perjantai 27. marraskuuta 2015

Oksennuspelkoni

Olen kärsinyt seitsemännestä luokasta asti emetofobiasta eli oksennuspelosta. Olen sen verran hyvällä mallilla tuon pelon kanssa että ajattelin kirjoittaa tänne aiheesta.

Syynä koko pelolle oli lapsuuden traumat oksentelusta. Sairastin refluksia, johon kuului jatkuva oksentelu. Nuoruusiässä aloin sitten pelätä oksentamista. Jos joku sairastui, aloin tärisemään ja hyperventiloimaan. Koko tilanne oli minulle kummallinen enkä voinut käsittää mikä minua vaivasti. Myöhemmin mietittynä taisi olla kyse paniikkikohtauksista.

Pelko alkoi vähitellen pahenemaan, kun itse sairastuin pahaan oksennustautiin. Aloin pestä käsiä jatkuvasti. Veden lämpötila alkoi muuttua vaarallisen kuumaksi ja pian hana olikin jo siellä kuumimassa päässä. Poltin käteni joka kerta kun pesin käsiä. Kädet olivat väriltään lähes violetit, sillä ne olivat niin palaneet ja kuivat.

Kaupassa käynti oli mahdotonta. En pystynyt koskemaan henkareihin, sillä pelkäsin että ne ovat likaisia. En pystynyt edes sovittamaan vaatteita, sillä pelkäsin että joku oksennustautinen on niihin koskenut. Jos olin isossa tilassa, esimerkiksi auditoriossa, valitsin paikan joka oli mahdollisimman lähellä ovea. Jos alkaisi oksettaa, pääsisin mahdollisimman nopeasti ulos tilasta.

Syöminen oli mahdotonta. Söin ruisleipää usein paperista, sillä en halunnut koskea siihen käsin. Joskus saatoin syödä jopa haarukalla leipää. Heitin jatkuvasti maitoja pois. Pelkäsin että ne olivat pilantuneet jos ne olivat pöydällä yli vartin. Esitin muka että maito oli loppu ja sitten ryntäsin kaatamaan koko purkin lavuaariin.

En pystynyt koskemaan ovenkahvoihin. Avasin ne paperilla ja usein desinfion koko talon ovenkahvat. Julkisilla paikoilla tai koulussa avasin myös ovet paperilla tai kyynärpäällä. Tarkkailin jatkuvasti oloani ja tulkitsin pienenkin mahakivun alkavaksi oksennustaudiksi.

Sitten kun joku perheenjäsen sairastui, menin ihan sekaisin. Lukittauduin huoneeseen. Sain paniikkikohtauksia jatkuvasti. Luulin tulevani hulluksi. Kädet tärisivät ja itkin hysteerisenä. En saanut henkeä. Oveani ei saanut avata kukaan muu kun minä. Pysyin peiton alla, sillä luulin että olen siellä turvassa ilmassa olevilta bakteereilta. Pidätin hengitystä ja aina välillä juoksin aukinaiselle ikkunalle haukkaamaan happea. Käsidesiä pidin huoneessani ja vähän väliä desinfioin huonettani. Kun piti syödä, söin omassa huoneessani tai kylpyhuoneessa. Joskus olin syömättä pitkiäkin aikoja. Välttelin sairastunutta usein vielä viikkoja.

Tavarat joihin olin katsonut kun joku perheenjäsen oli ollut kipeä, heitin pois. Lisäksi heitin pois vaatteet jotka muistuttivat minua oksennustaudista. En pystynyt koskemaan niihin, joten heitin ne roskiin kumihanskoilla. En myöskään pystynyt sanomaan sanaa "oksennus", sillä pelkäsin että se saa minut sairastumaan.

Yhdeksännellä luokalla psykologini sai tietää pelostani ja hän lähetti minut psykoterapiaan. Kävin tietääkseni kognitiivisessa psykoterapiassa parisen vuotta. Tarkoituksena oli muokata vääristyneitä ajattelutapoja ja mennä vähitellen pelkoani päin. Mietimme välitavoitteita, joiden mukaan yritin toimia. Esimerkiksi ensimmäinen tavoite oli että pystyin koskemaan vaatekaupassa henkareihin ilman käsidesiä.

Sain psykoterapiassa lääkkeet pelkooni. Pelkäsin aluksi, sillä lääkkeen sivuvaikutuksissa luki pahoinvointi. Päätin kuitenkin koittaa lääkettä, sen uhalla että alkaisin voida pahoin. Se oli kuitenkin turha pelko, sillä harva lääke on aiheuttanut minulle pahoinvointia.

Pelko lievittyi, mutta tilalle tuli viiltely ja itsetuhoiset ajatukset lääkkeen sivuvaikutuksena. Mielummin kuitenkin valitsen ne jos pitää valita. Pelko oli tosi raskas, sillä aina piti olla varuillaan. Nykyään en pelkää enää niin paljon, mutta olen silti jatkuvasti pesemässä käsiä. Jos kuulen että joku oksentaa, se saa minut voimaan pahoin ja alan tärisemään, mutta pelko ei ohjaile enää minua.

Emetofobiasta voi parantua, mutta itsellä se vaati ammattiapua. Minulle pelko tuotti häpeää enkä uskaltanut puhua siitä kenellekään, mutta se oikeasti auttoi kun uskalsin avautua siitä. Ajattelin että olen maailman ainoa ihminen joka pelkää oksentamista, mutta oikeastaan se on aika yleinen pelko. Jossakin sanottiin että se on jopa viidenneksi yleisin fobia. Toivottavasti joku emetofobiasta kärsivä lukee tämän ja uskaltaa hankkia apua pelkoonsa :)

2 kommenttia:

  1. Karulta kuulostaa tuo fobia. Häiritsee jokapäiväistä elämää... Voimia sinulle kaimani ♥ Sinä tulet selviämään tästä, sinä niin tulet!! Olet vahva.

    VastaaPoista
  2. olihan se kamala :( kiitos <3 kiva että jaksat kannustaa :)

    VastaaPoista