lauantai 19. syyskuuta 2015

Tukiverkkoni

Viime postaukseen sain kommentin, jossa ehdotettiin tukiverkoistani kirjoittamista. Ajattelin siis kertoa teille tässä postauksessa minun tukiverkostani.

Tukiverkkooni kuuluu ammattiapu. Käyn kaksi kertaa viikossa juttelemassa kuntoutuspaikassa ja terapiassa. Se on ollut korvaamaton apu, sillä siellä saan purkaa ajatuksia. Saan itkeä rauhassa jos itkettää, puhua mieltä painavista asioista ja hämmästellä sairauksiani. Usein saan todella hyviä ratkaisuja ongelmiin ja kuulen ulkopuolisen mielipiteet tilanteeseen. Ammattiauttajat osaavat sanoa ammattilaisen mielipiteet.

Lääkärin vastaanotolla käyn sillon kun on tarvis, joskus jopa pari kertaa kuukaudessa. Lääkärini ymmärtää usein minua hyvin, sekä osaa auttaa ongelmissani. Lääkäriltä olen saanut todella paljon tietoa sairaudestani ja siihen liittyvistä asioista.

Joskus kävin ravintoterapeutillakin, mutta koin sitten parantuneeni niin hyvin, että lopetin käynnit siellä. Sekin oli aivan korvaamaton apu. Opin syömään lautasmallin mukaisesti, sain monia vinkkejä syömispulmaan ja ajatuksiani alettiin ohjailla vähitellen terveempään suuntaan. Ajattelin että jos vain mahdollista, voisin aloittaa taas käymään ravintoterapeutilla, sillä siitä voisi olla apua tässä tilanteessa.

Ystäviä minulla ei kamalasti ole. Koulussa vietän aikani yksin ja vapaa-ajalla näen harvoja ystäviäni hyvin hyvin harvoin. Suurin osa kavereistani on osastotuttuja joiden kanssa yleensä vaihdamme sairauteen liittyvät kuulumiset. Toki puhumme myös muustakin. Nämä ystävät ovat tärkeä vertaistuki minulle. He ymmärtävät tuntemuksia ja tsemppaavat.

Minulla on vähän ystäviä ja tuntuu että sairaus on vienyt minulta sosiaalisuuden. Minulla ei yksinkertaisesti ole voimia luoda tai ylläpitää sosiaalisia suhteita. Tuntuu että kiinnostuskin on kadonnut. Tuntuu myös että on aivan mahdottomuus luoda kaverisuhteita ihmisiin, jotka eivät ymmärrä miksi välillä ahdistun tai miksi en käy koulua niinkuin muut. Sairastuessani aloin vähitellen menettää ystäviä ja nyt tuntuu että elän sairauden täyttämässä elämässä, eristäytyneenä ja syrjäytyneenä. Toisaalta tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä kuten mainitsin, sosiaaliset suhteet vievät minulta aivan hurjasti voimia.

Kumppanini on minulle läheisin ja myös todella tärkeä ihminen elämässäni. Vietämme paljon aikaa yhdessä, elämme saman katon alla ja jaamme hyvät ja huonot päivät. Kumppanin on vaikea ymmärtää välillä sairauttani, mutta kovasti hän on yrittänyt auttaa ja tsempata. Hänelle pystyn puhumaan avoimesti ja jakamaan suruni. Terapiassa puhun eniten sairaudestani, mutta puhun kumppanilleni ne asiat mitkä vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, sekä meidän väliseen suhteeseen.

Perhe on myös todella tärkeä, vaikka en heille jaa paljoa sairauteen liittyviä asioita. He sentään ovat nähneet minut todella pohjalla sekä huonossa kunnossa ja pysyneet silti rinnallani, vaikka on monet kirosanat huudettu ja itkut itketty. Perhe oli minulle todella suuri tuki vaikeina sairaala-aikoina, he kävivät katsomassa minua ja veivät minua päivistykseen kun tarvitsi. Nykyisin kuitenkin asun kumppanin kanssa, joten he eivät tiedä niin paljoa asioistani. Pystyn kuitenkin tarvittaessa tukeutumaan vanhempiin ja puhumaan vaikeistakin asioista.

Lapsuuden kodin kissa on myös osa tukiverkkoa, kuulostaa ehkä hieman hassulta. Kutsumme äidin kanssa tätä kissaa "terapiakissaksi". Monesti itkun ja ahdistuksen keskellä kissan silittäminen ja sen läheisyys on toiminut ahdistuksenhallintakeinona. Joskus olen selvinnyt tuskaiset yöt kun tuo kissa tulee jalkopäähän nukkumaan, kehrää ja puskee aamulla hereille. Kissamme on tosi vanha, eikä varmaan elä enää kauaa, mutta sillä on tosi iso merkitys elämässäni.

Tukiverkkoni on minulle hyvin tärkeä, enkä tulisi toimeen ilman heitä. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti