmaan vuoteen, ja näin ollen kaikki vähän unohtunut ja jäänyt - netinkäyttö myös...
      Joka tapauksessa, nyt on taas päivät kirkkaampia ja esteet kutistuneet sellaisiksi, että niiden ylitse voi jopa melkein helposti kiivetä! Yksityiskohtiin menemättä voin jälleen kerran vain todeta, miten korvaamaton se oma tukiverkko voikaan olla. :) Ihan uskomatonta miten pienetkin sanat ja eleet voi auttaa, kun ne vain sanotaan ja toteutetaan oikealla hetkellä ja oikeiden ihmisten toimesta. <3
      Luin äsken ton sun tukiverkkopostauksen, oli oikein kiinnostava ja huomasin silläkin saralla meissä samankaltaisuuksia - mullekin ammattilaisista on ollut korvaamatonta apua, ja perhe on ihan supertärkeä. Ystäväpiirini on niin ikään hiukan suppea, paljolti tästä kiittäminen joskus pitkiksikin venähtäneitä sairaalakierteitä....Pystyn hyvin samaistumaan myös lemmikin merkitykseen parantumisprosessissa, itse monet itkut siskon koiran olkaa vasten itkeneenä. Eläimet on ihania kun ne ei tuomitse. <3
      Mitä viestisi loppuun tulee, olen suhteellisen varma ettei olla tavattu tosielämässä. Jollet sitten ole jossain vaiheessa sattunut olemaan osastolla Turun seudulla? Varsinais-Suomen mielenterveyspalveluja tullut kulutettua melko ahkerasti.. :D Todennäköisimpänä pitäisin kuitenkin ettei tunneta/olla tavattu, muistan yleensä aika hyvin samaan aikaan osastolla mun kanssa olleet etkä vaikuta keneltäkään heistä. Yhteisiä tuttuja meillä sitä vastoin hyvinkin saattaa olla, kuitenkin nää piirit Suomessa melko pienet. :)

      Tsemppiä ja voimia sulle, vietähän kiva syksy! :))

      Poista
  2. tunnistan siusta tämänhetkisen minäni taistelen aivan samojen asioiden kanssa. tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi että meitä on niin monta kamppailemassa näiden asioiden kanssa :( tsemppiä kovasti <3

      Poista