perjantai 27. marraskuuta 2015

Oksennuspelkoni

Olen kärsinyt seitsemännestä luokasta asti emetofobiasta eli oksennuspelosta. Olen sen verran hyvällä mallilla tuon pelon kanssa että ajattelin kirjoittaa tänne aiheesta.

Syynä koko pelolle oli lapsuuden traumat oksentelusta. Sairastin refluksia, johon kuului jatkuva oksentelu. Nuoruusiässä aloin sitten pelätä oksentamista. Jos joku sairastui, aloin tärisemään ja hyperventiloimaan. Koko tilanne oli minulle kummallinen enkä voinut käsittää mikä minua vaivasti. Myöhemmin mietittynä taisi olla kyse paniikkikohtauksista.

Pelko alkoi vähitellen pahenemaan, kun itse sairastuin pahaan oksennustautiin. Aloin pestä käsiä jatkuvasti. Veden lämpötila alkoi muuttua vaarallisen kuumaksi ja pian hana olikin jo siellä kuumimassa päässä. Poltin käteni joka kerta kun pesin käsiä. Kädet olivat väriltään lähes violetit, sillä ne olivat niin palaneet ja kuivat.

Kaupassa käynti oli mahdotonta. En pystynyt koskemaan henkareihin, sillä pelkäsin että ne ovat likaisia. En pystynyt edes sovittamaan vaatteita, sillä pelkäsin että joku oksennustautinen on niihin koskenut. Jos olin isossa tilassa, esimerkiksi auditoriossa, valitsin paikan joka oli mahdollisimman lähellä ovea. Jos alkaisi oksettaa, pääsisin mahdollisimman nopeasti ulos tilasta.

Syöminen oli mahdotonta. Söin ruisleipää usein paperista, sillä en halunnut koskea siihen käsin. Joskus saatoin syödä jopa haarukalla leipää. Heitin jatkuvasti maitoja pois. Pelkäsin että ne olivat pilantuneet jos ne olivat pöydällä yli vartin. Esitin muka että maito oli loppu ja sitten ryntäsin kaatamaan koko purkin lavuaariin.

En pystynyt koskemaan ovenkahvoihin. Avasin ne paperilla ja usein desinfion koko talon ovenkahvat. Julkisilla paikoilla tai koulussa avasin myös ovet paperilla tai kyynärpäällä. Tarkkailin jatkuvasti oloani ja tulkitsin pienenkin mahakivun alkavaksi oksennustaudiksi.

Sitten kun joku perheenjäsen sairastui, menin ihan sekaisin. Lukittauduin huoneeseen. Sain paniikkikohtauksia jatkuvasti. Luulin tulevani hulluksi. Kädet tärisivät ja itkin hysteerisenä. En saanut henkeä. Oveani ei saanut avata kukaan muu kun minä. Pysyin peiton alla, sillä luulin että olen siellä turvassa ilmassa olevilta bakteereilta. Pidätin hengitystä ja aina välillä juoksin aukinaiselle ikkunalle haukkaamaan happea. Käsidesiä pidin huoneessani ja vähän väliä desinfioin huonettani. Kun piti syödä, söin omassa huoneessani tai kylpyhuoneessa. Joskus olin syömättä pitkiäkin aikoja. Välttelin sairastunutta usein vielä viikkoja.

Tavarat joihin olin katsonut kun joku perheenjäsen oli ollut kipeä, heitin pois. Lisäksi heitin pois vaatteet jotka muistuttivat minua oksennustaudista. En pystynyt koskemaan niihin, joten heitin ne roskiin kumihanskoilla. En myöskään pystynyt sanomaan sanaa "oksennus", sillä pelkäsin että se saa minut sairastumaan.

Yhdeksännellä luokalla psykologini sai tietää pelostani ja hän lähetti minut psykoterapiaan. Kävin tietääkseni kognitiivisessa psykoterapiassa parisen vuotta. Tarkoituksena oli muokata vääristyneitä ajattelutapoja ja mennä vähitellen pelkoani päin. Mietimme välitavoitteita, joiden mukaan yritin toimia. Esimerkiksi ensimmäinen tavoite oli että pystyin koskemaan vaatekaupassa henkareihin ilman käsidesiä.

