torstai 31. joulukuuta 2015


"Huomaatko sen? Tässä seison edelleen
taittunut en, ei ollut laulu viimeinen
Nousin hissiin, joka ei suostunut toimimaan
jouduin tuhat askelmaa astumaan

Tänään vahva kaiken takana
ei epävarmuutta havaittavissa
Tämän jälkeen ei voi lannistaa
en suostu horjumaan
Nyt oon vapaa tahdon elää

Mitä minä sanoin minun selkäni kestää
Mitä minä sanoin minun selkäni kestää

Rakennan mä pilvenpiirtäjää
jolta ikkunat puuttuu, josta läpi puhaltaa
Mä en palaa alkuun, vaan tahdon edelleen
nyt teoistani vastuu on minun ja tahdon elää

Mitä minä sanoin minun selkäni kestää"

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Askel askeleelta kivusta kauemmas

"Mä painelen lääkeliuskoja ripeään tahtiin ja tungen niitä suuhuni. Heitän tyhjiä liuskia pois ja availen uusia paketteja. Pyörryttää, maa lähestyy kasvoja. Yhtäkkiä ilmestyn metsään polulle. Mulla on päällä musta surupuku, varpaisiin ulottuva musta mekko. Mä kävelen hitaasti eteenpäin. Jokainen askel on lähempänä kuolemaa. Mä väritän mun kasvoja mustalla tussilla. Mua pelottaa. Kaikkialla on mustaa, mustaa, mustaa. Mä olen jo niin lähellä. En oo varma onko tekemäni oikein, mutta kuljen eteenpäin, se on nyt menoa. Mä kuolen, ihan pian."

(Joku vanha uni ennen itsemurhayritystä...)

Mulla on nyt viime aikoina pyörinyt paljon mielessä viimekertainen itsemurhayritys. Mä muistan kun me istuttiin hoitokokouksessa osaston neuvotteluhuoneessa ja äiti tokaisee että mun itsemurhayritys ei ollut enää vaan yritys vaan Maria halusi oikeasti kuolla. Mä aloin itkeä, koska se oli totta ja silloin mä havahduin todellisuuteen. Tuntui jotenkin niin kamalalta istua siinä sohvalla ja ajatella että mun on vaan jatkettava eteenpäin vaikka se tuntuis helvetin vaikeelta. Ainakin sitten läheisten takia jos ei itseni.

Mikä ihme ajaa ihmisen tekemään sellaista? En voi käsittää. Mä olen jo pitkään halunnut käydä koko ajanjakson läpi jonkun kanssa, mutta joko terapeuttien mielestä se on turhaa tai mä en osaa sanoa sitä tarpeeksi selvästi. Mun on pakko, ihan pakko käydä se kaikki läpi. Mun sanat ei riitä kuvailemaan niitä tunteita, mun järki ei riitä ymmärtämään itseäni, mä en vaan ylipäätään ymmärrä yhtään tätä kaikkea. Tunnen oloni voimattomaksi kun mietin. Enkä osaa vieläkään yhdistää elämääni kokonaiseksi palapeliksi. Nyt se on vaan pala sieltä, pala täältä. En voi käsittää että tää elämä on oikeasti mun. Että se joka on kokenut tän kaiken, on oikeasti minä. Että mä en ole oikeasti ollut eri ihminen tän kaiken aikana. Äh, en osaa ees ite selittää miltä musta tuntuu.

Poistin tänään lähes kaikki psykoosijaksoihin liittyvät kuvat. Jotain kuvia jätin. Mutta mä en vaan kestä nähdä niitä. Mä en ole yhtään oma itseni niissä, en edes tunnista mua kuvista. Mä haluan ne pois näkyvistä, pois kaikkialta. Siispä koin ainoaksi ratkaisuksi niiden poistamisen. Enkä kadu. Mä olin ihan täys sekopää sillon. Enkä halua muistaa mua sellaisena.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Ahdisti se lahjakasa jonka läheiset mulle antoi. Heti jouluaattoiltana mä mietin että en varmana ansaitse näitä lahjoja. En mä ansaitse sitä että mua muistetaan.

En mä ole muuten ollut ahdistunut mutta ainakin noiden lahjamäärien takia joo. Ääniäkin on kuitenkin taas kuulunut enemmän.

Oon ollut joulupäivästä asti kipeenä. Käynyt vaan ruokakaupassa, mutta muita menoja en oikein ole hoitanut. Piti tänä aamuna mennä kilpirauhastesteihin, mutta aamulla olo oli niin järkyttävä että jäin nukkumaan. Huomenna menee kilpirauhaslähete umpeen, joten enpä taida käydä sitten siellä ollenkaan.

