perjantai 30. joulukuuta 2016

Vime yö oli ihan järkyttävä...Olin jo nukkumaan mennessä vähän harhainen, näin ovessa leijuvia päitä ja mietin jo silloin että mitäköhän tästä yöstä tulee...Sain kuitenkin unta kun olin jonkun aikaa valvonut, mutta heräsin aika pian. Nainen ja mies huusi yläkerrassa. Kiljui aivan paniikissa. Ja paniikissa olin minäkin. Huuto kuitenkin loppui kuin seinään ja silloin epäilin sen olevan vain harhaa. Ja yläkerrassa on ullakko, joten sekin vähän lisäsi epäilystä äänien todellisuudesta.

Koitin saada unta, mutta olin ihan kamalan peloissani. Tuntui että kohta joku tulee ja rikkoo oven ja murtautuu sisään. Kuulin kuinka alaovi aukesi, meni kiinni, aukesi. Asuntojenkin ovet aukeili, meni kiinni, aukeili. Joku hakkasi seinää. Rappukäytävässä käveltiin. Huoneessa käveltiin. Ahdisti niin että meinasin oksentaa. Oli pakko nousta ylös. Mulla oli aivan järkyttävän sekava olo enkä tiennyt mitkä on harhaa ja mitkä totta. Valvoin puoli tuntia istuen ja mietin että jos olo ei siinä ajassa ole parantunut niin haen Opamoxin, vaikken rauhottavia syö todellakaan muulloin kuin hätätapauksessa. En pystynyt hakemaan lääkettä yksin, vaan tyttöystävä lähti mukaan...Sain sitten onneksi unta aika pian ja aamulla torkutin sitten arvatenkin yli tunnin.

Mä alan ihan oikeasti pelätä nukkumaan menemistä. Koulun alkaminen pelottaa myös siks kun silloin ei voi torkuttaa. Olo vaan pahenee väsymyksen takia ja kun olo pahenee niin väsymyskin pahenee jne ja tää on tällanen kunnon kierre.

Lisäks tänään selailin jotain vanhoja Facebookin ryhmiä joissa oon ja löysin sattumalta meidän lukioluokan ryhmän. Siellä joku ope oli kysellyt että minne ihmiset on päässyt opiskelemaan lukion jälkeen. Lääkis, lääkis, lääkis...Puolet varmaan lääkiksessä. Meidän koulun taso on tosi hyvä, ja mä tiedän että en mäkään sinne turhaan ole päässyt, mutta silti tuntuu pahalle. Tuleeko musta yhtään mitään kun lukionkin käyminen on näin vaikeeta?

Ootan myös pelolla tiistaita kun mulla on lääkäri. Saan silloin syöpädiagnoosin. Tai ainakin luulen niin. Ei mun kivut voi vaan olla normaaleja. Koitan puhua itelleni järkee että ei kukaan ole vielä puhunut mistään syöpään viittaavasta. Toinen ääni päässä kuitenkin kumoaa sen ja mun pään sisällä on kunnon tappelu. Tekis mieli mennä kauppaan ja ostaa hirveesti ruokii että saan syödä ennen tiistain diagnoosia vielä kaikkea mistä tykkään. Mulle tulee varmaan kohta joku ongelma ahmimisen kanssa ku vedän vaa päivittäin niin paljon ruokaa että tuntuu että oksennan. En tiedä miks oon valinnut sen syömisen sellaseks mitä haluun tehdä ennen kuolemaa ja se hävettää mua ihan älyttömästi. Mä ällötän itseäni.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Nukuin viime yönä 12 h ja olin silti aamulla ihan väsynyt. Olisin voinut torkuttaa vielä varmaan monta tuntia....En vaan saa nykyisin illalla yhtään unta, yhtäkkiä sänkyyn päästessä mua ei väsytäkään yhtään ja sitten valvon ikuisuuden. Lisäks oon päivisinkin ihan väsynyt, enkä tänäänkään saanut aikaseks tehdä oikeastaan yhtään mitään. Kauppaan menoakin piti viivyttää ilta 6 asti.

Syömisetkin on mennyt ihan surkeesti. On nälkä, mutta kun en vaan jaksa tehdä ruokaa. Sitten korvaan ruuan herkuilla kun ne on niin nopea syötävä. En oikeastaan tunne oikein nälkää, se varmaan johtuu masennuksesta. Pitää kuitenkin nyt tsempata ruokailujen kanssa, kun syömättömyys sitten pahentaa entisestään oloa. Ostan lisäks koko ajan herkkuja, kun mietin vaan että jos saan viikon päässä olevalla lääkärikäynnillä tietää että mulla on syöpä niin syönpäs ennen sitä sitten niin paljon herkkuja ettei tarvitse sitten katua etten syönyt...Äh, ihan todella typerää, mutta en vaan pysty oikein puhumaan itselleni järkeä tässä asiassa...Hävettää, ja sitten jossakin vaiheessa kuitenkin kaduttaa kun vatsa kasvaa. Ei mua se lihominen ahdista, mutta kun se on terveyshaitta ja haluan olla terve.

Koulu ahdistaa mua oikeasti ihan kamalasti. Oon miettinyt kaiken maailman sairaslomat yms, mutta ne ei ole mahdollisia nyt, koska mun pitää suorittaa yo-koe nyt keväällä. Jos en suorita, joudun aloittamaan ylioppilastutkinnon alusta. Enkä suostu siihen koska oon saanut niin hyvät numerot, lukuun ottamatta yhtä. Mutta en vaan pysty jatkamaan koulussa. Oon niin väsynyt. Päässä pyörii vain kysymys "miksi?". Miksi en pysty edes kuudessa vuodessa käymään lukiota?? Oonko vaan niin laiska vai voinko pistää tän sairauden piikkiin? Ja kukaan ei ymmärrä jos sanon että yksikin kurssi tuntuu aivan ylivoimaiselta. Nyt tulevassa jaksossa mulla olis 5 kurssia koska oon vaan siirtänyt niitä, joten jo pelkkä ajatuskin siitä saa mut väsyneeksi. En vaan pysty.

Onneksi ensi viikolla on keskusteluaika monen viikon tauon jälkeen. Toisaalta on tehnyt ihan hyvää vähän aikaa pitää taukoa, mutta nyt on kyllä jo ihan kiva päästä juttelemaan ja purkamaan ajatuksia. Toivon vaan että me keksittäis joku ratkaisu tähän ongelmaan. Tuntuu vaan ettei tähän oo ratkaisua...

maanantai 26. joulukuuta 2016

Mutta tunnoton oon

En oo tänne oikein päivitellyt kun en vaan oo jaksanut. Enkä oo oikein saanut puettua ajatuksia sanoiksi. Nyt tulee kuitenkin varmaan taukojenkin edestä tekstiä.

Tässä kuitenkin viime postauksen jälkeen olo on mennyt todella paljon huonompaan suuntaan. En ole viillellyt muistaakseni pitkiin aikoihin, mutta koulu ainakin menee ihan surkeasti. En päässyt viime jaksossa yhtä kurssia läpi kun en vaan yksinkertaisesti jaksanut mennä kokeeseen. Toisesta kokeesta taas sain 5 ja 6. Se ei ole mun tapaista, joten joku on todella pahasti vialla. Kaiken lisäksi sain paniikkikohtauksen kyseisen kokeen aikana ja jouduin lähtemään pois luokasta itkien.

Oon tällä hetkellä aivan älyttömän väsynyt. Vaikka mulla on suuri elämänvaihe menossa, ylppärit, valmistuminen jne, niin ne vaan ei tunnu kovin isolta verrattuna tähän sotkuun pään sisällä. En vaan jaksa oikein välittää yhtään mistään, elän nyt vaan päivä kerrallaan ja odotan että asiat menee jotenkin eteenpäin omalla painolla. Olen tässä miettinyt myös että mahdankohan päästä seuraavaa yo-koetta läpi ja se on tuottanut suurta ahdistusta. Mua kuitenkin helpotti kun juteltiin tästä äidin kanssa ja se sanoi että teen parhaani ja sitten koitan uudelleen mikäli en pääse. Että ei maailma siihen kaadu. Eihän se kaadukaan. Mutta mietin vaan kuinka suuri epäonnistuja oon jos en edes 6 vuodessa pääse lukiota käytyä? Se koe on helmikuussa. En edes jaksa tarkistaa päivää, katson sitten lähempänä. En ole lukenut yhtään. Pidän nyt taukoa tai romahdan aivan täysin. Aloitan sitten kun pystyn. Vointi menee nyt edelle, vaikka pahalta se tuntuukin.

Oon nyt oikeestaan todella pahassa umpikujassa. En oikein löydä mitään ratkaisua tähän, muutakun sen että jatkan nyt vaan eteenpäin päivä kerrallaan. Oon aivan loppu. Jaksan kyllä tehdä päivisin asioita, vaikka välillä väsyttääkin tosi paljon, mutta ne koulujutut vie vaan liikaa voimia.

Sitten vaivaa myös pelot. Pelot ja koulu rasittaa tällä hetkellä eniten. Pelkään sairauksia ja oksentamista + bakteereita. Pesen paljon käsiä ja etenkin ruokailut on vaikeita. Saatan pestä kädet kolmekin kertaa ruokailun aikana. Vieraiden luona pitää olla varuillaan ja nyt kun on joulu niin täytyy vierailla monessa paikassa. Maitotuotteet on pahimpia. Mun pitää salaa tarkastaa että ne eivät ole menneet pilalle, katsoa päivämäärä tai testata onko ne lämpimiä. Jos vaan pystyn niin välttelen niiden syömistä / juomista. Ruokailuvälineet on kans inhottavia, ne voi olla likaisia tai niissä voi olla vielä pesuainetta pesun jäljiltä. Tänään kuitenkin vähän menin pelkoa kohti: join kotona maitoa, söin ruokailuvälineillä jotka oli koskenut pöytään ja join mukista joka maistuikin vähän oudolle...Se oli suuri saavutus, vaikka tosin tuon mukin sisällön kaadoin lopulta viemäriin...

Sitten sairauksien pelko. Olen nyt juossut lääkäreillä ja sairaanhoitajilla ihan häpeään asti. Soitin taas muutama päivä sitten ja varasin ajan lääkärille. Vielä jos varmistaisin suolistosyövän mahdollisuuden. Milloinkohan ne alkaa ihmetellä kun käytän niin paljon terveyspalveluja? Kuntoutuksessa tähän ei olla puututtu mitenkään, koska en kuulemma ole valmis käsittelemään sitä. No, ehkä en vielä pari kuukautta sitten ollut, mutta nyt olen.

Oikeastaan eilen kaikki muuttui. Olin ihan järkyttävän paniikin vallassa ja itkin kuin viimeistä päivää lukien netistä syöpäpalstoja. Menin neljältä nukkumaan ja olin harhainen. Oli sekava olo, enkä oikein saanut nukuttua. Nukahdin kuitenkin jonkun ajan kuluttua ja aamulla heräsin rättiväsyneenä. Olin lupautunut että menen syömään kotiin ja äiti lähettikin aika pian viestiä että veli tulee hakemaan mua. Matkalla sinne, mietin kaikenlaista.

Pelko alkoi kun opettajamme kuoli yllättäen viime talvena. En olisi koskaan osannut aavistaa sitä, vaikka nyt jälkeen päin mietittynä olihan siitä merkkejä. Sitten kesällä sain tietää papan syövästä, joka sekin tuli ihan puskista. Siitä lähtien oon pelännyt oman terveyteni puolesta. Tarkastelen imusolmukkeita jatkuvasti, tutkin luomia, etsin merkkejä kasvaimista, kuuntelen kehon merkkejä ja tulkitsen kaikki syöväksi. Käytän ahkerasti terveyspalveluita. Saan paniikkikohtauksia tämän takia. Välttelen ajattelemasta asiaa, mutta sitten pian olenkin netistä selailemassa syöpäjuttuja monen tunnin ajan. Sydän lyö ja kädet tärisee ahdistuksesta. Rintaan pistää. Ehkä sekin on syöpää.

Oon vaan niin helvetin väsynyt tähän pelkäämiseen. Oon vaan yrittänyt jaksaa, jaksaa ja jaksaa, mutta tänään sitten myönsin itselleni että ei ole pakko jaksaa jos en vaan jaksa. Tärkeintä on että nyt vaan hengitän ja menen eteenpäin askel kerrallaan. Hyväksyin myös jollakin tapaa sen ajatuksen että kaikki kuolee joskus. Nyt vaan sitten pitää nauttia jokaisesta hengenvedosta täysillä. Elää hetkessä, nyt tällä sekunnilla saan vielä elää, joten nautin siitä. En tiedä mitä sen pienen ajomatkan aikana tapahtui, mutta nyt olo on jotenkin lohdullisempi. Itkukin tuntuu jotenkin lohduttavammalta.

Mun täytyy myöntää että olen ajatellut itsemurhaa. Miettinyt sitä vain. Kuulostaa todella ristiriitaiselta, että pelkään kuolemaa, mutta toisaalta mietin sitä pakokeinona. Mutta jos sen saisi tehdä itse, ei tarvitsisi vain peloissaan odottaa että milloin se hetki sitten tulee. Kun voisi vaan lopettaa kaiken kun itse haluaa. Elkää nyt säikähtäkö, en ole mitään tekemässä.

En tiedä miten olen taas onnistunut järjestämään asiat niin että kaikki kaatuu niskaan. Jotenkin tuntuu niin väärältä että elämä on näin raskasta. On hyviäkin hetkiä, todella hyviä, jolloin voisin vain itkeä ilosta, mutta suurimmaksi osaksi kaikki on taistelua. Toisaalta mietin myös että kai ansaitsenkin tämän.

Mua vähän pelottaa, koska mun olo on samanlainen kuin pahimpina aikoina. Tällä kertaa en liioittele. Tällä kertaa se on sellainen oikeasti. Kun se menee yleensä niin että talvella ihminen on väsynyt. Väsynyt myös tekemään itselleen mitään. Mutta kun kevät tulee, ihminen saa voimia. Ihminen voimaantuu, ja siinä mielentilassa helpoiten tapahtuu itsemurhayrityksiä. Tutkitusti. Mua pelottaa että meen johonkin psykoosiin ja teen jotain itselleni, sitten keväällä kun saan taas voimia enemmän.

Tuli nyt vähän pitkä teksti. Mutta helpotti kun sai purkaa ajatuksia jonnekin.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Jopas on taas aikaa kulunut siitä kun viimeksi kirjoitin tänne. Eipä ole oikein ollut mitään mistä kirjoittaa. Tai sitten jos on niin en ole vaan jaksanut avata Bloggeria. Mutta tällä hetkellä tuntuu että tää kuukausi on ollut sellainen ettei ole tapahtunut mitään ihmeellisempää, sitä todella perus harmaata arkea. Vointi on ollut ihan hyvä, ei ole ahdistanut kovin paljoa ja en ole viillellytkään aikoihin. Se oli varmaan vaan joku hetken juttu.

Syömiset tosin ahdistaa. Oon syönyt vähän miten sattuu jo aika kauankin ja nyt alkaa jo vähitellen näkyä se vatsalla...Ei mua ahdistaa mitkään nousevat kilot vaan se että siitä tulee pian terveysriski. Pitäis liikkua, mutta kun en oo löytänyt mitään mieleistä urheilumuotoa. En oo liikkunut kuukauteen yhtään mitenkään muutakun pakollisia pyöräilymatkoja yms. Musta tuntuu että nyt osaan aika realistisesti arvioida oman kehoni. Ei se siis mikään paha ole, mutta sellainen että sille ehkä pitäisi tehdä jotakin. En vain tiedä mitä. Tänäänkin oon syöny tosi huonosti ja vielä karkkia ja sipsejä vaikka kuinka paljon...Ehkä juttelen tästä kun meen ens kerralla käymään kuntoutuksessa. No, tää oli vähän tällainen pikapäivitys, mutta ei mulle kuulu mitään ihmeellisempää.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Vähän outo ollut viime aikoina. Meni niin pitkään hyvin, tasaisesti, eikä tunteetkaan kamalasti ailahdellut. Yhtäkkiä sitten alkoi tulemaan vanhoja muistoja todella vahvoina flashbackeina. Sitä on kestänyt jo monta päivää. Samalla palasivat äänet, joita ei ole moneen moneen viikkoon ollut. Sekä ylivirkeä olo. Valvoin eilen kolmeen ja nytkin kello lähestyy taas uhkaavasti kahta ja olo on niin pirteä.

Vanhat muistot ei siis liity välttämättä edes mihinkään ikävään, mutta ne tulevat niin vahvoina että ihan ahdistaa. Samat tunnetilat, tuoksut, maut, tuntemukset...Äänet taas ovat sellaisia että ihan kuin olisin jossain pahimmassakin psykoosissa.

Lisäksi on ollut poissaoleva olo, sillä tapaa että syvennyn omiin juttuihin ja monen tunnin, jopa puolen päivän kuluttua herään jostakin horroksesta. Ympäristö tuntuu vieraalta ja tuntuu että olen ainoa ihminen maailmassa. Mikään muu kuin minä ei ole todellista.

Tällä hetkellä tuntuu että voisin tehdä ihan mitä vaan. Olo on sellainen voimaantunut ja kylmiä väreitä kulkee kehossa, sellaisia on aina kun tulee ylivirkeä olo.

Katsoin myös vähän aikaa sitten jonkun todella oudon leffan tv:stä. Sen jälkeen iski pahin ylivirkeys tänään. Se leffa oli niin hullu että aluksi nauroin vaan sen tyhmyydelle. Kaiken maailman mielisairaudet ja hulluudet tungettu yhteen leffaan. Loppua päin aloin kuitenkin kokea ihan älyttömän voimaannuttavan fiiliksen, se leffahan oli ihan kuin mun elämä, yhtä hullu, yhtä täynnä hulluja asioita...

Tällä hetkellä en tiedä onko mun elämä vain yhtä hullua harhaa vai olenko oikeasti olemassa. On niin outo olo. Olo on vähän psykoottinen, mutten tiedä voiko se olla kun itse tunnistan sen. Tuntuu että joku paha tulee kohta tänne. En tiedä mikä. Samaa pelkäsin viimeksi sairaalassa. Tärisen. On kylmä. Tekee mieli viillellä.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Luin parin vuoden takaisen kesän päiväkirjaa. Aloitin eilen ja tänään sain sen päätökseen. Nyt tärisyttää ja on kylmä. Keho reagoi aina näin kun muistelen sairaala-aikoja. Päässä pyörii niin monta asiaa.

Olinhan mä silloin huonossa kunnossa, vaikka olinkin pärjännyt parisen kuukautta ilman osastoa. Viiltelin ja mulla oli itsemurha-ajatuksia. Ja päällimmäisenä välinpitämättämyys kaikkea kohtaan. Mulla oli paha ahmimisongelma ja lihosin koko ajan, kun en pystynyt olemaan syömättä. Vein ruokaa salaa vessaan ja söin siellä tai ryntäsin ruokien luo heti jos vanhempien silmä vältti.

Sitten kerroin yliannostuksesta, jonka otin päivänä, joka oli liian normaali. Silloin ei tapahtunut mitään erikoista. Kävin suihkussa, puin puhtaat vaatteet päälle. Ja vedin lääkkeet. Adrenaliini virtasi, mutta muuten päivä oli ihan normaali.

Osastolla vietin aikaa intensiivipuolella yksin. Katselin kuinka ihmiset syövät kesävaatteissa iloisena jäätelöä ja nauttivat lomasta, kun itse seison kaltereiden takana sairaalavaatteissa.

Kaikki oli niin merkityksetöntä. Eikä mikään lopulta enää tuntunut miltään. Muistoissa oli niin paljon katkoja noilta ajoilta, mutta nyt sai edes jotenkin täytettyä niitä aukkoja.

Pari päivää on nyt mennyt niin sekalaisissa mietteissä, etten oikein ole pystynyt elämään normaalia arkea. Muistoja tulvii mieleen aivan liikaa, en tiedä oliko järkeä lukea tuo päiväkirja, mutta halusin niin kovasti muistaa.

Kaipaan kovasti ystävääni, joka oli paras ystäväni joskus. Pilasin välit mun sairastumisen takia. Ollaan nyt kuitenkin ihan väleissä ja oon saanut anteeksi, mutta haluaisin vaan kertoa, kuinka kova ikävä on ja kuinka pahoillani olen. En vain viitsi lähettää viestiä, kun en tiedä miten se suhtautuu, että jos se ei tykkää jos lähetän viestiä. Näen niin paljon unia siitä, kuinka kaverit antavat mulle anteeksi ja me ollaan taas väleissä.

Tällä hetkellä on aika sekava olo. Ahdistaa enemmän kuin aikoihin ja tekisi mieli ottaa lääkkeitä. Ei kuolemamielessä, mutta se on vaan sellainen apukeino ahdistukseen. Tai viillellä. Mutten jaksa nyt. Hyvä niin. Tunteet ei ole tässä hetkessä, ne ovat muistoja menneisyydestä. Muistoja tulvii mieleen aivan liian tiheään tahtiin. Olo on aika epätodellinen. Pahin mitä on koskaan ollut. Pelottaa vähän kun mulla on sellainen olo että en oikein kontrolloi itseäni.

En nyt oikein osaa yhdistää elämääni. Kun en ymmärrä miten tämän kaiken kokenut voi silti kaiken jälkeen olla minä. Ja kuinka paljon paskaa ihmisen elämään oikeasti mahtuukaan. Kuinka paljon kaikkea olen kokenut, sellaista mitä harvempi mun ikäinen on kokenut.

On niin outo olo.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Jäin äsken taas laskemaan koulun jälkeen matikkaa. Tällä kertaa meillä oli eri ope. Kysyin siltä ystävällisesti voiko se auttaa mua parissa tehtävässä. Kun se oli auttanut vähän aikaa ja mä en ymmärtänyt, se alkoi huutaa. Täysiä. Että etkö sä nyt muka osaa. Elä kato sitä kuvaa vaan mieti. Ei tollein voi tehdä. Säikähin koska en oo koskaan kuullut kenenkään puhuvan niin aggressiivisesti ja vihasesti. Mä vaan kysyin. Koitin hokea mielessäni että se ei tarkota mitään pahaa. Vähän ajan päästä sitten pyysin apua kun en taas osannut yhtä tehtävää. Hirveät huudot. Mä aloin itkemään kun se vaan huusi ja sanoi että en voi tehdä noin, enkö tajua. Koitin kuitenkin rauhottua ja hoin taas että älä anna sen vaikuttaa suhun noin paljon. Purskahin kuitenkin lopulta kunnolla itkuun ja juoksin luokasta pois, vaikka olin ollut siellä vaan n. viis minuuttia. Ope katto mua kuin idioottia. Mä en kestä jos tuo tulee meidän opeks tulevaisuudessa. Mun on pakko hoitaa asiat niin että saan jotenkin toisen open. Nyt koitan kuitenkin rauhottua, vaikka ahdistaakin. En anna sen pilata päivää. En tiedä oonko mä vaan herkkä mutta en olisi alkanut itkemään jos se olisi vain korottanut ääntä. Nyt se oli huutoa. Jos oisin vielä kolmannen kerran kysynyt apua niin ois varmaan tullut kirjasta päähän.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Loma lähenee loppua, tosin mulla on onneksi vielä maananatai vapaa. Ei huvittais mennä kouluun, kohta alkaa tuskajakso, jossa on kaikki vaikeat aineet ja kolme kurssia. Mulla ei ole ollut kolmeen vuoteen kolmea kurssia, joten raskasta tulee olemaan. Suojaudun kuitenkin ahdistukselta pistämällä itelleni välinpitämättömän fiiliksen. Teen niin aina. En tiedä onko se hyvällä vai huonolla tavalla välinpitämätön, mutta ainakin se helpottaa.

Sitten kun koulu alkaa, jokainen päivä on selviämistä. Selviä tämä päivä, selviä huominen, selviä seuraava viikko. Viikonloppu kuluu hetkessä ja taas kouluun. Ja taas selviydytään. Odotan vaan että tulee joku helpotus, ehkä loma? Seuraavaan lomaan on tosin ikuisuus ja tässä välillä on vaikka mitä ikäviä asioita. Tuntuu vaan ettei pärjää kun on niin paljon ikävää tulossa, eikä oikein mitään positiivista. Pitäisi keksiä jotain kivaa arjen keskelle, mutten tiedä mitä. Haluaisin sellaisia pieniä maaleja, jotka auttavat selviämään arjessa, mutta kuntoutuksen mukaan se ei ole järkevää, en kyllä tiedä miksi, ehkä se ymmärsi mut väärin.

Aloitin myös aknelääkkeet n. 3 viikkoa sitten ja mun naama on niin järkyttävässä kunnossa ettei se koskaan ole näyttänyt näin kamalalta. Kasvot on arvilla, täynnä epäpuhtauksia, kipeä ja todella ruman näköinen. Oon koittanut tehdä kaikkeni että epäpuhtauksia ei tulis lisää, mutta eipä auta. Oon hirveen masentunut, en tiedä johtuuko se lääkkeestä (siinä oli haittavaikutuksina mielenterveysongelmien paheneminen) vai pahasta olosta jonka huonokuntoinen iho on saanut aikaa. Tekee vaan mieli viillellä. Itkettää ja ihan kamala olo. Ei tekis mieli lähteä kotoa yhtään minnekään, joten koulun alku ahdistaa myös sen takia ihan älyttömästi.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

En keksi mitään kirjoitettavaa, sillä ajatukset on niin solmussa. Kaiken pitäisi olla ok, mutta pään sisällä on sekamelska. On paha olla. Tein masennustestin, ja se näytti taas vaihteeksi vaikeaa masennusta.

En jaksa oikein mitään. En jaksa muistella mitä eilen tapahtui, mitä viikko sitten tapahtui. Annan vaan päivien kulua ohi. Olen epätoivoinen, en oikeasti tiedä mitä voisin tehdä asioille. Menneisyys nyt on varmaan se suurin syy kaikelle pahalle ololle. En vaan tiedä miten sitä lähtisi työstämään. Enkä tiedä jaksanko. Vaatii liikaa voimia.

Kuntoutuspaikassa käyn viikoittain, tosin nyt oli kahden viikon tauko, mutta en tiedä etenemmekö oikeasti yhtään mihinkään. Minulle hoetaan että olen edennyt paljon, mutta en nyt tunne että ainakaan viimeisen kahden vuoden aikana olisin edennyt minnekään. Koulu sujuu 2 palkkia/jakso, niinkuin viimeiset kaksi vuotta. En ole pystynyt lisäämään palkkimääriä. En jaksa edelleenkään juurikaan nähdä ystäviä tai käydä harrastuksissa. Paha olo se vaan jatkuu jatkumistaan eikä loppua näy. Mihin tässä nyt sitten olen edennyt? Viiltelykin on palannut kuvioihin.

Kaikki vaatii nykyisin niin paljon voimia. En jaksaisi tehdä oikein yhtään mitään. Haluaisin kyllä tehdä kaikkea itselle mieluista mutten vaan jaksa. Pelkkä ajatuskin jostain itselle kivasta saa väsyneeksi. Fyysinen ponnistelu vaatii ihan hirveästi voimia. Siivoaminen on vaikeaa, ruuan teko on vaikeaa ja itsestä huolehtiminen on vaikeaa. En jaksaisi käydä suihkussa, hävettää. Olen puhdas ihminen, tykkään hygieenisyydestä, mutta helvetti vie kun on vaikeaa saada itsensä raahattua sinne suihkuun kun hengittäminenkin vaatii jo niin hirveästi voimia.

En tiedä mikä auttaisi kun tiedän että tässä on kaikki mitä minulle voidaan antaa tällä hetkellä. Huomenna keskustelu, en tiedä miten taas kertoisin siellä että on paha olla. Purskahdan aina nauruun kun pääsen istumaan, defenssi. Tietenkin siitä tulee sellainen kuva että kaikki on hyvin. Koitan kirjoittaa kai jonkun kirjeen taas, mutta me kuitenkin puhutaan taas jostain joka menee ihan ohi aiheen. Tällä hetkellä tuntuu jo ihan hirveen raskaalta ajatella että mun pitää pyöräillä tollainen ihan lyhyt matka sinne.

Muut ihmiset ei kyllä yhtään taida aavistaa mitä mun päässä pyöriikään. Oon aina se kamalan iloinen ja naurava tyttö, joka peittää pahan olonsa niin hyvin. Jos multa kysytään mitä mulle kuuluu, vastaan aina että ihan hyvin. Aina.

Olen tässä jo tunnin ajan odotellut että iltalääkkeet vaikuttaisi, mutta tuntuu että ne ei nykyisin vaikuta ollenkaan. Pyörin öisin sängyssä eikä mua väsytä ollenkaan nukkumaan mennessä. Kellokin tulee jo kolme, joten olis ihan kiva päästä nukkumaan, mutta ahdistaa vaan niin hirveesti. Ehkä mä nyt kuitenkin koitan vähitellen mennä tästä sänkyyn...

perjantai 7. lokakuuta 2016

Päätä särkee ihan älyttömästi. Oon varmaan tulossa kipeäksi. Jospa saisin sairastettua viikonlopun aikana niin pääsisin taas ensi viikolla kouluun. Ei jaksa tehdä mitään kun on niin nuutunut olo.

Vaikka tää päivä on ollut ihan hyvä, niinkuin muistaakseni myös eilinenkin, niin iltaa kohden on vähän alkanut ahdistaa. Tai no, ajatuksista päätellen vähän enemmänkin. Tekisi mieli viiltää syvälle. Kunnon rangaistus itselle. Mitäs olet tällainen paska.

Täytyy myöntää että yliannostuskin on käynyt mielessä. Ei kuolemamielessä. Mutta jos edes pienenpienen tauon saisin tähän tuskaan. Menettäisin tajuntani hetkeksi, en tuntisi mitään, en ajattelisi, saisin vain hetken, pienen hetken levätä. En halua kuolla, haluan vain pois tämän tuskan.

En tiedä perimmäistä syytä ahdistukseen, mutta ainakin yksi on edelleen se, että päivät vain lipuvat ohi. Ne vain kuluvat painottomasti ilman että edes huomaankaan ajan kuluvan. En tee mitään järkevää, en tunne mitään ihmeellisempää (ahdistusta toki, mutten mitään positiivista juurikaan). En muista milloin olisin tuntenut oloni hyväksi. Iloinnut, nauranut, ollut onnellinen. Siitä on aikaa. Kuljen kohti tuntematonta, mutten itsekään tiedä mitä.

Elän elämääni, mutten oikeasti elä. On maaleja, mutta ne ovat pikemminkin ikäviä maaleja. Suorita koe, suorita ylioppilaskirjoitukset, pärjää tämä päivä jne. Pärjää joka päivä. Pärjää, kyllä tämä helpottuu. Muttakun ei helpotu. Kuljen eteenpäin, mutten oikein usko että vointi kääntyy parempaan. Minulle hoetaan että olen mennyt niin paljon eteenpäin, mutta omasta mielestä ei tunnu siltä. Pystyn elämään kyllä ilman sairaalaa ja itsemurhayrityksiä, mutta tämä ahdistus on tällaista tuskallista joka ei päästä irti. Ei enää mitään turvallista, joka tuntuu tutulta. Nykyään en oikein välitä mistään ja se ei ole hyvä merkki. Sellainen sopiva välinpitämättömyys auttaa jaksamaan, mutta tämä ei tunnu enää normaalilta.

Täytyy myöntää että tulevaisuus pelottaa ihan helvetisti. Mua pelottaa huominen, ylihuominen, joka ikinen päivä. Kaikki tulevaisuudessa tuntuu niin vieraalta. Musta tuntuu että mä en pärjää tässä elämässä. En ole valmis tuleviin muutoksiin. Tällä hetkellä näen elämän viivana, jossa on muutama selvä etappi: valmistu, opiskele, hanki työ. Siitä eteenpäin jana sumenee. En tiedä mitä sen jälkeen on.

En vaan tiedä enää mistä saisin apua. Ahdistus pahenee ja mä oikeasti pelotan itseäni. Mä haluaisin että mun asiat otetaan todesta ja ehkäistään siten tulevaisuudessa tapahtuvat ikävät asiat, tai edes yritetään ehkäistä.

Taidan ottaa kohta tarvittavan, ehkä kaksikin. Pääsenpähän vähäksi aikaa muihin maailmoihin.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Jäin koulun jälkeen tekemään läksyjä koululle. Kun olin tehnyt kaikki työt, iski tyhjyys ja ahdistus. Taakka hartioilta keveni, mutta huonolla tavalla. Mitäs nyt? Iski paniikki. Todellakin, mitäs nyt? Ei läksyjä, ei kokeita, ei yo-kokeita, matikan kirjakin tehty kokonaan tähän mennessä.

Kotimatkalla pidättelin itkua, mutta pystyn aina pidättämään itkua tiettyyn kohtaan asti. Se on aina se sama alamäki, jossa kyyneleet alkavat valua. Lukitsin pyörän niin nopeasti kun pystyin ja rappusetkin juoksin niin kovaa kuin pääsin. Ovi auki äkkiä, sitten kiinni, sitten romahdus. Itkin ääneen. Nojasin polviin, sitten seinään ja lopulta lysähdin lattialle. Paniikki valtasi koko mielen. En tiennyt mitä tehdä, koska koko elämäni on viimeiset pari kuukautta pyörinyt koulun ympärillä. Siihen ei oikeastaan ole kuulunut paljoakaan muuta, joten en todellakaan tiennyt miten tulisin viettämään tämän ja huomisen päivän, kun ei tule läksyjä.

Viiltelin. Se helpotti. Mutta kun sen piti jäädä vain yhteen viattomaan viiltoon, että vain koitan auttaako se. Se auttoi, vähän liikaakin. Niin etten malttaisi pysyä terästä kaukana edes puolikasta päivää. Viiltely pyörii suuren osan ajasta mielessä ja unelmoin kuinka voin rankaista itseäni viiltämällä tikattavaksi asti. Heräsin kuitenkin vähän todellisuuteen kun mietin itseni jo tikkauspöydällä. Kerranhan jouduin siitä osastolle, mitä jos niin käy nytkin? En anna itseni joutua niin huonoon kuntoon, ja sairaalaanhan en mene, sinne todelliselle hullujenhuoneelle missä viimeksi olin.

Eilen taas raavin ihoni rikki kun halusin vanhat polttoarvet pois, mutta niille kävikin jotain tosi outoa, joten oli pakko peittää ne sideharsolla. Tekis mieli ravistella itseä: haloo Maria, etkö sä tajua kuinka sairaaseen suuntaan olet menossa?? Viiltelen ja raavin joka ikinen päivä, en pysty olemaan ilman.

Elämä tuntuu niin tyhjältä tällä hetkellä. En jaksaisi tehdä mitään ja makaan vaan sohvalla. Mikään ei huvita. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Täällä on tuhat kivaa tekemistä, mutta jostakin syystä ne ei oikein innosta. Koulu innostaa. Haluan vaan parempia tuloksia, parhaita. L:ää, kymppejä ja plussia. Elämä todellakin pyörii nyt vain koulun ympärillä. Samalla ahdistaa se, miten sitten tulen pärjäämään kun koulu oikeasti loppuu, ei vain muutamaksi päiväksi?

Viillä. Se mun ajatuksissa pyörii. Enemmän vaan. Koko keho täyteen. Ei väliä. Siitä vaan viiltoja sinne tänne. Ei susta kuitenkaan mitään tuu, joten viillä vaan. Ei sun tarvii sitä myöhemmin katua. Vittu kun elämä on hankalaa taas.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

mun päätäni särkee, mä mietin et onks täs järkee

Ahdistaa. Viiltelin. En saa tehtyä edes täydellisiä viiltoja. Vaikkei niin typerässä asiassa voi tavoitella täydellisyyttä. Oon taas istunut paikoillani vaikka kuinka kauan. Äsken havahduin. Katsoin tv:tä, mutta ajatukset harhaili ei missään. Tuntuu epätodelliselta. En tiedä muistinko ottaa aamulla taaskaan lääkkeitä, mutta olo ei ole ollut tänään hysteerinen, siitä kun tunnistan että lääkket jäi ottamatta. Tällä kertaa olo on ollut lamaantunut. Päivät kuluvat ohi. En tiedä minne ne katoavat. Tunteja kuluu, en tiedä mitä teen. Elän omassa kuplassa, jossa ei tapahdu oikein yhtään mitään. En muista aamusta mitään. Asunnossa tuoksuu puhdas pyykki. Yhdistän sen ahdistukseen jostakin syystä. Väsyttää taas niin paljon, mutten jaksa liikkua mihinkään. En jaksa puhua. En oikeastaan edes haluaisi palata takaisin normaaliin elämään, tuntuu liian pelottavalta. Onko tää nyt sitten sitä dissosiaatiota. En tiedä. Tahtoisin vaan viillellä.

Huomenna on kuntoutus, haluaisin siellä puhua viiltelystä, mutta en tiedä ajaudutaanko me taas joihinkin ihan turhiin puheenaiheisiin, jotka ei vaivaa mua millään tavalla. Niin siinä aina käy. Aloitetaan puhumalla viiltelystä, lopetetaan miettimällä jotain aivan turhaa. En vaan oo suostunut myöntämään sitä itelleni. Mietin vaan aina että no kai tääkin asia oli ihan hyvä käydä läpi. Ei me koskaan puhuta siitä mistä haluan, enkä osaa sanoa vastaan jos me puhutaan jostakin muusta.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Mut kukaan ei huomaa, sä olet ulkopuolella

Äsken sain aivan järkyttävän ahdistuskohtauksen, kun kaikki ahdistus vaan purkautui kerralla. Itkin ja tärisin. Sisällä huusi ääni: "juoksejuoksejuokse". Se on ensimmäinen ajatus kun alkaa ahdistaa. Että on pakko päästä vaan pakoon sitä tilannetta. Mutta ahdistusta kun ei pääse pakoon, vaikka kuinka juoksisi. Joskus oikein pahan ahdistuksen iskiessä saattaa tulla myös äkillinen ajatus siitä, että mun on pakko päästä osastolle, että mä en yksinkertaisesti selviä ilman. Se oli joskus yksi ensimmäisistä apukeinoista, joten se on kai jäänyt vähän päälle.

Ahdistuksen ja sekasorron vallassa revin jonkun typerän terän ja viiltelin sillä. Katsoin kuinka punaiset pisarat valuivat jalalle. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Jonkun ajan päästä katsoin kelloa. Oli kulunut tunti, jonka ajan olin vain istunut siinä terä kädessä. Tunnin?! Tiesin että kadun viiltelyä heti huomenna, mutta en välittänyt, en koskaan välitä jos oikein ahdistaa. Pitkästä aikaa tunsin oikeasti jotakin, kipua. En tiedä milloin olisin oikeasti tuntenut jotakin. Tai no, ei se nyt oikeastaan kamalasti sattunut, mutta tunsin sentään enemmän kun yleensä. Olkoon syynä sitten dissosiaatio tai lääkkeet tai mikä ikinä voikaan olla, tunsin hetken ajan rauhallisuutta ja hyvää oloa, vain sen seurauksena että tunsin.

Nyt ahdistus meni ohi, mutta tyhjyys valtasi kehon. Mitäs nyt. Olen yksin kotona ja ajattelin tulla kirjoittamaan että saa edes jotakin mielekästä tekemistä. Väsyttää, mutten haluaisi mennä nukkumaan, koska en jaksaisi herätä aamulla. Paniikki iskee kun ajattelen aikaa. Aikaa kuluu, mutten jaksa tehdä mitään, vaikka haluaisin. En tykkää ajan tuhlaamisesta. Nälkäkin, mutten jaksa tehdä ruokaa, nälkä taas pahentaa oloa entisestään. Kohta kai pakko raahautua keittiöön ja syödä jotakin, vaikka se tuntuu aina niin raskaalta.

Päässä pyörii asioita, jotka harmittavat. Ystävät, haluaisin lisää ystäviä. Ainoa ongelma on että ei ole voimia nähdä ketään. Kaipaan vanhoja ystäviä, joiden kanssa vietin aikaa koulussa. Ystävät oli osasyy, miksi jaksoin aamukasin tunneilla herätä ja raahautua tunneille. Opin jopa paremmin koulussa, kun sain tehdä paritöitä kaverin kanssa eikä jonkun tuntemattoman kanssa jonka kanssa ei irtoa juttua sitten millään. Sinulle vanha kaverini (taidat tietää kenestä puhun), jos luet tätä, ainakin luit joskus, haluan sanoa että mulla on kova ikävä, ihan oikeasti. Mua suoraan sanottuna ärsyttää aivan suunnattomasti että oon kussut kaiken. Ei varmaan ole mt-kuntoutujille tuntematon tilanne, että koko paska sairaus vie kaikki, tai ainakin melkein kaikki kaverit.

Mua ahdistaa myös suunnattomasti se, että valmistun ensi vuonna. Valmistumispäivä tulee varmasti olemaan elämäni ikimuistoisimpia päiviä, mutta se tulee olemaan myös henkisesti todella raskas. Mä tiedän että mä tulen romahtamaan sen jälkeen, pahasti. Mulla loppuu nuorisopuolella keskustelut samaan aikaan, joten en kyllä yhtään tiedä miten tuun pärjäämään. Pitäis kai jotenkin henkisesti valmistautua, mutten vaan kykene, liian ahdistavaa ajateltavaksi. Ahdistus alkaa taas vyöryä päin. Pitää rauhottua, vaikka tuntuu että kuristun ahdistukseen.

Musta tuntuu myös että vanhemmat on mulle isompi auktoriteetti, kun mitä niiden kuuluisi olla. Ne vaikuttaa muhun aivan liikaa, vaikka asun jo omillani. Tuntuu että niillä on muhun enemmän valtaa kun mitä pitäisi. Ne saa mut itkemään ja pelkäämään. Mun on pakko miellyttää niitä keinolla millä hyvänsä. Stressaan aina miltä näytän kun meen käymään kotona, etten vaan saisi ilkeitä kommentteja ulkonäöstä. Stressaan aina mitä puhun, etten vaan saa paskaa ja haukkuja niskaan. Mietin joka ikistä ääneen sanottua sanaa, joka ikistä lähetettyä viestiä ja joka ikistä liikettä. Sen ei varmaan kuuluisi olla niin.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Ylppärit tältä erää ohi, jes! Ne meni ihan jees, tässä odottelen tuloksia jotka saapuvat ensi viikolla. Eilen olikin aika kiva kun muistin kouluun saapuessani että ei saakeli, unohin ottaa puolet lääkkeistä :D Kylmä hiki virtasi selkää pitkin ja tärisytti, mutta silti jaksoin vetää koko kirjotuskerran kunnialla läpi. Loistofiilis, vaikka vieressä oleva matikan kirja odottelis vähän laskijaa...

Eilen iski pitkästä aikaa painoahdistus. Ostin kaupasta sipsejä, ja matkalla kassalle mietin pitäiskö mun sittenkin viedä ne takaisin hyllylle, mutta ne päätyivät sitten kuitenkin kauppakassiin. Mua ei ahdista keho ulkonäöllisesti, tai no, vähän, muttei sellaisella anorektisella tavalla. Ajattelen vaan mitä muut miettii kun oon lihonnut aika paljon tässä vuoden aikana...Että miettiikö ne että oon laiska ja että mulle kyllä ruoka maistuu...Haluaisin myös vähän kiinteytettyä kehoa ettei tuu mitään terveyshaittoja. Oon syönyt nyt viikon ajan tosi epäterveellisesti, eikä se kyllä varmasti edistä mitään terveyttä. Varsinkaan kun en liiku minnekään muualle kun kauppaan, menoille ja kouluun pyörällä. Siitä ei hirveästi kerry mitään liikuntaa kun kaikki palvelut on tässä lähellä. No, ehkä mä jostakin kerään voimia aina silloin tällöin käydä vaikka pikku kävelylenkillä.

Viime viikot meni jotenkin ihan hujauksessa enkä tiedä edes mihin ne katosivat. Ylppäreiden aikaan tuntui että eli jotenkin ihan eri maailmassa. Vähitellen olen kuitenkin palannut taas arkeen. Siihen typerään harmaaseen arkeen, jonka mukana palaa ahdistus ja kaikki surullisuus. En ole viillellytkään aikoihin, mutta voi kun tekisi mieli...Mun isoin motivaatio parantumiseen on se, että haluan päästä opiskelemaan psykologiaa. Tuntuu pahalta kuitenkin kun ei voi vaan sanoa itselle että paranenpas nyt tästä ja olen kuten muut. Harmi vaan että aika ajoin tuntuu vaan niin turvalliselta upota sairauden maailmaan. Tuntuu että se on jotenkin suojakuori ikävien asioiden varalle. Iloisena kun kaikki ilo ja onni on hetkessä menetetty, mutta surussa ei tarvitse kokea sitä menetyksen tuskaa.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Elämä tuntuu lipuvan vaan ohi. Nautinhan mä, pidän elämästä, mutta joku puuttuu. Oma itseni. Mä olen pohtinut päässäni, onko tämä sitten vain normaalia muutosta, niinkuin kuntoutuksessa hoetaan, mutten usko että on. Ei tämä vaan voi olla. Miksi sitten väittäisin niin kivenkovaa että tällainen en ole?

Selailin vanhoja Facebook-päivityksiä tässä eilen. (Flashback, olenkohan kirjoittanut tästä aiemminkin?) Voi sitä häpeän määrää mitä olin kirjoitellut kun olin todella sairas. Yksi merkki siitä että sairaus muuttaa persoonallisuutta. Mutta, tänne blogiinkin on varmasti silloin tullut kirjoiteltua ja kommentoitua kaikkea roskaa, joten pahoittelut jos oon sanonut jotain ikävää tai typerää.

En ole viillellyt kahteen päivään, mutta ette usko kuinka tekisi mieli. Mutta ei ole kun paskoja teriä.

Koitin myös saada elämään jotain rutiineja. Yhden päivän onnistuin, mutta toisena menikin sitten valvominen yli puolilleöin. Huomenna alkaa koulu, joten se tuo edes jotain pientä säännönmukaisuutta. Tai no, koulupäivät alkaa usein yli 12, joten en usko että se kamalasti luo mitään järkevää päiväjärjestystä.

Huomenna alkaa toinen jakso koulussa. Ei niin mieleinen kun edellinen jakso, joten tuskaa tulee varmasti olemaan. Enää vaan viis jaksoa koulua jäljellä, pakko kestää. Tää jakso tulee olemaan työläämpi kun edellinen, joten varmaan vointikin siinä vähäsen laskee.

Perjantaina on yo-koe. Ope sanoi että mahdollisuus E:henkin olisi realistinen, mutta katsoo nyt. Ei ainakaan tällä lukemisella. Harmi kun vointi on ollut sellainen ettei ole lukemisesta tullut yhtään mitään. Motivaatiokin on nollassa kun elämä on taas niin sekasotkua.

Elämä todella on sekasotkua, ja olen palaamassa siihen, että kuljen elämässä päämäärättömästi. Hetken oli suunnitelmia, mutta ne kaatuivat. Elän hetki kerrallaan, en ajattele ollenkaan tulevaa. Tiedän että valmistuminen odottaa jossakin vaiheessa, mutta en tiedä, enkä edes halua miettiä, mitä sen jälkeen elämä tulee olemaan. Hui, mielessä vilahti ajatus jostakin ahdistavasta ja vieraasta ajasta, en todellakaan halua miettiä sitä sen enempää. Pitää nauttia näistä lukioajoista vielä kun voi.

Onkohan osasyy masentuneisuuteen se, että koulu loppuu? On se. Täytyy niellä itkua kun mietin asiaa, että vuoden päästä en palaa enää koskaan lukioon. Siirryn taas elämässä eteenpäin, jätän aikaa taaksepäin, jätän asioita taaksepäin. Enkä voi palata menneeseen. Niin pelottava ajatus. Mua pelottaa ajan kuluminen eteenpäin. Joka hengenveto on kauempana edellisestä, enkä voi enää palata takaisin äskeiseen hetkeen. Tajusin nyt että nuo kaksi asiaa ovat asiat jotka aiheuttavat nyt masentuneisuutta. Ajan kuluminen, koulun loppuminen. Nyt alkoi itkettää sen verran, että taidan mennä rauhoittumaan ennen kun toteutan viiltelytoiveet...

lauantai 17. syyskuuta 2016

Vilpittömyydelle hiukan valkosta, taivaan täydelt sun suruille sinistä

Eilen tapahtui jotain mitä ei olisi pitänyt käydä. Olin jo pyöritellyt päässäni viiltelyajatuksia pidempään, ja eilen sitten se ajatus iski suunnattoman voimakkaana. Se päätyi siihen että viiltelin. Siinä meni sitten puolen vuoden viiltelemättömyys rikki...Okei, välillä tulee varmasti takapakkeja, mutta nyt oon taas kiistellyt koko ajan kahden ajatuksen kanssa. "Viillä lisää! Mieti kuinka ihanaa se oli!". "Etpäs, senkin paska kun menit viiltelemään. Satutit sun läheisiä ja oot vaan yks typerys." Tekisi mieli viiltää lisää, ei tekisi mieli edes yrittää olla viiltelemättä, mutta jossakin takaraivon takaraivossa ymmärrän jotenkin että mä en saa tehdä niin! Äh, pitikin mennä taas tekemään noin tyhmästi. En voi käsittää kuinka tollainen typerä asia voi olla niin koukuttavaa. En edes tiedä mikä mut ajoi tekemään niin. Tiedän että ihminen on sairas jos se tekee niin, mutta itse en ainakaan löydä mitään tiettyä asia joka tällä hetkellä ahdistaa. Tai no, niin typerältä kun se kuulostaakin niin mua ahdistaa hirveesti se että menneisyys on mennyt, että osa minusta on jäänyt sinne kaukaisuuteen eikä sitä saa enää takaisin.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Täällä taas. Tiistaina oli yo-kuuntelu, se meni ihan hyvin. Sain erillisen tilan, joten ei iskenyt paniikkiakaan. En oikeastaan jännittänyt kuuntelua melkein ollenkaan. Perjantaina on toinen koe, se ei varmastikaan tule menemään kovin hyvin. En oo lukenut melkein ollenkaan ja tässä koitan valvoa mahdollisimman myöhään ettei olis jo huominen. Huomenna kun pitää vielä lukea jonkun verran asioita...Blääh. Ei jaksais.

Huomaan myös jatkuvasti kuinka ajatukset pyörii menneissä. Se on se vuosi 2012 josta jaksan joka ikisessä paikassa hokea, enkä pääse siitä yli. Se vuosi kun jouduin sairaalaan. Tuntuu että mun elämä on pysähtynyt sen vuoden jouluun. Sen jälkeen elämä on ollut vaan jotain todella kummallista, joka lipuu mun ohi enkä mä oikeastaan edes tunne eteneväni yhtään minnekään. Aika kulkee silmien edessä, mutten tiedä elänkö oikeasti? Tuntuu että kaikki tunteet ovat kadonneet. On vain raskaita, epämiellyttäviä tunteita. Ilo ei tunnu ilolta, surukaan ei surulta. Kaikki on vaan niin outoa. Sekalaista. Pintapuolista. Ei sitä osaa edes selittää.

Jos tätä ajanjaksoa pitäisi kuvata värillä, se olisi valkoinen. Olen visuaalinen ihminen, ja ajattelen hyvin visuaalisesti. Kun tulen koulusta kotiin, ajattelen että kodin tunnelma on valkoinen. Okei, onhan se ulkonäöllisesti valkoinen, mutta sen tunnelma on myös valkoinen. Valkoinen ei oikein itselle kuvasta yhtään mitään. Valkoinen on ehkä sellainen tyhjyyden väri. Olo on tyhjä, se se on. Aivan kuin kaikki olisi kadotettu?

Toisin kuin silloin vuosia sitten. Sitä ajanjaksoa kuvaa tummansininen. Olin täynnä tunteita ja elämä oli värikästä. Tapahtumarikasta. Oli jonkinlainen elämänrytmi, mutta joka päivä tapahtui jotain uutta. Nykyisin kun tuntuu että kaikki kulkee aina vaan samaa rataa. Ei mitään uutta, harmaata arkea. Onko se "normaali arki" sitten vain harmaata? Aina vaan samaa, tylsää. Puhuttiin kuntoutuksessa jotain mun epämääräisesti alakulosta, ja siihen työntekijä totesi: "No, sitähän se normaali elämä on. Harmaata arkea. Ei siinä oikein mitään ihmeellisempää ole. Ei elämä koskaan ole pelkkää iloa." Siitä lähtien olen miettinyt tota. Nyt se iski päin kasvoja ja kauhistutti. Suunnilleen tällaistako on oikeasti normaali elämä? Olin odottanut jotakin hehkeää, ihanaa, jatkuvaa tasaisen hyvää oloa.

Ei tekisi mieli päästä irti sairauksista (toki tuskallisesta pelosta ja ahdistuksesta, mutta tarkoitan sellaista tietynlaista alavireisyyttä). Tuntuu että se tuo niin paljon väriä elämään, niin hassulta kun se kuulostaakin. Tuntuu että ne saavat minut elämään erilaisessa maailmassa kun muut. Välillä negatiivisemmalla tavalla, välillä positiivisemmalla tavalla. Se maailma on täynnä värejä: syvänsinistä, violettia, khakia, okraa. Viininpunaista ja turkoosia. Masennus tuo niin paljon pskaa elämään, mutta sellainen sopiva alavireisyys taas tuntuu luovan sanoinkuvaamattoman ihmeellisen maailman, jossa eläminen on kaukana harmaasta.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Katon Prinsessa-leffaa tv:stä ja loppupuolta kohti alkoi triggeröimään niin pahasti että pakko sulkea tv. Oon nähnyt sen varmaan kolme kertaa, eikä koskaan sen katsominen oo tuntunut näin pahalta.

Kuulen ja haistan usein muistoja menneistä. Pieniä välähdyksiä sieltä täältä. Eilen illalla oli poikkeuksellisen paljon sekavia ääniä, riitelyä, puhetta toisen äänen päälle. Välillä kuulen kuinka ovi aukeaa takanani, ilmavirta kulkee ohitseni kun joku kävelee ovesta. Ramppaa edestakaisin. Sulkee ovea ja kävelee taas sisään. Harhoja ne olivat kun ei sängyn takana ovea ole. Monet äänet nyt muistuttavat sairaalavuosista, varmaan kun on taas se aika vuodesta kun ensimmäisen kerran jouduin osastolle.

En käsitä kuinka olen näin väsynyt. Illalla tulee pahin olo enkä saa silloin tehtyä yhtään mitään. Vaikka tekisi mieli, ei vaan ole voimia. Eikä huvittaisi mennä huomenna kouluunkaan. Tuntuu niin raskaalta pelkkä ajatuskin.

Yleensä saan puettu olon sanoiksi, mutta nyt pää lyö tyhjää enkä löydä yhtäkään sanaa jolla kuvailla tunnetilaa tällä hetkellä. Tekisi kovasti mieli kirjoittaa, mutta en vaan pysty. En edes osaa nimetä tätä oloa.


perjantai 9. syyskuuta 2016

Viime aikoina on ollut kummallinen olo. Elämä tuntuu kaukaiselta ja epätodelliselta. Eri tavalla kuin ennen. Ei sellaiselta kun dissosiaatiossa, vaan aivan toisella tapaa. Tuntuu niin kummalliselta olla elämässä. Tällä planeetalla. Katsoa tv:tä ja miettiä mitä kaikkea virikkeitä meille ihmisille on tänne keksitty. Että me kaikki toimitaan jollakin tapaa samalla tavalla. Että meillä on arki. Äh, tää on todella kummallista. Aivan kuin katsoisin filmiä ja itse olisin aivan toiselta planeetalta.

Ääniä on ollut päivälläkin. Jotain sellaisia turvallisia ääniä, auton lukon ääni, sedän puhetta. Iltaisin tulevat ne pahemmat äänet joita pelkään. Ne puhuvat lauseita. Lyhyitä ja kummallisia, päättömiä lauseita. Ei mitään itsetuhoisuuteen kehoittavia tai haukkuvia. Ääni on pelottava ja se tulee aivan pään läheltä. Otsasta, leuasta tai poskista. Äänet kuulostavat todellisemmilta kuin normaalit äänet. Ne ovat luonnottoman puhtaita, kirkkaita, paljon aidomman kuuloisia kun normaalit äänet. Kerran puhui lapsi, enkä ole koskaan kuullut niin kaunista ääntä. Se kuulostaa kauniimmalta kuin yksikään ihmisääni. Tulee outo olo kun mietin että mä kuulen ne eikä kukaan muu kuule niitä.

Päivisin tulee äänistä poikkeavia outoja ajatuksia. Ne on sekalaisia lauseita, joissa ei ole päätä eikä häntää. Jos istun vaikka syömässä, saattaa päähän tulla ajatus: "hae hattu" tms. Jotain ihan outoa. En tiedä yhtään mihin se liittyy.

Ja viiltely, voi kuinka paljon onkaan tehnyt sitä mieli. Itse en välittäisi vaikka muutama viilto kehoon tulisi, mutta ihan läheisten takia olen tekemättä sitä. Oon pärjännyt tosi kauan ilman, mutta tuntuu että oon vieläkin jollakin tavalla koukuttunut siihen.

Tästä tulee nyt tällainen lista asioita, mutta pakko saada kirjoitettua jonnekin. Näiden kaikkien juttujen lisäksi mulle tulee myös erittäin outoja tunnetiloja. Yhtenä iltana luulin olevani lihakeitossa. Oikeasti. Olen myös aiemmin luullut olevani kaalikerän sisällä. Tuntui että koko huone on täynnä lihakeiton lientä ja minä olen lihapala. Näin melkein porkkanat ja perunat siinä ympärilläni. Huutelin siinä sitten kumppanille iloisena että "olen lihakeitossa!". Aamulla heräsin taas kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta sitten muistin illan. Se tuntui niin todelliselta.

Aina syksyisin mut valtaa kummallinen olotila. Tämä se on. Tällainen kummalliseen maailmaan uppoutuja. Tää ei ole pelottavaa, vaan koukuttavaa. Yliluonnollisen tuntuista. Rauhoittavaa. Pelotonta. Hullua.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Olenko liian heikko elämään? En kestä vastoinkäymisiä, vaikka luulisi että elämä on minusta jo kouluttanut sinnikkään. Ei se ole. Pitkästä aikaa tuntuu että elämä ei ole minua varten. Kukaan ei oikein ymmärrä minua. Ei sillä että haluaisin kuolla.

Ennen itsemurha oli ratkaisu. Samoin viiltely. Joskus nykyisinkin ikävän asian kohdattuani mieleen tulee ajatus: "viillä" tai "kuole". Säikähdän niitä mutta tajuan niiden olevan vain vanhoja ajatusmalleja. Jos ahdistaa, ne ovat ensimmäiset vaihtoehdot, vaikken ehdi oikeastaan edes ajatella asiaa sen enempää.

Nykyisin ahdistuksen yllättäessä keinot ovat vähissä. En voi turvautua vanhoihin keinoihin. Itsemurha ei ole ratkaisu eikä viiltely auta yhtään mitään. Tuntuu usein että ahdistus murskaa minut alleen. Tekisin ahdistusharjoituksia, mutta ne eivät auta. Saan ehkä minuutin helpotuksen, mutta sitten ahdistus palaa.

Menen ahdistuksen tullessa paniikkiin. En voi tehdä mitään mikä auttaisi. Tuntuu että olen lukittuna pieneen laatikkoon. En voi liikkua, en voi tehdä mitään. En pääse ulos. Happi loppuu. Kuolen tähän paikkaan. Ympäristö katoaa, pyörii, liikkuu. Pakko tehdä jotain. Pakko. Ei vain ole keinoja.

Olen jo monta vuotta joutunut pärjäämään ahdistuksien kanssa. Ahdistus tuntuu aina yhtä kamalalta. Toisen on vaikea ymmärtää mitä pään sisällä silloin tapahtuu. Sairaalassa sitä ei ymmärretty, ei kotona, ei oikein missään.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Poistin viimeaikaiset tekstit, ne ahdistavat liikaa. En halua nähdä niitä.

Kuulokkeissa soi repeatilla eräs kappale. Tuntuu että leijun ainakin metrin itseni yläpuolella. Olo ei nyt oikeastaan ole poissaoleva, mutta kummallinen. Vähän surullinen fiilis, hyvällä tavalla. Lohduttavan alavireinen. Tässä on hyvä olla. Ei tekisi mieli mennä huomenna kouluun, mutta luultavasti raahaudun sinne kuitenkin. Mitäpä tekisin kotonakaan. Äh, piti kirjoittaa joku järkevä teksti, muttei tästä nyt kyllä tullut yhtään mitään. Tuli fiilis kirjoittaa, mutta taidan olla liian väsynyt. Ehkä sitten huomenna. 

maanantai 22. elokuuta 2016

En haluaisi kuulostaa pinnalliselta, mutta mun itsetuntoa syö paha akne. Mua hävettää olla koulussa kun kaikilla muilla on siisti iho ja ite näytän tosi rumalta. Jätin sen takia koulukuvauksenkin väliin. Ennen psyykelääkkeitä mun iho oli täydellinen. Oikeesti. Sitten kun aloin syömään niitä kaiken maailman pillereitä, ei mennyt kauaakaan kun kaikki muuttui.

Käytin vähän aikaa aknelääkkeitä ja ne helpotti. Ne kuitenkin loppui vähän aikaa sitten ja silloin loppui myös niiden vaikutus. Ihotautilääkäri kertoi mulle mitä lääkettä kokeillaan seuraavaksi. Oon kuullu että lääke aiheuttaa tosi pahojakin sivuvaikutuksia, ja mä päätin ne vielä itsekin lukea. Tiedän että se oli typerää, mutta toisaalta ihan hyvä että luin. Sen kerrotaan mahdollisesti aiheuttavan itsemurha-ajatuksia, itsemurhayrityksiä ja itsemurhan. Aggressiivista käyttäytymistä ja mielialahäiriöitä. Enköhän mä oo jo tarpeeks sairas muutenkin niin en viitsi ottaa riskiä että mun mielenterveysongelmat pahentuis. Mukana oli myös kaiken maailman ihon kuoriutumista ja sikiöiden epämuodostumista ja mietin vaan että miten tuollaista lääkettä saa edes myydä. Nuo kaikki oli vielä hyvin yleisissä haittavaikutuksissa.

Nyt täytyy siis vaan kestää tai sanoa lääkärille etten aio syödä niitä. Olin varaamassa tänään sille aikaa, mutta mietin nyt vielä uudelleen. Mua ärsyttää, suututtaa ja itkettää. Olkoon pinnallista tai ei, mutta jos peilistä tuijottaa joka aamu omasta mielestä maailman rumin ihminen, ei se kamalasti mielenterveyttäkään paranna.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Kun sairastuin

Näin yläasteella dokumentin. Siinä esiintyi tyttö, jolla oli viillellyt kädet. Tyttö istui penkillä ja kertoi tarinaansa ja katsoin käsiä, jotka olivat täynnä arpia. Vanhemmat puhuivat tytöstä säälien ja ihmettelivät miten kukaan voi tehdä niin omalle keholleen.

Meni vuosi ja minä päädyin siihen tilanteeseen. Olin itkenyt koulussa ja olimme lähdössä seuraavana päivänä lomamatkalle. Koko tilanne oli kummallinen ja en vain pystynyt lopettamaan itkemistä. Tartuin harppiin ja viilsin ranteeseeni. Olinhan nähnyt sen tytönkin tekevän niin, se kuulemma auttoi ahdistuksessa. Kyllä se auttoi. En tiennyt muutakaan keinoa hallita tilannetta. (Tässä meni vikaan. Varmasti olisi ollut muitakin keinoja, mutta olin vain niin toivoton.)

Meni vuosi ja istun psykologin penkillä. Psykologi oli rauhallinen, vaikka minä tärisin ja punastelin. Harjoittelimme sosiaalisissa tilanteissa toimimista, minulla oli sosiaalisten tilanteiden pelko. Olin kauppias, olin asiakas, kyselin rautakaupassa hintoja ruuveille. Viimeisellä kerralla täytin lappua jossa piti täyttää lauseita. Eräs lause alkoi "Pelkään...". Mietin pitkään kirjoittaisinko siihen vain jotain turhaa niinkuin muihin, vai sanan "oksentaminen". Halusin niin kovasti apua siihen mutten osannut pyytää. Elämäni yksi parhaimmista päätöksistä oli että kirjoitin sen pienen sanan. Psykologi kysyi haluaisinko siirtyä juttelemaan psykoterapeutille oksennuspelostani, sillä en voisi jatkaa käyntejä hänen luonaan. Olin ysiluokalla ja siirtyisin pian lukioon. Sovimme että lähetän viikon päästä viestiä mitä teen asian suhteen.

Viikon päästä olin bussimatkalla Tampereelle, luokkaretkelle. Oli viimeinen päivä lähettää se viesti. Mietin ja sydän hakkasi. Tyhjä kännykän tekstikenttä ammotti edessäni. Kirjoitin tekstiä, pyyhin, kirjoitin. Äh, oliko se psykologi, psykiatri vai psykoterapeutti? Sain lopulta kirjoitettua jonkun sekavan viestin. Painoin "lähetä"-näppäintä ja pian sainkin vastauksen että minusta on tehty lähete seuraavaan paikkaan.

Äiti sai tietää lähetteestä. Istuimme saunassa ja äiti aloitti lauseensa "Kuule...". Sydämeni jätti lyönnin välistä ja tiesin mitä asia koski. Kyyneleet puskivat väkisin silmiin. En halunnut että minulla oli ongelmia, halusin olla vahva niinkuin kaikki muutkin. Ei vahvoilla tytöillä ole ongelmia. Aloin itkeä ja äiti lohdutti. Kyllä kaikki järjestyy.

Aloitin lukion ja aloitin samalla käynnit psykoterapeutilla. Viikoittain lähdin koulusta terapiaan. Keskustaan, vanhaan rakennukseen keskellä ihmisvilinää. Ovessa luki "liikkuva psykiatrinen työryhmä". Hävetti niin kovasti että painoin pääni alas ja koitin mennä sisään mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti. Portaita ylös, sitten painan ovikelloa ja istun alas odotusaulaan. Paikka oli vanha kerrostaloasunto, oikein kodikas, mutta lattiat natisivat kun niille astui. Radio pauhasi hiljaa taustalla. Kuningasidean Enemmän duuoo ku sooloo soi hiljaisella. "Älä luovuta vielä // Älä anna uskoasi ihmisiin // Vielä tulee muutokset murheisiin // Jottei kellään olis orpo olo // Tarvis enemmän duuoo ku sooloo".  Naurahdan hiljaa, onkohan se oikein suunnitellusti laitettu soimaan.

Kognitiivinen psykoterapia, siedätyshoitoa. Teimme portaikkoja jossa lähestyn vähitellen pelkoa. Ensin pesen kädet vain kaksi kertaa, sitten lasken vähitellen käsienpesuveden lämpötilaa. Kosken henkareihin kaupassa ja avaan kahvat kädellä enkä hihalla. Etenimme hitaasti, tai no, oikeastaan en tiennyt etenemmekö ollenkaan. Otettiin käyttöön lääkkeetkin, Seronil. En enää pelännyt niin paljon.

Sitten. Olimme perheen kanssa lomalla Virossa. Pikkuveljen kanssa makoilimme hotellihuoneen sängyllä koneet sylissä, söimme toffeeta. Toinen pikkuveli katsoi peittoihin hautautuneena Virolaista lastenohjelmaa ja nauroi itsekseen. Äiti hoputti jo lähtemään, olimme menossa vielä kylpylään vaikka kello oli jo paljon. Sanoin äitille etten jaksa tulla nyt mukaan, väsyttää. Jäin yksin hotellihuoneeseen.

Musiikki soi korvissa ja tuli outo olo. Oli niin helppoa haudata paha olo hymyn taakse. Itkin kai vähän, mutta pyyhin kyyneleet. En tiedä mitä sillä hetkellä tapahtui, mutta kaivoin matkatavaroiden joukosta sakset ja vedin sillä pitkän viillon ranteeseen. Koko paha olo väistyi hetkeksi. Sydän hakkasi  ja tunsin sillä hetkellä suunnattoman rentoutumisen tunteen valtaavan kehoni.

Siitä se sitten lähti. Yksi viilto. Toinen, kolmas. Mutta kukaan ei saanut nähdä viiltoja. Pidin hiuslenkkejä ranteen ympärillä koko ajan. Sitä mukaan kun tuli lisää viiltoja, lisäsin hiuslenkkejä. Lopulta niitä oli sen verran että oli pakko rajata viiltelyalue. Viillot olivat pieniä, ne muodostivat pienen tetriskentän käteeni. Tuohon mahtuu vielä yksi viilto, ja tuohon toinen. Olin koukussa.

Kesän loputtua makoilin sängylläni, nauroin ja koitin hauskuuttaa vanhempia, jotka olivat tulleet huoneeseeni. Kumpikaan ei nauranut vaan he katsoivat minua vakavasti. "Näytä sun kättä...". Vedin käteni nopeasti vatsan alle. "En näytä". Lopulta ojensin käden, iskä otti hiuslenkit pois ja alkoi huutaa. Aloin itkeä. Iskä purki huoltaan huutamalla, minä koin syyllisyyttä. "Sun on hankittava apua. Tuo on ihan sairasta".

Siinä vaiheessa elämäni alkoi olla arvotonta. En tiedä mikä minut ajoi siihen pisteeseen. Uusi koulu, paljon töitä ja aikaiset aamut? Lääke, joka aiheutti sivuvaikutuksena itsetuhoisuutta ja itsemurha-ajatuksia? Se, etten kokenut olevani niinkuin muut? Kiusaaminen? Ehkä kaikki ne yhdistettynä. Ja sitten vielä persoonallisuus joka tukee masennukseen sairastumista. Aloin vähitellen olla todellinen masennuksen uhri. Se hautasi minut alleen, vei mukanaan.

Jatkan tätä tekstiä toisessa postauksessa, jottei tulisi liian pitkä postaus.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Multa leikattiin kaksi päivää sitten kaksi viisaudenhammasta. Olo on ollut kamala ja itse leikkaus oli niin kamala etten ole koskaan tuntenut niin pahaa fyysistä kipua. Kipuja ei niinkään ole tällä hetkellä mutta lääkkeet (joita on yhteensä 13 per päivä, jos miinustetaan vitamiinit joita en noiden kanssa uskalla syödä) väsyttävät, pyörryttävät ja saavat aikaan todella oksettavan olon. Eilen makasin sängyssä koko päivän ja tänään jaksoin jo vähän lähteä liikkeelle.

Eilen ahdisti vähän kun en löytänyt yhtään syytä, joka sais mut aloittamaan hyvillä mielin seuraavan päivän. Kumppani auttoi keksimään kanssani mikä voisi olla tämän päivän kiva juttu. Keksittiin että se on sitten pieni kävelylenkki yhdessä.

Tästä päivästä tuli kaikesta huolimatta tosi hyvä. Aamulla luin vähän aikaa ylioppilaskirjoituksiin ja sitten suunnattiin kaupunkiin. Olo oli kerrankin tosi itsevarma ja huomasin kuinka paljon olen lähiaikoina saanut itsevarmuutta. Puin päälleni lempikorvikset ja itseä miellyttävän asun, enkä välittänyt mitä muut musta ajatteli. Löysin superkivan paidan, johon ihastuin heti! Kaupassa mulle tulee yleensä sellainen "hyi kuinka ruma oon ja miten kamala keho mulla on"-fiilis, mutta tällä kertaa tätä ajatusta ei tullut ollenkaan. Näytin kerrankin sopivalta. Kilot joita on tullut lisää syömishäiriön jälkeen, saivat minut tuntemaan todella itsevarmaksi.

Otin tänään haasteeksi kuvailla ulkona kaikkea joka näyttää mielestäni kauniilta, olipa kivaa! Piristi hirveästi huomata, kuinka paljon kaikkea ihanaa ja kaunista ympäriltäni löytyy. Vielä kun osaisi elää hetkessä, sitä en osaa sitten millään.

Pelot iskee aina iltaa kohden ja niin ne iskee nytkin...Ei auta muu kun mennä tekemään ahdistusharjoituksia -->

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Viikko, jollei parikin, meni ihan hyvin. Nyt taas alavireisyys iski. Teen ahdistuskorttiharjoituksia, keinun ja hengittelen rauhassa, etsin kolme kiintopistettä joita seuraan silmillä. Teen kaikkeni jotta saan ikävät ajatukset mielestä. Tekisi mieli lukea masennusblogeja, mutta tiedän sen vaan pahentavan oloa joten en lue. Tekisi mieli pistää soimaan ne kaikki surullisimmat kappaleet, mutta sekin pahentaa oloa. Mietin kuinka hyvältä tuntuu olla onnellinen. Hyvältä. En halua pahaa oloa vaikka se tuntuukin niin turvalliselta.

Pappa se jaksaa hymyillä vaikka tietää että on syöpä. Toi mansikoita ja rahaakin ja vakuutteli että kaikki on hyvin. Kuolemanpelko pahenee tällaisten uutisten seurauksena ja äsken aloin itkeä. Elämä on niin kamalan pelottavaa kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Kun oikein velloo siinä ajatuksessa niin koko elämä menee ohi. On mennyt jo jonkin aikaa.

Päädyin myös katselemaan vanhoja kuvia. Ja sen seurauksena ajattelemaan kuinka kadun asioita. Niin monia asioita. Kuinka olenkaan osannut olla tyhmä?? En voi ainakaan vähään aikaan antaa kaikkea anteeksi. Maniajaksot, tyhmät facebook-päivitykset sen seurauksena, idioottia seuraa kun ei muutakaan ollut, typerät valitukset kavereille pahasta olosta.

Olen menettänyt kaikki kaverit, joiden kanssa hengasin yläasteella ja lukiossa. Meillä oli hauskaa, mutta minä tyrin. Kaipaan joskus todella paljon niitä aikoja. Tänään oli sellainen päivä. Olen pyytänyt anteeksi, minulle on annettu anteeksi, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Haluaisin ystäviä, mutta tällä hetkellä en ole valmis hankkimaan sellaisia. Ei vielä ihan voimat riitä sellaiseen. Ehkä sitten aloitan jostakin turvallisemmasta vertaistukiryhmästä jos joskus saan voimia.

Puhuin kumppanille varmaan tunnin kaikesta katumastani ja se helpotti vähän oloa. Siitä sitten se meni vähän ohi aiheenkin ja palasin taas puhumaan sairauden pahimmasta vaiheesta vuodelta 2014, sekin helpotti vähän oloa. Oonkin ollut kauan ajattelematta sitä ajanjaksoa, mutta nyt taas nousee tunteet pintaan. Ei sitä traumaa saa pois mielestä, enkä vieläkään yhdistä tuota kaiken kokenutta henkilöä minuksi. En ehkä haluakaan. Pitäisi varmaan taas käydä läpi noita aikoja kuntoutuksessa kun ei ne selvästikään ole vielä käyty tarpeeksi läpi.

Tuli muuten puheeksi myös syömishäiriö. Oon tosi ylpeä että mun paino on noussut ainakin kahdeksan kiloa, tuntuu tosi hyvälle kun ei tarvii olla enää sellainen nääntynyt ja riutunut! Kroppakin toimii paremmin kun aikoihin. Painon saaminen ei siis ahdista ja syömishäiriö on väistynyt jo ajat sitten :)

Nyt nukkumaan ja huomenna pitkästä aikaa päivä, jolloin ei ole mitään pakollisia menoja, ihanaa!

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Pitkästä aikaa täällä taas

Musta ei kyllä ole kuulunut täällä yhtään mitään pitkiin aikoihin! Kuten anonyymillekin viime postaukseen kommentoin, ainoa syy tälle hiljaisuudelle on ollut se että oon ollut liian laiska kirjautumaan bloggeriin. Aattelin nyt kuitenkin pikaisesti kirjoittaa fiiliksiä ylös niin ehkä saan  itsekin samalla vähän ajatuksia selvitettyä.

Mistäköhän alottaisin? No, sekalaisesti on mennyt. Voinhan mä tosi hyvin nykyisin, mutta järkyttävät pelot vaikeuttaa mun elämää. Voisin jopa kutsua niitä fobioiksi. Oksentaminen, bakteerit, kuolema, hylätyksi tuleminen, ötökät, tapetuksi tuleminen, läheisten menetys, yksin oleminen, autoteiden läheisyydessä pyöräily ja auton alle jääminen, hetket jolloin ei ole mitään tekemistä, tulipalo. Huh...Siinä vasta pelkäämistä. Voitte vaan kuvitella kuinka mun elämä on rajoittunutta kun noita kaikkea pelkää. Joka päivä. Kärsin jopa paniikinomaisista kohtauksista, jolloin itken ja tärisen, sydän hakkaa ja tuntuu että kuolen ahdistuksesta.

Fyssarilla kävin luultavasti viimeistä kertaa tässä viikko sitten ja sieltä sain tosi hyviä kehollisia harjoituksia, joita oon nyt testaillut ahdistuksen tullen. Aluks aattelin että ne on ihan typeriä, mutta kyllä mä vähitellen alan uskoa että ne on tosi hyviä! Mulla on sellainen kortti, johon on kerätty kaikkia harjoituksia ahdistuksen varalle. Äsken juuri oli yksi testissä ja paha itkuahdistuskohtaus on selätetty :)

Luin myös vanhaa päiväkirjaa ja muistelin vähän menneitä, oli hyvä tsemppi huomata koko ajan parantumisprosessissa edistymistä. Oon aatellut että olin pari vuotta sitten tosi parantumisvastainen, mutta kun päiväkirjaa luki niin sehän oli oikeastaan tosi kivaa luettavaa! Tsemppasin itteeni päivittäin ja koitin vaan edetä täysillä parantumisessa. Muistelen kyllä että täällä blogissa kirjoitin vaan pelkkää negatiivista juttua, mutta se päiväkirja oli ehkä realistisempi kuvaus siitä, millainen olin silloin.

Oon myös innostunut täysillä valokuvaamisesta ja pidän sellaista positiivisuus-kirjaa, jonne kuvailen joka päivä kuvia kaikista kivoista hetkistä. Niitä on sitten tosi kiva kesän loputtua kattoa ja ne tuo ehkä sitten piristystä synkkien päivien keskelle. Sitä vois kyllä jatkaa vaikka koko vuoden ajan, oon niin innostunut siitä!

Olo taitaa mennä nyt vähän ylivirkeään päin, joten taidan mennä rauhottumaan että pääsen joskus nukkumaankin. Kivaa loppuviikkoa kaikille :)

torstai 26. toukokuuta 2016

Outo olo. Ensin nauratti. Oli sellainen fiilis että voin tehdä mitä tahansa. Fiilis säilyi mutta sitten itkettää. Naurattaa. Itkettää. Naurattaa. Nyt on joku näiden sekoitus josta ei saa mitään selvää.

Päivisin kuuluu jonkinlaista puhetta päästä. En erota onko ne harhaa vai ajatusta koska vajoan niiden aikaan todella outoon tilaan. Yleensä puhe on riitelyä tai moittimista.

Jokaisesta kokeesta pitää saada kymppi. Pitää. Jos en saa kymppiä oon surkea, mua pidetään tyhmänä ja mua vihataan. Kymppikymppikymppi. Oon tehnyt paria tehtävää lukuunottamatta koko 300-sivuisen matikankirjan kaikki tehtävät ja silti mua pelottaa että jos seuraavasta kokeesta tulee huono numero. Meillä on kaks koetta ja edellisestä sain 10-. Mut jos en nyt saa kymppiä niin en saa kymppiä numeroks. Sitten ope pitää mua tyhmänä. En halua olla tyhmä. Jos oon tyhmä, ihmiset vihaa mua. Kaikessa, joka ikisessä asiassa on oltava hyvä. Tai ei se riitä. Pitää olla erinomainen. Täydellinen, vaikka jollakin tasolla tiedän että se on mahdotonta.

Tää on ihan hullua muttakun en vaan voi päästää irti siitä ajatuksesta että jos en onnistu niin mua vihataan. Mulle koitetaan puhua järkeä mutta se ei auta. Yritän mutta tää vaan pahenee sen myötä kun alan oikein miettiä asiaa ja näitä mun järkeviä pohdintoja siitä, mitä seuraa jos en onnistu jossain. Tää stressaa mua ihan kamalasti, mutta vielä enemmän stressaa ajatus siitä että jos haluan päästä tästä pois, pitäis vaan uskaltaa kohdata se että ei aina tarvii saada kymppiä. Ärsyttää ja ahdistaa. Taidan mennä nyt tekemään matikan tehtäviä. Tai sitten meen kohti pelkoa ja teen jotain muuta. Saa nähdä.

Saan muuten yo-kirjoituksiin kaikki erikoisjärjestelyt mitä on vaan mahdollista saada. Nyt sekin pulma ratkaistu että saanko siellä paniikkikohtauksen tai alkaako ahdistaa tai meenkö lukkoon.


keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Viime tekstin jälkeen ahdistus kävi sietämättömäksi. Nappasin rauhottavia kunnolla ja loppuillan muistikuvat on hataria. Makasin lattialla, kumppani talutti mua vessaan ja kun pääsin nukkumaan luulin olevani kukkakaalissa (ööh...) ja että kumppani on farmari jolla on harava kädessä. Oli tosiaan hieman sekava olo. Seuraavana päivänä sitten heräsin helvetinmoiseen pyörrytykseen ja oksettavaan oloon. Pystyin olemaan oksettamatta vaikka pari kertaa se kävikin todella lähellä. Se päivä meni sängyssä makoillessa kun en pystynyt liikkumaan ja taisin syödä koko päivän pelkkiä mehujäitä sillä se helpotti oloa. Kunpa olisin voinut hoitaa tilanteen muuten kuin ottamalla lääkkeitä.

Tänään kävin kuntoutuksessa ja siellä oltiin huolissaan. Mietittiin että enkö olisi mielummin mennyt päivystykseen. Multa kysyttiin että mitä jos olisinkin vahingossa ottanut niin paljon lääkkeitä että olisin kuollut? Se olis ihan kamalaa. Mun olis pitänyt keksiä toinen vaihtoehto ahdistuksen hallintaan. Heräsin kuitenkin elossa, olen tässä ja nyt, mutta tästä edes pakotan itseni pysymään erossa lääkkeistä. En saa tehdä enää niin, mun henki on liian kallis sellaiseen.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Makaan selälläni, kelloni raksuttaa, pilkkuhiljaa naksuttaa



Lasken aikaa. Sekunti, toinen, kolmas. Minuutti, toinen, kolmas. Tunti. Päivä. Viikko. Istun koneen ääressä ahdistuneena. Päivän olen tehnyt kouluhommia, mutta sitten kun on aika ihan vaan itselle, alkaa ahdistaa. Lasken aikaa kun en tiedä mitä tekisin. Istun koneen ääressä, kuuntelen musiikkia ja availen tietokoneen ikkunoita stressaantuneena. Jotenkin taas sellainen olo että mikähän mun paikka tässä maailmassa on. Mulla ei oikein vapaa-ajalla ole mitään tekemistä tai sitten en vaan jaksa tehdä yhtään mitään mutten haluaisi olla tekemättä mitäänkään. Kouluhommat on keino paeta ahdistusta, mutta yleensä illalla pää on niin täynnä tietoa että mun on turha alkaa lukemaan mitään kun ei se kuitenkaan jää päähän. Nytkin oon järkyttävän ahdistuksen vallassa kun en tiedä mitä tekisin. Itken ja puristan itteäni kasaan. Pakko nyt vaan kestää. Vittu kun aika kuluu hitaasti, mutten edes haluaisi sen kulkevan ollenkaan eteenpäin. A H D I S T A A

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Ajatukset on ihan solmussa. Ihan oikeesti tosi solmussa. Tekee mieli vaan tarttua terään muttakun ei vaan voi. Ihan itseni takia, muiden takia. En anna ahdistuksen viedä voittoa.

Mä oon ihan sekaisin. Ensinnäkin kuntoutuksessa mun elämä kyseenalaistetaan koko ajan. Ne aivopesee mut, ne tunkee ajatuksia mun päähän ja mä elän elämääni niiden odotusten mukaan. En enää edes tiedä mikä on mun elämää ja mikä kuntoutuksen luomaa kuvaa mun elämästä. Kukaan ei näe mun pään sisälle eikä kukaan halua nähdä sinne kuntoutuksessa. Ne luo mulle muistoja joita mulla ei ole, ne luo musta ihan erilaista kun mikä oon. En vaan kestä sitä enää. Mutta en vaan saa sanotuksi että mä en kestä enää sitä. En aio itkeä kuntoutuksessa, joten valitettavasti en vaan pysty puhumaan asiaa läpi. Pitäis nyt vaan uskaltaa tai mä meen tosi huonoon kuntoon. Oon jo menossa.

Tärisen ahdistuksesta. Itken. Helvetin paha olo. En vaan saa puettua taas mun ajatuksia sanoiksi.  Ei tästäkään kirjoituksesta tullut mitään. Mä menen nyt ulos ja toivon että se selventää päätä.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Oon niin tosi väsynyt. Koko viikko on mennyt pahimmassa sumussa ikinä. Tänään kaikki on vaatinut pinnistelyä. Kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Mulla oli tänään kuntoutusneuvottelu. Meni tavalliseen tapaan, juteltiin miten on mennyt ja lopuksi jäin juttelemaan lääkärille. Puhuin kaikenlaisista oireistani, mutta vastaus oli kaikkeen että dissosiaatiosta on kyse. Ei lääkkeitä, ei tietoa siitä helpottaako tää koskaan. Traumaterapiasta oli puhe muttei ehditty sen enempää jutella. Puhuttiin myös aikuispuolelle siirtymisestä, se olis ilmeisesti tiedossa ensi vuonna.

Illalla alkoi mennä niin överiksi ylivirkeän olon kanssa että meinasi ihan itkettää. Join äsken rauhottavaa teetä ja toivon että se auttaa. Ajatus kulkee asiasta kukkaruukkuun ja koitan raahautua suihkuun mutta iski sellainen väsymys etten millään jaksa. Pakkohan se on jaksaa. Ääniäkin on ollut. Tiiän että tänä iltana ne taas sitten alkaa.

Ihan oikeesti mä en jaksa enää tätä. Mun ajatukset on niin kummallisia ja kaikki on niin outoa mun ympärillä että tuun kohta totaallisesti hulluks. Mä vaan toivoisin edes päivän, yhden päivän helpostusta tähän oloon. Mun toimintakyky on kohta totaalisesti mennyt. Mä vaan päivästä toiseen koitan selviytyä vaikka kaikki tuntuu niin kamalan vaikealta.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Mua on alkanut taas masentaa. En tiedä mikä. Vituttaa vaan sairastaa. Tänään nauroin vaikka kuinka paljon mutta nyt mä taas romahdin itkemään. Paha olla vaan. Ja väsyttää. En vaan jaksais tehdä mitään. Tänäänkään ei ois millään huvittanut nousta ylös kun väsytti niin paljon.

Ilman sairautta:

Mä olisin valmistunut lukiosta jo ajat sitten.
Mulla olis kavereita.
Ei tarviis kärsiä joka päivä epätodellisista oloista.
Ei tarviis kestää harhoja.
Ei tarviis rampata kuntoutuksessa.
Voisin nauttia liikunnasta.
Jaksaisin tehdä asioita.
Mieliala ei ailahtelis koko ajan.
En olisi joutunut koskaan sairaalaan ja saanut sieltä traumoja.
Mun vartalossa ei olisi yhtään viiltoa.
Mä voisin kulkea lyhythihaisessa.
En pelkäisi koko ajan että psykoosijakso puhkeaa päälle.
Olisin suorittanut kirjoitukset kunnialla läpi.
Mä en olisi koulussa kummajainen.
Mun ei tarviis syödä yhden yhtäkään lääkettä.
Mulle ei ois koskaan tullut mitään lääkkeiden sivuvaikutuksia.
Mun sydän toimisi normaalisti.
Mun keho olisi kehittynyt normaalisti ilman syömishäiriötä.

On sairaus tuonut paljon hyvääkin, mutta myös niin paljon pahaa.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Keskiviikko oli kuin painajaisesta. Oli siis kirjoitukset. Lähdin sinne vähän epävarmasti n. kuuden tunnin unilla, koska en ollut saanut nukuttua. Salissa tunsin kuinka kaikki tieto katoaa mun päästä. Me aloitettiin koe ja kaikki kirjoitti ripeään tahtiin esseitään. Mä tein kolmatta tuntia ekaa esseetä ja tiesin ettei siitä tuu yhtään mitään. Menin paniikkiin. Alkoi itkettää ja pyyhin salaa kyyneleitä. Mun oli pakko lähteä salista pois. Viitoin valvojalle että saanko mennä vessaan ja se päästi. Vessassa itkin jonkun aikaa. Sanoin valvojalle että en vaan pysty tulemaan saliin koska ahdistaa. Se kattoi mua kuin olisin joku idiootti eikä se ymmärtänyt tilannetta vaan viittoi vaan tulemaan takaisin saliin. Kysyin rehtoria paikalle ja rehtori tuli nopeasti kävellen mun luo, halasi mua tiukasti ja sanoi lohduttavia sanoja. Näin mä rehtorinkin silmäkulmassa pari kyyneltä.

Mulla oli päällä collegepaita, vähän samanlainen kun sairaalapaita. Sellaiset collegehousut ja villasukat jalassa. Muistutti vähän sairaalavaatteita. Menin vaan enemmän paniikkiin kun joka puolelta kuului vaimeita kaukaisia ääniä ja oli hirveästi porukkaa siinä käytävällä, tuntui nimittäin hetken kuin olisin ollut sairaalassa.

Rehtori antoi mulle oman tilan, jossa sain tehdä koetta. Opo kävi lohduttelemassa mua ja mua valvoi siinä tosi ihania ihmisiä, jotka koitti piristää mua. Koe meni silti ihan penkin alle. Mä en saanut ajatuksia paperille vaan ne katosi koko ajan mielestä. Sain pariin tehtävään kirjoitettua yhden sivun, joihinkin vaan kaks lausetta. Ei voi siis odotella mitään kovin hyvää tulosta. En tiedä mikä mulle tuli siinä tilanteessa, mutta oon tosi tosi pettynyt itseeni. En tiedä miten sen kokeen kävi, pääsenkö edes läpi mutta sen saa luultavasti ensi viikolla tietää. Pelottaa. Mitenköhän mun valmistumisen kanssa nyt käy jos en pääse sitä läpi? En tiiä sitten että valmistunko sittenkään ens vuonna. No, aion sen kokeen joka tapauksessa uusia, joten ehkä ensi kerralla sitten entistä viisaampana menen sinne.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Uusi recovery-tili Instagramissa

Mä tein instagramiin recovery-tilin, eli mua voi seurata siellä. Tili on salainen mutta hyväksyn kyllä lähes kaikki sinne.

Mut löytää siis nimellä:

maria_recovery

perjantai 25. maaliskuuta 2016

En ole viillellyt melkein puoleen vuoteen. Iso saavutus pysyä terästä noinkin kauan erossa. Nyt viiltojälkien paikalla on valkeat arvet, eli suurin osa niistä on todella vanhoja. Nyt jostakin syystä tekee mieli viillellä. Keksin kyllä muuta ajateltavaa,etten toteuta sitä. Mietin vaikka niitä tuhatta syytä miksi en tekisi niin. Ei ole paha olo, mutta jollakin tavalla viiltely oli niin kamalan koukuttavaa. Mutta en halua viillellä kun se satuttaa myös kumppania. En halua lisää jälkiä kun vanhatkin ovat jo parantuneet niin hyvin. En halua tuntea sitä kipua kun suihkussa vesi valuu haavoihin. En halua bakteereita haavoihin. En halua palata takaisin vanhoihin tapoihin, olenhan jo näin pitkällä. Pysyn kyllä ilman terää, kyllä mä pystyn siihen.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Ahdistaa. Olen satavarma että mulla on joku tappava tauti. Koko ajan tarkkailen itestäni kaikkea poikkeavaa. Lisäks pelkään koko ajan että mulle soitetaan että joku läheinen on kuollut. Oon koko ajan kuulevinani kännykän soivan ja meen paniikkiin. Mietin koko ajan kaikkea kauhukuvia mitä läheisille voi käydä. Kuntoutuksessa kerroin tästä viimeks. Mulla on ollut lapsuudessa sama pelko, joten kuntoutuksen työntekijä sanoi että mä osaan ottaa tän asian nyt aikuisen tavoin, etten ole enää mikään pikkulapsi. Joo, totta, mutta se pelko on mulle ihan oikea. Ihan yhtä pelottava kun pienenäkin. Enkä mä tajua miten mun pitäis suhtautua siihen aikuismaisesti? Väistämällä sen ajatuksen ja ajattelemalla että ihan sama, kaikki kuolee kuitenkin joskus?

Musta tuntuu että kuntoutuksessa mun asioita vähätellään. Voi kun uskaltaisin sanoa sen. Että tuntuu pahalle että mua ei oteta tosissaan. Kysyn aina sillon tällön kaikkea mun sairauksista mut mulle vastataan aina tosi vihaisesti. Viimeks halusin tietää psykoosista enemmän mutta mulle tokaistiin "ai täh, niinku mikä?". Vastasin että se viimeisin jakso kun mulla oli psykoosi päällä mutta se vaan jotain mumis siihen. Lääkäri sentään on vähän enemmän valaissut mun diagnoosijuttuja, mutta kai mulla on oikeus tietää enemmänkin jos kysyn?

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Mulla on ollut uuteen asuntoon muuton jälkeen tullut päähän ajatus että mua kuunnellaan salaa. Tiedostan itsekin jollain tasolla että se on ihan älytön ajatus, mutta silti uskon siihen. Koitan etsiä sitä kuuntelulaitetta ja jos näen jotain tavallisesta poikkeavaa täällä, ajattelen heti että nyt mä löysin sen. Oon epäillyt kaikkea kukkakimpusta roskiin. Aion puhua siitä ens kerralla kuntoutuksessa sitten parin viikon päästä, koska se ajatus piinaa mun päässä.

No, muuten on mennyt ihan jees. Loppukiri ylioppilaskirjotuksiin. Tällä viikolla on vaikka mitä kivaa tiedossa mutta saa nähdä miten pystyn nauttimaan kun hirveä jännitys päällä. Oon valvonut jo monta yötä kun en saa nukuttua stressin takia. Onneks pitää kestää enää viikko. Sitten kyllä palkitsen itteni jotenkin kun tää on ollut yks elämäni stressaavimmista kokemuksista.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Väsyttää. Jokaiseen niveleen sattuu niin että tekis mieli irvistää kivusta. Kipeä olo. Päätä särkee. Ei tee mieli mennä nukkumaan painajaisten takia. Mutten jaksaisi valvoakaan kun sitten vasta kaikki tuntuukin masentavalta. Huomenna pitää taas lukea. En jaksais millään. Musta tuntuu että oon jo puoliks luovuttanut kirjotusten suhteen, mutta jostain mä vielä kaivan voimia loppukiriin. Mulle ei jää oppi päähän millään. Tänään unohdin minkä nimisiä lääkkeitä syön. Koulujutuista mikään ei jää päähän. Masentuneisuus haittaa muistamista. Stressi haittaa muistamista. Jostakin syystä epäilen että myös lääkkeillä on osansa.

Tänään on taas ollut sellanen päivä että mua ärsyttää suunnattomasti olla sairas. Okei, kuuluu muhun paljon muutakin kun sairaus, mutta se saa mut vihaiseksi. Kaikki tää sairastaminen ja lääkkeitten syöminen on tuonut mukanaan niin paljon pahaa. Voi kun voisin elää ilman lääkkeitä. Se tuskin on mahdollista, koska en halua sairaalaan. Romahdan ilman lääkkeitä. En saa unta ilman lääkkeitä. Ilman mielentasoittajaa oon hirviö (itkin kerran koko päivän kun olin unohtanut ottaa muutamana päivänä lääkkeet...).

Tänään oon selvinnyt suuremmalta ahdistukselta. Toivottavasti huomenna ois sama juttu. Ehkä mä tästä kuitenkin raahaudun nukkumaan.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Romahdin tänään, itkin oikein kunnolla. Kaikki tuntui niin raskaalta. Koitin lukea ylppäreihin mutta aivot oli ihan solmussa. Lopulta pidin tauon kun olin miettinyt itkien vartin mitä tarkoittaa "ympäristö".  Pääsenköhän mä ees ylioppilaskirjoituksista läpi.

Joka puolelta tulvii paineita. Tän jakson ope kehuu mua hirveesti ja musta tuntuu että mun on pakko saada sen takia kymppi joka kokeesta, koska muuten se on pettynyt muhun. Ja tuntuu että ope joka on jaksanut auttaa mua ylppäreihin liittyvissä jutuissa, odottaa kans että sen kaiken avun takia osaan sitten tosi hyvin. Muttakun musta on tuntunut koko päivän että en mä mitään osaa. Ja mä haluisin oppia ihan vaan itteäni varten mutta tällä hetkellä tuntuu että se motivaatio tulee ihan jostain muualta. Tekis mieli puhua jollekin tästä, mutta kuntoutus on pari viikkoa tauolla. Enkä mä tiedä kuka niille paineille mitään vois tehdä. Ehkä minä ite mutten tiedä miten. Tai se helpottais jos vaan suoraan vois opelle sanoa että mua ahdistaa ne niitten luomat paineet.

Meiän koulussa on kaikki hyviä. Jotkut kutsuu täällä sitä nörttikouluksi ja sellanen maine sillä on. Taso on tosi korkea. Joskus tuntuu että mä en kuulu joukkoon. Kaikki muut oppii asiat sekunnissa, mutta mulla kestää ikuisuus takoa joku asia mun päähän. Mä olen miettinyt onko mulla joku oppimisvaikeus. Oon mä siitä erityisopelle puhunut mutta ei siitä oikein ollut mitään apua.

Jotenkin outo olo. Samanlainen kun joskus kun meni tosi huonosti. Vaikka ei tässä tilanteessa oikeastaan ole mitään samaa. Sellainen "hällä väliä"-asenne joka asiaan. Se on vaan mun puolustuskeino suojella itseäni uupumukselta. Jos mietin ettei millään ole väliä niin ei ne asiat voi mua satuttaa.

Mä olen alkanut pelätä kuolemaa. Mietin koko ajan että kuolenkohan millon. Mihin mä sitten joudun. Kaikki pienet poikkeamat ja epätavalliset olot tulkitsen syöväks tai tappavaks taudiks. Mä pelkään että kun mä olen päässyt näin etenemään sairauden kanssa että haluan elää, niin yhtäkkiä se mahdollisuus viedään multa. Mulla pyörii kauhukuvia päässä kaikesta kuolemanjälkeisestä. Mulla pyörii kauhukuvia päässä siitä miten mun läheiset kuolee. Pelkään että ne kuolee kohta. Mietin kuinka mä sitten romahtaisin. Että tappaisinko itseni sen jälkeen. Tulisinko hulluks. Mun elämä olis täyttä tuskaa sitten. Mä en pystyis elämään ilman mun läheisiä. Saan ahdistuskohtauksia, melkein paniikinomaisia sellaisia. Itken hysteerisenä, rintaa puristaa niin että hyvä kun henkeä saa. Pelkään niin että keho tärisee. Miks elämässä pitää olla tällainen pelottava asia? Miks pitää joskus hyvästellä läheisensä. Mä en kestä tän pelon kanssa. Tää haittaa mun elämää. Nytkin vaan itken täällä ja tärisen. Pelottaa niin hirveesti. Mun on pakko keksiä joku apukeino tähän. Pelkäsin samaa yhtä paljon pienenä. Itkin joka päivä. 

perjantai 11. maaliskuuta 2016

2 vuotta itsemurhayrityksestä

Tänään tulee 2 vuotta siitä kun yritin itsemurhaa. Olokin on ollut sen mukainen. Yhtenä päivänä kuulin varmaan vartin ambulanssin ääntä. Ihmettelin kumppanille miksi ambulanssin ääni kuuluu koko ajan, että eikö se liiku minnekään. Mutta eipä sitä kumppani kuullut. Yhtenä päivänä kuulin hoitajien ääniä. Etenkin sen yhden hoitajan naurua. Se nauroi silloin kun ahdisti niin että en saanut henkeä. Se kuulosti ahdistavan rauhoittavalta. Sellaiselta ettei se sovi ollenkaan tilanteeseen.

