torstai 29. lokakuuta 2015

Syömishäiriökuulumisia

Ekaa kertaa viikkoihin on aikaa vain istahtaa koneelle ja kirjoittaa ilman minkäänlaista kiirettä. Sain rästiin jääneet kokeet ja tehtävät suoritettua sekä valokuvanäyttelyn valmiiksi, joten nyt alkaa stressi vähitellen helpottaa. Otettiin tänään myös varaslähtö jouluun, syötiin pipareita ja juotiin glögiä. Ihana kun on saanut vähän rentoutua ja elämään muutakin sisältöä kun kouluhommat!

Me mietittiin terapiassa viime kerralla, onko mun syömishäiriö missä vaiheessa. Viime vuoden touhu oli terapeutinkin mielestä selvästi syömishäiriöistä, mutta olen ainakin itse sitä mieltä että nykyisin saan elää aika lailla syömishäiriö-vapaata elämää. 

Mä en yksinkertaisesti jaksanut enää sitä kalorien laskemista, pakkoliikkumista ja ajatuksia jotka jatkuvasti pyöri syömisten ympärillä. Mä en jaksanut enää vahtia mun painoa. Sen kun nousee jos haluaa nousta! Olen tullut muutenkin siihen tulokseen että mikään paino ei tee mua onnelliseksi. En ollut tyytyväinen mun painoon 40 kiloisena, en 60 kiloisena, enkä silloinkaan kun se oli siltä väliltä. En tiedä kuinka pitkälle tää ajattelu kantaa, mutta nykyään mä pistän, tai ainakin yritän pistää terveyden etusijalle.

Tekee pahaa saada ajatus siitä, että lihoisin vielä jonkin verran, mutta oon koittanut hyväksyä sen. Paino ei kerry kehoon mulla ainakaan mitenkään kovin tasaisesti, joka ärsyttää suunnattomasti. Näytän normaalin ihmisen sijaan joltakin maapallolle eksyneeltä mutaatiolta...No, pakko vaan yrittää hyväksyä itsensä sellaisena kun on, eihän täällä muuten pärjää.

Keho on vielä varmaan toipumassa siitä hirveästä nälkätilasta minkä itselleni aiheutin. Hiukset eivät ole kasvaneet vielä kunnolla takaisin, mutta hyvällä mallilla jo ollaan. Lisäksi kärsin jatkuvasti selkäkivuista. Kerran meinasin jopa joutua päivystykseen kun en päässyt melkein koko päivänä sängystä ylös. Kilpirauhanen elää ihan omaa elämäänsä eikä senkään toimintahäiriöiltä ole vältytty tässä matkan varrella. Mutta kyllä mä olen tosi tyytyväinen että viimesin ja tähän mennessä pahin vaihe on selätetty.

On kyllä niin raskas viikko takanapäin, että pakko mennä jo nyt nukkumaan! Koitetaan pärjäillä!


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Ja minä nousen, vaikka putoan

Ajattelin vaan tulla sanomaan että elossa ollaan. Syysloma on ohi ja huomenna sitten taas kouluun. Puolet lomasta meni univelasta toipumiseen, enkä pystynyt oikein ensiksi nauttimaan mistään, sillä meinasin jatkuvasti nukahtaa pystyyn. Nyt kuitenkin olen kerännyt taas hieman voimia koulua varten.

Olen oikeastaan viettänyt aika lailla normaalin ihmisen elämää nyt lomalla. Valokuvannut, syönyt hyvin, nähnyt sukulaisia ja viettänyt aikaa kumppanin kanssa. Onhan se ollut mahtavaa pitää hieman "lomaa" sairauksistakin. Silloin tällöin kauppaan mennessä on poissaoleva olo tullut, joskus pahanakin, mutta se on sitten mennyt omalla painollaan ohi. Olen saanut viettää edes viikon huoletonta aikaa, kiitos siitä. Tiedän ettei tämä kestä ikuisuutta, mutta nautin nyt kun vielä voin.

Mutta olen onnellinen. Kaikki on ainakin tämän pienen pienen hetken elämässä hyvin. Olen nauranut paljon, iloinnut elämästä. Tajunnut kuinka onnellinen voikaan olla, enkä olisi uskonut sitä vielä joku aika sitten. Tällaistako onni on? Ilman sairauksia? Tuntuu niin kamalan voimaannuttavalta ja ihmeelliseltä tämä kaikki. Aivankuin olisin vasta syntynyt tähän elämään, nähnyt ja kokenut kaiken ensimmäistä kertaa. Voi kunpa saisin nauttia tästä olosta vielä huomennakin, mutta eihän sitä tiedä. Teen kyllä kaikkeni sen eteen. Mutta nyt nukkumaan että jaksan huomenna kouluun. Tsemppiä kaikille kouluun meneville ja loman lopettajille tulevaan viikkoon <3


keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Tavallinen päiväni (toivepostaus arjesta)

Edellisenä iltana olin valvonut ainakin tunnin äänien takia, ne eivät jättäneet rauhaan. Oli kilisevien äänten joukkoon kuuluva pyöränkello, äidin huutoa, sekalaisia lauseita ja lopulta myös itseni tappamiseen kehottavia ääniä. Viimeinen ajatus jonka muistan ennen nukahtamista oli, että pelkään aivan älyttömästi niitä ääniä. Se tulikin sitten uniin; äänet huusivat kuinka minun täytyi tappaa itseni, lopulta otin sitten yliannostuksen.

Aamulla puoli yhdeksältä heräsin rättiväsyneenä valvomisesta ja ahdistavista unista, torkutin puoli tuntia ja sitten olikin jo kiire. Aamupala ei tuntunut menevän sitten millään alas. Pyörin ympäri kämppää että saisin edes vaivaisen banaanin alas. Kello näytti neljää vaille kymmenen kun lähdin. Koulu alkoi siis kymmeneltä ja eihän siinä ollut toivoakaan ehtiä enää. Pyöräilin itku kurkussa neljän tappoylämäen koulumatkan, lääkkeet eivät olleet ehtineet vaikuttaa joten sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Perfektionistin ajatukset eivät jättäneet rauhaan matkalla, vaativat polkemaan kovempaa koska muuten olin laiska. 

Menin kaksi minuuttia myöhässä tunnille mutta sisäinen piiskuri syytti jo. Tunnilla tein sitten senkin edestä töitä: kirjoitin kaiken minkä ehdin, koitin viitata jokaiseen tietämääni kysymykseen, tein tehtäviä ja luin sanoja, kyselin jos en tiennyt. Ope kehui ahkeraksi, mutten uskonut, tulinhan myöhässä.

Tunnin jälkeen ryntäsin kotiin, söin ja poljin takaisin kouluun. Tällä tunnilla oli hieman vapaampaa, sai lähteä ulos valokuvaamaan sillä kurssi käsitteli valokuvausta. Kuvat eivät onnistuneet millään, mikään ei ollut "täydellinen". Lopulta kuvia oli kertynyt muutama ja olin ihan jäässä, joten lähdin kotiin.

Muistan kotiin päästyä että polkupyörä jäi koululle, joten lähdin hakemaan sitä. Matkalla poikkesin vielä kaupassa. 

Kotona tein ruokaa ja läksyjenteon aloitin viiden aikaan. Olin valmis vasta kahdeksalta, sillä olin päättänyt tehdä "vähän" ylimääräistä. Jonkinlainen poissaoleva olo tuli tässä vaiheessa.

Sitten valitsin päivän vaatteet. Siinä meni kevyesti tunti, sillä kävin vaatekaapin ainakin kahdeksaan kertaan läpi ja koitin kymmeniä vaatteita. Meinasi itku päästä kun jokainen vaateyhdistelmä oli ruma ja itsekin näytin vähintään yhtä rumalta. Huomasin jatkuvasti epäkohtia ulkonäössäni, haukuin itseäni niin että itsetunto oli nollassa ja lopulta turhauduin ja otin vaan jotkut. Varmaan vaihdan asun aamulla ja myöhästyn taas.

Nyt kirjoitan tätä. Piti lukea ylioppilaskirjoituksiin ja viettää vapaata aikaa, mutta ei taida aika riittää. Päivääni mahtui ääniä, painajaisia, koulusta myöhästymistä, perfektionismia, ylitöitä, poissaolevaa oloa, ahdistusta, itsensä laiminlyömistä, ei yhtään vapaata aikaa. Perfektionismi hallitsee tällä hetkellä elämääni vahvasti, mutta koitan etsiä siihen jotain ratkaisua. Vielä huominen ja sitten alkaa onneksi loma, se on kyllä ihan paikallaan.

Edit // Ihanaa, dissosiaatiokohtauskin ehti tulla. Raajat puutuivat ja hyppäsin hetkeksi pois tästä maailmasta. Olisin pärjännyt tämän päivän ilmankin...