Sain psykoterapiassa lääkkeet pelkooni. Pelkäsin aluksi, sillä lääkkeen sivuvaikutuksissa luki pahoinvointi. Päätin kuitenkin koittaa lääkettä, sen uhalla että alkaisin voida pahoin. Se oli kuitenkin turha pelko, sillä harva lääke on aiheuttanut minulle pahoinvointia.

Pelko lievittyi, mutta tilalle tuli viiltely ja itsetuhoiset ajatukset lääkkeen sivuvaikutuksena. Mielummin kuitenkin valitsen ne jos pitää valita. Pelko oli tosi raskas, sillä aina piti olla varuillaan. Nykyään en pelkää enää niin paljon, mutta olen silti jatkuvasti pesemässä käsiä. Jos kuulen että joku oksentaa, se saa minut voimaan pahoin ja alan tärisemään, mutta pelko ei ohjaile enää minua.

Emetofobiasta voi parantua, mutta itsellä se vaati ammattiapua. Minulle pelko tuotti häpeää enkä uskaltanut puhua siitä kenellekään, mutta se oikeasti auttoi kun uskalsin avautua siitä. Ajattelin että olen maailman ainoa ihminen joka pelkää oksentamista, mutta oikeastaan se on aika yleinen pelko. Jossakin sanottiin että se on jopa viidenneksi yleisin fobia. Toivottavasti joku emetofobiasta kärsivä lukee tämän ja uskaltaa hankkia apua pelkoonsa :)

tiistai 24. marraskuuta 2015

Paino-ongelmia

Paino on noussut ihan kamalasti. Okei, pari kiloa mutta se tuntuu ainakin kymmeneltä kilolta. Olen syönyt miettimättä yhtään mitä suuhun panen. Herkkujakin on tullut syötyä ihan kiitettävästi. Oli se aluksi helpottavaa, mutta kun alkaa vähitellen huomata kehon kasvavan, alkoi ahdistaa. Eikä enää jaksakaan sellaista liikuntaa mitä on ennen jaksanut. Pyöräily kouluunkin tuntui tänään raskaammalta kuin pitkiin aikoihin.

Olen yrittänyt liikkua pitääkseni painon kurissa, mutta teinpä sitten mitä tahansa, en pysty lopettamaan ja harrastamaan liikuntaa sopivissa määrin. Treeni venyy mutta mun on pakko jatkaa kunnes olen aivan uupunut. Lääkäri ehdotti että koittaisin sellaista liikuntamuotoa joka ei ole niin suorittava. Olen yrittänyt, mutta se ei tunnu auttavan.

Heti kun aloitan liikunnan, tulevat mukana anorektiset ajatukset. Mietin jos aloittaisin taas laihduttamaan. Siihen se liikunta sitten jääkin, kun koitan taistella niitä ajatuksia vastaan. Se taistelu ei onnistu jos liikun. Olen sitten tyytynyt siihen että en liiku ollenkaan. Ei ehkä mikään paras vaihtoehto, mutta itse koen sen tarpeelliseksi nyt.

Olen kamppailut painon kanssa jo kolme vuotta. Tietty on ihmisiä, joilla sairastelu on jatkunut pidempäänkin, mutta minulle nämä kolme vuottakin tuntuu todella raskailta. Kunpa voisin taas olla sinut kehoni kanssa ja hyväksyä että olen tällainen kun olen. Väsyttää tällainen jatkuva painon miettiminen.

torstai 19. marraskuuta 2015

Pariisin tapahtumat järkyttää mua ihan älyttömästi. Uutisvirtaan tulee jatkuvasti ikäviä artikkeleita. Ihmisiä kuolee vasten tahtoaan ja kaikkea pahaa tapahtuu. Mun ei edes tee mieli tehdä itselleni mitään tällä hetkellä, olen onnellinen että olen yhä elossa näiden kaikkien kauheuksien keskellä. Mun täytyy kunnioittaa elämää kun sellainen on mulle annettu. Onhan se vaikeaa, mutta täytyy nyt taistella näiden kaikkien maailman kauheuksien keskellä.

Lisäks viereisessä rapussa oli tänään keskivaikea tulipalo. Kymmenen palo- ja poliisiautoa. Katottiin ikkunasta tapahtumia ja mä pelkäsin ihan älyttömästi. Olisin juossut kirkuen ulos asunnosta jos kumppani ei olisi rauhoitellut.

Kävin tänään opon luona juttelemassa. Mä saan jatkaa vielä päivälukiota ja saan pitää kuukauden lepotauon. Ihanaa, nyt keskityn täysillä paranemiseen. Tätä mukaan valmistun 2017 keväällä ja saan kesävalmistujaiset, kivaa.

Se uus lääke. En tiiä voiko tää olla mahdollista mutta musta tuntuu että se on auttanut jo. Jos ei näön hämärtymistä, päänsärkyä ja pientä pyörrytystä lasketa niin lääke vaikuttaa tosi hyvältä. Ahdistus meinaa koko ajan tulla, mutta sitten tapahtuu jotain kummaa, se vaan, se ei tulekaan? Se lääke jotenkin tuntuu estävän sen. Tosi outoa, mutta mahtavaa jos se auttaa! Mut tää on vasta toinen päivä niin voi olla että vaikutus on vieläkin parempi vielä jatkossa.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Psykoosi

Ajattelin kirjoittaa psykoosista, kun kommenteissa sitä oli toivottu. Psykoosi-diagnoosin sain kolme vuotta sitten ollessani nuoriso-osastolla. Minulla oli aiemmin ollut muitakin diagnooseja, mutta kun aloin vähitellen avautua osaston hoitajille, diagnoosini muuttui ja tuo psykoosi-diagnoosi on pysynyt vahvimpana tähän päivään asti. Toki muitakin diagnooseja on mutta eniten tuo psykoosi vaikuttaa elämääni.

Oireeni alkoivat seitsemännellä luokalla. Aloin kuvitella että kouluni opettajat eivät ole oikeasti opettajia vaan jonkun salaliiton jäseniä, jotka haluavat tappaa minut. Kuvittelin että aina kun opettajat puhuivat, he puhuivat minusta pahaa. Ajattelin myös että he lukevat ajatuksiani. 

Jostakin syystä sain myös päähäni että poliisit etsivät minua. En ollut koskaan miettinyt miksi he etsisivät minua, mutta tuo harhaluulo oli minulla hyvin voimakas. Kuvittelin että ihmiset jotka valokuvasivat ulkona, kuvasivat minua jotta voisivat viedä minusta todisteaineistoa poliisille.  Kuvittelin että ihmisiä on piilossa kotitaloni puskissa ja lähimetsässä ja että he vakoilevat minua. Jossakin vaiheessa aloin myös epäillä että kotiin oli piilotettu kameroita ja että vanhemmatkin ovat vain liittoutuneet minua vastaan. Olihan se kamalaa kun piti pelätä koko ajan jopa omia vanhempia ja olla koko ajan varuillaan.

Koulustressi ajoi sitten minut sairaalaan lukion toisella luokalla ja tuolloin sain diagnoosini. Niihin aikoihin koin suurta syyllisyyttä siitä että olin mielestäni niin paha että ansaitsin kuolla. Lisäksi aloin nähdä harhoja, ihmisiä ja varjoja sekä kuulla jonkinlaisia ääniä. Aloin vähitellen sekoittaa ajatukset ja todellisuuden. Kuvittelin edelleen että ihmiset lukevat ajatuksia. Hoitajat eivät olleet hoitajia vaan myöskin jonkinlainen pahaa haluava salaliitto. Yleensäkin vahvana oli ajatus että kaikki on vain jonkinlaista kulissia. Nuoriso-osastolla oireilu oli sen verran vakavaa että lepositeissä tuli vietettyä monta päivää, joskus jopa yli 12 tuntia. Tämä ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen mitä oli tulossa.

Lukion kolmannelle luokalle siirryttyäni aloitin vuoden tauon jälkeen koulun, mutta koulustressi oli liikaa minulle ja jouduin jäämään sairaslomalle. Alkoivat ensioireet tulevaan pahimpaan psykoosijaksoon liittyen. Aloin eristäytyä. Huomasin että elämässä ei ollut oikein mitään mielekästä. Huomasin vähitellen uppoavani kummalliseen, synkkään ja pelottavaan maailmaan. Tuntui että olen ainoa ihminen maailmassa ja kaikki muu maailmassa on vain jotain kummallista kulissia. Ympäristö oli todella oudon tuntuinen ja näköinen sekä jotenkin epätodellinen. Aloin sekoittaa mikä on totta ja mikä ei. 

Kuntoutuksessa ja kotona olin vain kaukaisuuteen tuijottava enkä oikeastaan reagoinut kunnolla mihinkään. Saatoin vain olla hiljaa ja tuijotella jonnekin. Ajatukset olivat pelottavia ja hyvin omituisia. Joskus jopa tuntui siltä että ei ole ajatuksia ollenkaan, on vain lukematon määrä outoja ja vahvoja tuntemuksia.

Aloin syödä jatkuvasti. Paino nousi mutten välittänyt mistään. Koko ajan oli vaan tajuton nälkä. Olisin halunnut vain nukkua koko ajan. Mielialat vaihtelivat musertavan masentuneesta suunnattoman ylipirteään oloon. Ylipirteässä olossa puhuin ihmisille paljon ja kukaan ei pysynyt perässä ajatuksenjuoksustani. En edes minä itse. Aloin myös miettiä hyvin paljon uskonnollisia asioita, ja jostakin se monta vuotta jatkunut ajatus siitä että olen paha, kärjistyi siihen että kuvittelin olevani saatana. 

Tuntui etten ollut turvassa missään. Kaikki oli kuin suoraan kauhuelokuvasta. Tunnelma oli kuin kauhuelokuvassa. Melkein pystyin kuulemaan kauhumusiikin taustalla jatkuvasti. Lopulta en tehnyt muuta kuin elin omassa pienessä kuplassa. Makasin päivät sängyllä ja kirjotin blogia, itsemurhakirjettä tai googlettelin miten saisin lääkkeiden avulla hengen pois ja mikä lääke tappaa varmimmin. Olin koneella jatkuvasti, en muuta tehnytkään. 

Aloin meikata ja laittautua joka päivä kuin olisin lähdössä johonkin juhliin. En tiedä miksi tein niin mutta se tuntui minusta sopivalta vaikka olihan se varmasti huomiota herättävää. 

Äänet ja värit ympäristössä olivat kuin jostain toisesta ulottuvuudesta, ne kuulostivat ja näyttivät kummallisilta ja värit olivat epätavallisen voimakkaita. Unet alkoivat olla niin ahdistavia että heräilin jatkuvasti hikisenä ja vapisevana. En muista uniani tarkasti mutta aloin pelätä nukkumaan menemistä. 

Kaupungilla kävellessä tuntui että ihmiset puhuvat minusta, saatoin alkaa puhumaan ventovieraille tästä ja muutenkin käyttäydyin kummallisesti. Itsemurhaa suunnittelin joka hetki monta kuukautta. Suunnittelin kuolemani hautajaiskukkia myöten. Join alkoholia. Näin harhoja ja keho säpsähteli kummallisesti harhojen seurauksena. Pelkäsin.

Sitten jouduin sairaalaan kun otin yliannostuksen lääkkeitä. Olo oli käynyt ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Luulin että joudun vankilaan koska olen saatana ja luulin myös nähneeni vankilan kalterit. Ei tosin ole vieläkään selvinnyt edes kenellekään hoitajalle että missä olisin voinut nähdä ne kalterit. Ehkä omassa päässäni. Ihmettelin hirveästi miksi jouduin sairaalaan sillä mielestäni olin täysin terve. Menetin siis kyvyn tunnistaa että olin todella pahasti sairas. Lisäksi puhuin omahoitajakeskusteluissa jatkuvasti vain arkisista asioista, sillä en kokenut että minulla olisi minkäänlaisia ongelmia.

Sairaalassa oireilu näkyi eniten yllättäen iskevinä ahdistuskohtauksina, jolloin pelkäsin ihan tajuttomasti jotakin, jota en edes itsekään tiennyt. Itkin pakokauhun vallassa sillä pelkäsin niin hirveästi. Nuo ahdistus/pelkokohtaukset tuntuivat aivan ylitsepääsemättömiltä eikä tilannetta parantanut yhtään se että jouduin kärsimään niistä yksin eristyshuoneessa. En uskaltanut mennä nukkumaan painajaisten takia joten lähes joka ilta hoitajat joutuivat turruttamaan minut lääkkeillä jotta suostuisin nukahtaa. 

Vähitellen kuitenkin olen alkanut toipua. Koulunkin pystyin aloittamaan ja se jo kertoo että vointini on parempi. Psykoottisten oireiden on tapana lisääntyä stressaantuneena, joten nyt kun elämässä on taas meneillään todella stressaava vaihe, olen huomannut psykoottisten harhaluulojen ja harhojen lisääntyneen. Vähitellen on alkanut taas tuottaa vaikeuksia tunnistaa ajatukset ja todellisuus. Mieleen pinttyneet harhaluulot ovat alkaneet vaikeuttaa elämää. Motivaatio elämiseen on hukassa. Siksi olen suonut itselleni nyt kaksi päivää lepoa koulusta. Nyt on vaan pakko hidastaa tätä menoa. Olen kuitenkin niin hyvässä vauhdissa parantumisessa että olisi kamalaa taas joutua takaisin pohjalle.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Ajattelin että pystyisin kirjoittamaan postausta, mutta enpä pystykään. Sydän on lyönyt pari tuntia ihan oudosti. Äsken nappasin taas sydämentykytyslääkkeen, mutta vaikutusta ei tunnu näkyvän. Rintaa puristaa ja pohdin tässä pelolla päätyykö tämä ilta päivystykseen. Pelottaa että sydän vetelee nyt oikeasti viimeisiä. En tiedä yhtään mitä tekisin...

maanantai 9. marraskuuta 2015

Terapiassa luimme vanhoja kirjauksia ja alkoi tärisyttää hirveästi. Varmaan tuli jotain muistoja mieleen niiltä ajoilta, joita keho sitten muisti ja toisti. Kysyin lisäksi terapian lopussa minua jo pitkään mietityttäneen kysymyksen: Olenko siis nyt jossakin psykoosissa vielä? Terapeutti ei osannut sanoa tähän kuin ettei tiedä, mutta ainakin olen vielä parantumassa. Tulkitsin tämän siis siten että olen vielä osittain jossakin psykoosissa. Tuntui tosi pahalta. Luulin nimittäin että psykoosissa ei ole mitään parantumisvaihetta. Ei minulle ole koskaan puhuttu mistään psykoosin vaiheista niin en tiedä.

Pahinta tässä on se että tulen luultavasti vuoden päästä taas kummastelemaan nykyistä ajatuksenjuoksuani ja toimintaani. Ja yksi kamalimmista asioista tässä sairaudessa on tämän tuoma häpeä. Kun on psykoosissa, ei sitä ymmärrä mikä toiminta on kummallista ja mikä ei. Sitä toimintaa sitten häpeää joskus vuoden päästä kun tervehtyy taas enemmän.

Koko päivän olen järjestellyt vanhoja epikriisejä. Ne ovat olleet hujan hajan laatikon pohjalla, ja nyt sitten kun piti etsiä terapiaan sieltä yhtä lappua, päätin järjestellä kaikki aikajärjestykseen. Olihan ne raskasta luettavaa, mutta aina välillä tulee pakonomainen tarve muistella menneitä ja käydä niitä läpi. Kai se on ihan normaalia. Sain yhden pinon käytyä läpi, mutta tosiaan kun noita sairaalajaksoja on jonkun verran kertynyt niin en kaikkea ehtinyt lukea. Muistoja tuli aika paljon mieleen, mutta en nyt niitä ehdi sen enempää miettiä kun on kiire nukkumaan. Huomenna on pakko tehdä jokin muistelupostaus taas kerran jotta saan purkaa niiden kirjausten tuomaa ahdistusta. Nyt kuitenkin kiireellä nukkumaan kun aamulla on aikainen herätys.

lauantai 7. marraskuuta 2015

En ole syönyt tarpeeksi. On vain niin vaikea huolehtia omista syömisistä. Saatan jättää ruoan tekemättä vain koska ei ole voimia tehdä sitä. En tiedä miksen jaksa tehdä ruokaa, se vain on niin vaikeaa. Viime aikoina olen alkanut syödä taas suruun. Pitäisi lopettaa. En vain jaksaisi nyt huolehtia painosta yhtään. En jaksa välittää siitä lihoanko vai en. Olen kyllästynyt painon jatkuvaan tarkkailuun. Koko ajan on nälkä. Varmaan koska elimistö on taas säästöliekillä kun en ole syönyt tarpeeksi.

