keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Askel askeleelta kivusta kauemmas

"Mä painelen lääkeliuskoja ripeään tahtiin ja tungen niitä suuhuni. Heitän tyhjiä liuskia pois ja availen uusia paketteja. Pyörryttää, maa lähestyy kasvoja. Yhtäkkiä ilmestyn metsään polulle. Mulla on päällä musta surupuku, varpaisiin ulottuva musta mekko. Mä kävelen hitaasti eteenpäin. Jokainen askel on lähempänä kuolemaa. Mä väritän mun kasvoja mustalla tussilla. Mua pelottaa. Kaikkialla on mustaa, mustaa, mustaa. Mä olen jo niin lähellä. En oo varma onko tekemäni oikein, mutta kuljen eteenpäin, se on nyt menoa. Mä kuolen, ihan pian."

(Joku vanha uni ennen itsemurhayritystä...)

Mulla on nyt viime aikoina pyörinyt paljon mielessä viimekertainen itsemurhayritys. Mä muistan kun me istuttiin hoitokokouksessa osaston neuvotteluhuoneessa ja äiti tokaisee että mun itsemurhayritys ei ollut enää vaan yritys vaan Maria halusi oikeasti kuolla. Mä aloin itkeä, koska se oli totta ja silloin mä havahduin todellisuuteen. Tuntui jotenkin niin kamalalta istua siinä sohvalla ja ajatella että mun on vaan jatkettava eteenpäin vaikka se tuntuis helvetin vaikeelta. Ainakin sitten läheisten takia jos ei itseni.

Mikä ihme ajaa ihmisen tekemään sellaista? En voi käsittää. Mä olen jo pitkään halunnut käydä koko ajanjakson läpi jonkun kanssa, mutta joko terapeuttien mielestä se on turhaa tai mä en osaa sanoa sitä tarpeeksi selvästi. Mun on pakko, ihan pakko käydä se kaikki läpi. Mun sanat ei riitä kuvailemaan niitä tunteita, mun järki ei riitä ymmärtämään itseäni, mä en vaan ylipäätään ymmärrä yhtään tätä kaikkea. Tunnen oloni voimattomaksi kun mietin. Enkä osaa vieläkään yhdistää elämääni kokonaiseksi palapeliksi. Nyt se on vaan pala sieltä, pala täältä. En voi käsittää että tää elämä on oikeasti mun. Että se joka on kokenut tän kaiken, on oikeasti minä. Että mä en ole oikeasti ollut eri ihminen tän kaiken aikana. Äh, en osaa ees ite selittää miltä musta tuntuu.

Poistin tänään lähes kaikki psykoosijaksoihin liittyvät kuvat. Jotain kuvia jätin. Mutta mä en vaan kestä nähdä niitä. Mä en ole yhtään oma itseni niissä, en edes tunnista mua kuvista. Mä haluan ne pois näkyvistä, pois kaikkialta. Siispä koin ainoaksi ratkaisuksi niiden poistamisen. Enkä kadu. Mä olin ihan täys sekopää sillon. Enkä halua muistaa mua sellaisena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti