lauantai 19. joulukuuta 2015

(Toivottavasti) viimeinen syömishäiriöpostaus

Tuskaisia hiihtolenkkejä verenmaku suussa.
Vihasin jokaista aamua, koska mun piti liikkua koko päivä.
Itkin koska mä en jaksanut enää.
Burn out.
Elämään kuului vaan kalorien laskemista.
Onnea toi vain laskeva vaa'an luku.
Mä poljin aamuisin kouluun ja mulla oli järkyttävä nälkä.
Ja jatkuvasti kylmä. Mä palelin vaikka oli kolme paitaa päällekkäin.
Mä en välittänyt vaikka ihmiset hoki että ne on huolissan mun painon laskemisesta.
En välittänyt siitä että ihmiset sanoi että mun keho ei kestä enää kauaa.
Mun elämään kuuluin vaan syömishäiriö, enkä mä huomannut mitään muuta.
Mulla oli hermot kireellä jatkuvasti eikä koulujututkaan jäänyt mieleen nälkäisenä.
Mä en jaksanut tehdä päivisin mitään, olin ihan uupunut.
Liikunnasta meni kaikki ilo.
Ei se ollut elämää ollenkaan.

Ja mä oikeasti luulin että mä olin lihava.

Mulla ei ole ikävä noita aikoja. Viimeiset pari kuukautta on mennyt tosi hyvin. Oon alkanut saada painoa eikä syöminen enää ahdista. Tykkään ruuasta, mutta välillä koen etten ansaitse sitä tai sitten oon niin väsynyt etten jaksa valmistaa ruokaa. Enimmäkseen syön kuitenkin normaalin ihmisen verran. Painonnousukaan ei enää ahdista, joskus jopa toivon että saisin lihaa luiden ympärille. Olen kyllästynyt katsomaan peilistä riutuvaa olemusta.

En palaisi kyllä mistään hinnasta syömishäiriöaikoihin. En enää kadehdi langanlaihoja ihmisiä. Olen hyväksynyt sen että aika kyllä näyttää millaiselta kehoni kuuluu näyttää. Lääkkeet ja syömättömyys pisti kehon ihan sekaisin, joten en edes tiedä miltä kehoni näyttää nyt aikuisena. No, sekin selviää sitten ajan kanssa. Mutta ei mun kuulu painaa ala-asteikäisen verran. Mä oon kuitenkin jo aikuinen.

Koko viime vuodesta ja kaikista muistakin syömishäiriövuosista on ikävät muistot. Mä en voisi kuvitellakaan että pitäisin itseäni enää nälässä ja liikkuisin jatkuvasti, laskisin kaloreita enkä söisi ikinä herkkuja. Vasta vähän aikaa sitten opin syömään taas karkkia ja nauttimaan oikeasti ruuasta. Huomaan kyllä nälän tullen että hermot alkaa mennä kireälle ja kaikki masentaa, joten se ruoka auttaa pitämään mielenkin virkeänä. Voin paljon paremmin kun syön kunnolla.

Jättihän se syömishäiriö jälkensäkin. Kilpirauhasongelmia, kipeän selän liiallisesta venyttelystä, huonokuntoiset ja irtoilevat hiukset ja pahimman, eli kammon liikuntaa kohtaan. Mä kaipaan niitä aikoja kun liikunta oikeesti toi mulle iloa ja energiaa. Haluaisin niin nauttia taas täysillä liikunnasta. Mutta mä en osaa enää liikkua oikein eikä se tuota mulle iloa. Aattelin kuitenkin pyytää apua joltain mua viisaammalta tähän pulmaan.

Miten mä sen sitten tein? Se vaati tajuttomasti tahdonvoimaa ja motivaatiota. Oikeastaan pahin vaihe taisi alkaa sillon kun päätin että nyt tervehdyn. Menin vaan kaks kertaa huonompaan kuntoon, mutta sitten ainakin tajusin että tää ei voi jatkua näin. Mä aloin syömään ja menin pelkoa päin. Ei siinä mikään muukaan auttanut. Aluksi tietty tuli hirveä turvotus, mutta kun huomasin että en mä oikeasti liho kahtakymmentä kiloa jos mä alotan syömään, niin pelko ruokaa kohtaan alkoi lieventyä. Kehonkuva alkoi muuttua normaalimmaksi ja mä tajusin että en mä ole lihava. Se ajatus auttoi, että mä olen hyvä juuri sellaisena kun olen. Mun ei tarvii olla laiha ollakseni arvokas. Elämään kuuluu paljon muutakin kun oma keho. Mä olen saanut painoa ja kasvotkin näyttää jonkin verran pyöreämmiltä, mutta mä en jaksa enää välittää, haluan elää onnellisesti, niin etten ole jatkuvasti tyytymätön itseeni. Tärkeintä on hyväksyä ittensä sellasena kun on. Jokainen on arvokas omana itsenään.

Mä haluan toivottaa tsempit kaikille syömishäiriön kanssa kamppaileville <3

4 kommenttia:

  1. Ihana sinä ♥ Olet niin sisukas ja ainutlaatuinen!

    VastaaPoista
  2. 😢😭😙😚😍 oi ihanuus. Mulla tuli ihan kyyneleet silmiin.. voisit joskus tehdä videoita. Tsemppiä sä oot kyllä sitkee ja sisukas mimmi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos <3 ää mulla on iso kynnys tehä videoita, en osaa ja jännittää :D Mut kiitti, sä kans <3

      Poista