Ahdistus iskee aina silloin tällöin ilman mitään tietoista syytä. Niin se tuli tänäänkin. Tuntuu kuin joku istuisi rintakehän päällä ja puristaisi keuhkot kasaan. En tiedä miksi olen ahdistunut, en vaikka miettisin syytä kuinka. Ehkä koska en ole tekemässä kouluhommia, en ole tehnyt koko päivänä. Hoen että olen laiska. Eilen tein 12 tuntia kouluhommia. Tuntuu että sekään ei riitä. Pitää vain tehdä enemmän, etten olisi laiska. Viiltely ja lääkkeidenotto pyörii mielessä. Olemme puhuneet tästä terapiassa. Aina kun paha olo tulee, minulla on kaava, jonka mukaan toimin. Se kaava on että kun ahdistaa, alan kaavamaisesti miettimään viiltelyä ja itsemurhaa. En oikeastaan tiedä mitä se edes tarkoittaa...

Ajatukset pyörii taas sekalaista rataa. Kummia ajatuksia on taas alkanut tulla, mutta kai tässä vielä on se positiivista että tunnistan edes kaukaisesti niiden olevan outoja. Outoja, mutta silti uskon niihin. Salaatissa oli muista poikkeava lehti, joten ajattelin että joku aikoo myrkyttää minut. Kännykkä väärinpäin pöydällä tarkoittaa että ääntäni äänitetään. Eilen en suostunut lähtemään ulos ennenkuin olin varma että olemme varmasti menossa sinne minne oli tarkoituskin.

Ahdistaa ihan älyttömästi. Täytyisi vaan koittaa muistaa että tämä tunne on vain tämän hetken tunne, eikä se kestä ikuisuutta. Olen vain valvonut liikaa, stressannut liikaa. Niin tässä aina käy. Huomenna kaikki on taas hyvin. Pitäisi mennä nukkumaan mutten jaksa liikkua sängyltä. Pakko kai se on jaksaa kun ajatukset taas junnaa ärsyttävää rataa.



sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Hukun tähän työmäärään.

Töitä vaan tulee lisää ja lisää enkä tiedä loppuuko ne edes koskaan? Onko tää koko elämän ajan vaan jatkuvia töiden tekemisiä ilman vapaata-aikaa? Mun vapaa-aikaa on viikossa ehkä yksi päivä ja koulujutut tulee korvista ulos. En tajua miten voin olla jo näin puhki kahden aineen opiskelusta kun muut lukee viittä tai kuutta ainetta kerrallaan. Kun yksi työ on suoritettu loppuun, tulee uusi työ, ja se kierre jatkuu ja jatkuu. Tätä menoa tulee burn-out, joten nyt on viimeistään aika sanoa itselle että nyt on aika vähän hidastaa tätä tahtia. Voi kunpa tietäisin miten.

Lääkäri totesi mun hitaan oppimisen syyksi sen, että mun sairausjutut pyörii niin paljon mielessä että mun aivoissa ei ole yksinkertaisesti tilaa koulujutuille. Mun aivot on ylikuormittunut tästä sairaudesta. Koulunkäynti viekin multa äärimmäisen paljon voimia, sillä mä oikeesti joudun pinnistelemään että saisin hyviä numeroita. Oon mä siinä onnistunut, mutta nää ainaiset kympit vie multa voimat.

Jos koitan pitää taukoa opiskelusta, tekemättömät työt on jatkuvasti mielessä enkä mä pysty rentoutumaan mitenkään. Tuleviin lomiin on ikuisuus aikaa, ylioppilaskokeet lähestyy ja vapaa-aika vaan vähenee. Mä sairastutan tätä menoa itteni, mutta en vain pysty antamaan armoa itselleni.

Pitäisi varmaan oikeasti lainata kirjastosta joku stressiin liittyvä kirja. Itselläni ei ole minkäänlaisia apukeinoja stressin vähentämiseen, mutta pakko tälle asialle on tehdä jotain. Nukkuminen tuntuu olevan ainoa hetkellinen pakokeino tähän tilanteeseen, mutta huomaan että asiat alkaa olla jo pahaan päin menossa sillä jo illalla murehdin sitä että aamulla pitää taas herätä ja jaksaa...