Kohta alkaa koulut ja mä olen vaan ottanut rennosti tän loman. En oo tehnyt yhtään tehtäviä tai lukenu ylioppilaskokeisiin, en vaan oo jaksanut. Mitenköhän jaksan sitten kun koulu alkaa, en yhtään tiiä. Pakko vaan jaksaa. Mun on pakko käydä päivälukio loppuun, kun mulle on niin paljon annettu lisäaikaa. Pitää vaan tehä nyt loppu sille touhulle että aina pitäis saada kymppejä.

Nyt mä koitan mennä nukkumaan, vaikka tiiän että menee ainakin tunti pyöriessä sängyssä. Otan Lohtulampaan (mun uus pehmolelu joka tuo mulle lohtua kun halaan sitä!! <3) kainaloon ja rauhotun, kyllä kaikki järjestyy.

torstai 24. joulukuuta 2015

Mahtava joulu takana. Läheisten seuraa, saunomista, hyvää ruokaa ja ihania lahjoja. Tällainen juhla voisi olla toistekin vuodessa. Päivä jolloin ei ajatella ikäviä, ei mietitä sairauksia ja on hetken hyvä ja rauhallinen olla. Olen illan ihaillut lahjoja ja en voi kun olla kiitollinen ihanille läheisille jotka muisti mua lahjoin <3

Eilen loppui kolme vuotta kestänyt terapia. Onneksi on sentään vielä toinen juttelupaikka. Vasta kaksi päivää sitten tajusin että yksi pitkään kestänyt hoitosuhde katkeaa, ja se sai mut kyyneliin. Mutta terapeutin sanoin: "Kyllä sä pärjäät, tää on uuden alku". Olen kiitollinen kyllä tuosta terapeutista, sillä se on jaksanut kuunnella mun murheita ja huolia kolme vuotta. Terapeutti tosin totesi että saattaa hetkellisesti mennä huonompaan päin kun tuo hoitosuhde loppuu. Tuntuu joo vähän siltä että jonkinlainen pieni surullisuus on koko ajan päällä, en vain tiedä mistä syystä. Toivon kuitenkin ettei tää mee pahempaan päin. Mutta nyt vois mennä nukkumaan päin sillä kello alkaa olla jo aika paljon!

Hyvää joulua kaikille lukijoille ja toivottavasti teilläkin on ollut kiva joulu :)

maanantai 21. joulukuuta 2015

Now half of me is left

Mä olen viime aikoina kaivannut sitä minää joka olin ennen sairastumista. Olen nyt vain häivähdys siitä, lähes kaikki on kadonnut sairastelun mukana. Sairaus on vienyt minulta niin paljon.

Tahdon takaisin sen elämänhalun. Ilon tunteen ja tasaisen mielialan. Itsevarmuuden. Tahdon tehdä samoja asioita kun tein silloin. Rakastin taidetta, kävin museoissa. Piirsin ja maalasin. Neuloin. Liikuin. Liikkuminen oli intohimoni, se toi minulle iloa ja piristystä. Valokuvasin ja joskus vain kävelin pihalla kameran kanssa, näin elämän kauneuden linssin läpi. Kuuntelin musiikkia ja se toi minulle energiaa. Kiertelin kirpputoreja. Pukeuduin tavalla, joka miellytti itseäni. En välittänyt muiden mielipiteistä liikaa. Kaipaan luonnollista hiusväriäni, se kuuluu minulle eikä tällainen sekalaisen sävyinen hiuspehko. Olin kaikella tavalla minä. Tiesin kuka olen, millainen olen. Osasin kuvailla itseäni. Nykyään en osaa. 

Joinakin päivinä ikuinen sairastelu tuntuu vaan niin väärältä. Olen mä siitä kiitollinenkin, se on muovannut mut tällaiseksi kun nyt olen. Mutta nyt viime aikoina olen tuntenut enimmäkseen surua siitä että olen kadottanut itseni sairaudelle.

lauantai 19. joulukuuta 2015

(Toivottavasti) viimeinen syömishäiriöpostaus

Tuskaisia hiihtolenkkejä verenmaku suussa.
Vihasin jokaista aamua, koska mun piti liikkua koko päivä.
Itkin koska mä en jaksanut enää.
Burn out.
Elämään kuului vaan kalorien laskemista.
Onnea toi vain laskeva vaa'an luku.
Mä poljin aamuisin kouluun ja mulla oli järkyttävä nälkä.
Ja jatkuvasti kylmä. Mä palelin vaikka oli kolme paitaa päällekkäin.
Mä en välittänyt vaikka ihmiset hoki että ne on huolissan mun painon laskemisesta.
En välittänyt siitä että ihmiset sanoi että mun keho ei kestä enää kauaa.
Mun elämään kuuluin vaan syömishäiriö, enkä mä huomannut mitään muuta.
Mulla oli hermot kireellä jatkuvasti eikä koulujututkaan jäänyt mieleen nälkäisenä.
Mä en jaksanut tehdä päivisin mitään, olin ihan uupunut.
Liikunnasta meni kaikki ilo.
Ei se ollut elämää ollenkaan.

Ja mä oikeasti luulin että mä olin lihava.

Mulla ei ole ikävä noita aikoja. Viimeiset pari kuukautta on mennyt tosi hyvin. Oon alkanut saada painoa eikä syöminen enää ahdista. Tykkään ruuasta, mutta välillä koen etten ansaitse sitä tai sitten oon niin väsynyt etten jaksa valmistaa ruokaa. Enimmäkseen syön kuitenkin normaalin ihmisen verran. Painonnousukaan ei enää ahdista, joskus jopa toivon että saisin lihaa luiden ympärille. Olen kyllästynyt katsomaan peilistä riutuvaa olemusta.

En palaisi kyllä mistään hinnasta syömishäiriöaikoihin. En enää kadehdi langanlaihoja ihmisiä. Olen hyväksynyt sen että aika kyllä näyttää millaiselta kehoni kuuluu näyttää. Lääkkeet ja syömättömyys pisti kehon ihan sekaisin, joten en edes tiedä miltä kehoni näyttää nyt aikuisena. No, sekin selviää sitten ajan kanssa. Mutta ei mun kuulu painaa ala-asteikäisen verran. Mä oon kuitenkin jo aikuinen.

Koko viime vuodesta ja kaikista muistakin syömishäiriövuosista on ikävät muistot. Mä en voisi kuvitellakaan että pitäisin itseäni enää nälässä ja liikkuisin jatkuvasti, laskisin kaloreita enkä söisi ikinä herkkuja. Vasta vähän aikaa sitten opin syömään taas karkkia ja nauttimaan oikeasti ruuasta. Huomaan kyllä nälän tullen että hermot alkaa mennä kireälle ja kaikki masentaa, joten se ruoka auttaa pitämään mielenkin virkeänä. Voin paljon paremmin kun syön kunnolla.

Jättihän se syömishäiriö jälkensäkin. Kilpirauhasongelmia, kipeän selän liiallisesta venyttelystä, huonokuntoiset ja irtoilevat hiukset ja pahimman, eli kammon liikuntaa kohtaan. Mä kaipaan niitä aikoja kun liikunta oikeesti toi mulle iloa ja energiaa. Haluaisin niin nauttia taas täysillä liikunnasta. Mutta mä en osaa enää liikkua oikein eikä se tuota mulle iloa. Aattelin kuitenkin pyytää apua joltain mua viisaammalta tähän pulmaan.

Miten mä sen sitten tein? Se vaati tajuttomasti tahdonvoimaa ja motivaatiota. Oikeastaan pahin vaihe taisi alkaa sillon kun päätin että nyt tervehdyn. Menin vaan kaks kertaa huonompaan kuntoon, mutta sitten ainakin tajusin että tää ei voi jatkua näin. Mä aloin syömään ja menin pelkoa päin. Ei siinä mikään muukaan auttanut. Aluksi tietty tuli hirveä turvotus, mutta kun huomasin että en mä oikeasti liho kahtakymmentä kiloa jos mä alotan syömään, niin pelko ruokaa kohtaan alkoi lieventyä. Kehonkuva alkoi muuttua normaalimmaksi ja mä tajusin että en mä ole lihava. Se ajatus auttoi, että mä olen hyvä juuri sellaisena kun olen. Mun ei tarvii olla laiha ollakseni arvokas. Elämään kuuluu paljon muutakin kun oma keho. Mä olen saanut painoa ja kasvotkin näyttää jonkin verran pyöreämmiltä, mutta mä en jaksa enää välittää, haluan elää onnellisesti, niin etten ole jatkuvasti tyytymätön itseeni. Tärkeintä on hyväksyä ittensä sellasena kun on. Jokainen on arvokas omana itsenään.

Mä haluan toivottaa tsempit kaikille syömishäiriön kanssa kamppaileville <3