Kehokin reagoi. Kylmiä ja kuumia aaltoja, sellainen ylivirkeän ja alivirkeän olon vaihtelu koko ajan. Pupillit yhtä isot kuin silloin kaksi vuotta sitten. Keho on puolustustilassa. Taistelee kipeitä muistoja vastaan. Sellainen masentunut, mutta voimautunut mania-olo. Välillä naurattaa, en voi olla hiljaa. Välillä muutun kiihtyneeksi. Sitten itken. Romahdan oikein kunnolla. Puristan itseäni kasaan ja koitan saada henkeä itkun seasta. Taustalle vähän Egotrippiä tuomaan rauhaa.

Muistoja puskee mieleen. Polttavan kuuma savuke ranteeseen kerta toisensa jälkeen, jotta saisin edes hetkeksi siirrettyä henkisen kivun kehoon. Oksettaa. Se kuvottava ääliö tulee uniin ja mä juoksen karkuun minkä jaloistani pääsen. Kuulen miehen karjuntaa. Ja mä tajuan että se on se mies sieltä osaston eristyshuoneesta. Se jonka kanssa mä siellä päivät vietin. Se joka oli niin sekava ettei se muuta tehnytkään kun karjui ja sopersi jotain kummallista. Pelkäsin sitä.

----

Panadol maistuu suussa. Haistan märän asfaltin allani. Aurinko paistaa ja ihmiset liikkuvat hitaasti. Puhe kuulostaa kaukaiselta. Silmät pyrkivät kääntymään ympäri. Hätääntyneet ihmiset ympärillä. Äiti. Vihreä peitto. Tippa. Sydänsähkökäyrä piippaa. Lääkehiiltä. Lääkehiiltä. Korkeat parasetamoliarvot. Lääkärin keskustelu. Psykoosi. Ambulanssilla osastolle. Mustelmia. Eristyshuone. Punatukkainen hoitaja haastattelee. Naureskelen ja heijaan edestakaisin mustalla patjalla. Olen eilispäivänä ottanut vakavimman yliannostukseni ja olen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin kaikki olisi hyvin. Mutustan pullaa ja juon kahvia. Olo on niin helvetin hieno. Sellainen että pystyisin tekemään mitä vain. Hymy on korvissa asti, hihitän. Selitän asiat parhain päin. Rikon kuitenkin lasin. Seuraavana päivänä pääsen pois. Eipä siinä mitään. Viikon kaikki meni hyvin, kunnes romahdin taas. Pahimman kerran. 

Sellainen psykoosi että olisin voinut kuolla siihen pelkoon ja ahdistukseen. Mä luulin olevani elävänä-kuolleena helvetissä. Tai taivaassa. Mutta ehkä kuitenkin helvetissä. Kyselin hoitajalta olenko elossa. Niiden kasvot olivat pelottavat. Ympärillä soi kauhumusiikki ja oli pimeää. Kaikkialla oli mustaa savua. Nurkissa ja katossa ammotti musta taivas. Ulkona joku vaani minua. Tulisi pian tekemään jotain pahaa. Odotan että se paha tulee luokseni, en edes tiedä mitä pelkään mutta itken pelosta. En saa henkeä ja hoitajat hakevat juosten kaarimaljoja. Säpsähtelen jokaista ääntä. Puhun yövahdille mutten saa vastausta. Todiste. Elävänä-kuolleena. Kaikki on kulissia. Paperiseinät ja pimeys. Joku jättiläinen taivaasta aikoo liiskata minut. On kohta jo pääni yläpuolella. Pakko mennä piiloon. Sitten vähän rauhottavia. Käyn maaten ja kietoudun peittoon. Sanon hoitajalle olevani muumitalossa. Sinisessä. Sellaisessa lasten muumi-leikkikodissa. Nukahdan. Seuraavana aamuna olen rättiväsynyt. Nukun päivän. Syön. Kokoan ylös lyriikoita jotka kertovat kuolemasta. Laulan niitä hoitajille. Illalla koitan tappaa itseni. Sitten eristyshuoneeseen. Sitten repeatillä 25 tuollaista päivää.

Elämäni pahimmat muistot. Anteeksi sekava teksti, oli vain pakko saada ajatukset ulos päästä. Mutta hei, mä olen hengissä, eikös se ole tärkeintä. Pää täynnä ikäviä muistoja, mutta kaikesta selvinneenä.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Muutto on nyt ohi ja oon asettunut taloks uuteen asuntoon. Eka yö oli pelottava kun en oo tottunut tällaseen hiljaisuuteen. Toinen yö oli sitäkin pahempi kun en saanut äänien takia nukuttua. Ihmettelin miksi joku vasaroi kello 3 yöllä mutta sitten tajusin että se kuuluukin mun päästä. Pelkäsin ihan älyttömästi niitä ääniä. 

Mä oon oottanut jo ikuisuuden asumistukipäätöksiä, muttei niistä oo vieläkään kuulunut mitään. Pelottaa etten saa mitään tukia. Nyt kun tulee lisää maksettavaa niin pelottaa jos ei rahat riitäkään.

Ylppäritkin on ihan kohta. Pelottaa. Pahin mitä voi tehdä, on siirtää myöhempään töiden tekemistä, eli oon vaan ottanut itteä niskasta kiinni ja alkanut lukea. Kyllä tää sitten kuukauden päästä helpottaa. Sitä oon koittanut ajatella jos en jaksa.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Muutto lähenee, mut samalla oon lähempänä myös ylppäreitä. Stressaa ihan älyttömästi. Tänään koitin tehdä jotain vanhoja ylppäritehtäviä, en osannut sitten yhtään. Tosin klo 23.00 tuskin on mikään otollisin aika alkaa tekemään niitä. Ehkä huomenna osaan paremmin. Joku ope oli sanonut opolle musta että mun pitäis vaan luottaa itteeni kun osaan kyllä. Oon koittanut takoa sitä päähäni. En mä turhaan ole saanut hyviä numeroita.

Voin paremmin kun aikoihin, mutta silti kaikki stressi purkautuu joka ilta ja purskahdan itkuun. Reagoin herkästi kaikkiin pikkujuttuihin. Välillä on energiaa lukea, mutta välillä alan ajatella että ei mistään tuu yhtään mitään. Tässä on hirveesti kaikkia projekteja alla, mutta tällä kertaa ne ei oo kasaantunut vaan oon saanut niitä vähitellen hoidettua. Mut saa nähä pääsenkö yhdestä biologian kokeesta läpi kun se ei kovin hyvin mennyt. Ärsyttää jos joudun uusimaan sen.

Hirveet ulkonäköpaineetkin taas, vaikka on tärkeempiäkin asioita kun ulkonäkö. Joka kerta kun katon peiliin niin aattelen vaan että kuin helvetin ruma mä oon. Mut oon vaan koittanut aatella että se oon minä enkä mä voi ulkonäölleni mitään. Tämmöseks mut on luotu. Oon yrittänyt keksiä jonkun positiivisuuden joka kerta kun nään itteni. On se auttanut vähän.

Niin ja aloin myös kirjoittaa yhteen lehteen. Kirjoitan omalla nimellä menneisyydestäni. Se oli tosi iso askel, sillä ne on tosi kipeitä asioita mitä oon kokenut ja osittain myös häpeän mun menneisyyttä. Mä oon kuitenkin hyväksynyt vähitellen että se on kaikesta huolimatta osa mua. Enkä mä valinnut mun sairautta, ei se ollut mun syy. Vähän jännittää miten se kirjoitus otetaan vastaan.

Oon muuten edistynyt siinä että yritän keksiä ratkaisuja ongelmiini, enkä vaan pyörittele niitä päässäni ja stressaa niistä. Jaan ne ensin pieniin osiin ja sitten alan miettiä mitä voisin tehdä niiden eteen. Ja oon oppinut että on turha murehtia asioita joille ei voi tehdä yhtään mitään. Turha kuluttaa aikaa ja energiaa sellaseen, kun sen energian voi käyttää muuhunkin. Se auttaa oikeesti tosi paljon.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Tänään oli opo-palaveri. Se meni mahtavasti. Saan suorittaa ens jakson kevennettynä ja keskittyä vaan ylppäreihin. Aika kuulemma riittää tosi hyvin koulun suorittamiseen. Siellä oli myös kuntoutuspaikan työntekijä. Me avattiin myös mun taustoja opolle. Kuntoutuspaikan työntekijä sano yhessä vaiheessa "niin, Maria siis on ollut sairaalassa psykoosin takia." Mun sydämestä otti kun kuulin ton. Tuntu niin pahalta. Psykoosi ja minä, en millään haluaisi yhdistää niitä. Psykoosi sananakin on niin kamala. Tulee siitä mieleen kaikkea mustaa, ahdistavaa, pelottavaa.

Mut tänään on ollut kyllä tosi hyvä päivä. Kävin leikkaamassa hiukset lyhyiks ja oon tosi tyytyväinen niihin. Tää jakso on kohta ohi koulussa ja sitten helpottaa kun ei tarvii mennä kouluun ollenkaan kun teen kurssin itsenäisesti. Olin myös tyytyväinen (niin kummalta kun se kuulostaakin) että kaupassa sovittaessani housuja vanha koko ei enää mahtunutkaan päälle. Painon nousu pelottaa, mutta en jaksais olla näin laiha enää. Tai ei se painon nousu niinkään ahdistaa vaan kehonkuvan muuttuminen. Mutta tää kertoo että oon menossa parempaan suuntaan. Kohti normaalipainoa.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Tänään jaksoin pitkästä aikaa siivota. Kämppä on näyttänyt järkyttävältä viimeset pari viikkoa. Kaikki hujan hajan lattialla. Piristi heti vähän kun sai elinympäristönsä siistiks.

Viikonloppu meni taas liian nopeesti. Huomenna on opo-palaveri joten pitää herätä tosi aikasin. No mut saa ainakin mieltä vaivanneen koulujutun selvitettyä. Ärsyttää vaan kun on niin paljon univelkaa ja ens viikolla on pelkästään aikasia herätyksiä.

Tekis vaan mieli nukkua ja maata päivät pitkät sängyssä. Tuntuu et ei vaan jaksa näitä kaikkia velvollisuuksia mitä on. Stressaa.

Mut koitan nyt päästä nukkumaan vaikka iltahommatkin vaatii voimia. Voi kun ois jo loma. Tai uus viikonloppu. Tuleva viikko vaatii niin hirveesti pinnistelyä.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Ahdistaa, väsyttää. Oon edelleen yhtä uupunut kuin viimeksikin tänne päivitellessäni, jollen jopa uupuneempi. Oon jättänyt koulutunteja väliin ja opettajat suhtautuu muhun jo vähän nyrpeästi kun en koskaan ole tunneilla. Vedän kokeista surkeita numeroita, mutta oon koittanut vaan aatella että jos vaan läpi pääsis nii etenis tää koulunkäynti jotenkin.

Voi kun tulis jo seuraava loma. Joka viikko sama kierre. Aikaisia herätyksiä, hirveesti koulutöitä. Loppuviikosta oon sitten puolikuollut kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Viikonloppu hujahtaa silmien edessä ja sitten taas sama jatkuu. Viikosta toiseen.

Ja tän ajanjakson juttu on ehdottomasti äänet. Mä pelkään niitä illalla. Niitä tulee vaan koko ajan enemmän ja enemmän yhtä aikaa ja mun tekis mieli huutaa kun ahdistaa niin. Ei kukaan jaksa semmosta kamalaa ärjyntää ja karjuntaa illalla. Tuun hulluks näitten kaa.

Fyssarilla ollaan mietitty mulle liikuntasuunnitelmaa. Liikunta on nyt vähän kyllä jäänyt kun ei ole ollut voimia. Kävin mä tänään hiihtämässä ja koitan välillä raahautua urheilemaan kun tiiän että olo on sitten parempi kun on vähän saanut itteensä liikkeelle. Oon syönyt joka ikinen päivä karkkia tän viikon aikana. Valehtelematta. Joka ikinen päivä. Okei, huomenna aattelin alottaa taas vähän terveellisemmän viikon.

Väsyttää ihan hirveesti. Olo menee aina pahemmaks illalla, mutta en millään haluaisi mennä nukkumaan koska huomenna on luvassa paljon opiskelua. Maanantaina on äikän koe. Tähän mennessä oon saanut kaikista kirjotelmista tasan kaksi pistettä niin ei paljoa naurata kun parin päivän aikana pitäis lukea 500 sivuinen äikän kirja läpi ja tsempata vähän että pääsisin kokeesta läpi.

Anteeks ärsyyntynyt teksti, mutta oon vaan niin kamalan väsynyt ja stressaantunut.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Mä olen pitkään miettinyt miksi terapian jälkeen mä olen todella surullinen. Tänään löysin vastauksen siihen. Ei, en ole surullinen sen takia että juttelukerta olisi ollut huono, vaan sen takia että terapia on mulle kuin turvapaikka. Vaikka puhumme ikävistä aiheista, olen kuitenkin kuin suojassa maailmalta. On vain se huone, jossa saan jutella ja nauraa ja itkeä. Tänään oli mahtava juttelutuokio. Me katottiin mun ottamia kuvia ja puhuttiin niistä. Nykyään osaan jo puhua todella avoimesti eikä jännitä yhtään. Nykyään on helpompi puhua mieltä painavista asioista.

Koulusta oon ollut poissa jo jonkun verran. Tänään oli pakko jäädä kotiin. En olis millään jaksanut mennä kouluun, olin niin väsynyt ja uupunut. En tiiä mitä tekisin koulun kanssa. Pakkohan se on vaan jaksaa jatkaa ja tehdä vaaditut hommat. Mä toivon joka päivä että saisin käytyä viittä kurssia kerrallaan, niinkuin muut. Mutta mä käyn vain kahta. Ja olen ihan poikki. Sanoin tänään terapiassa että en yhtään tiedä miks mä en pysty käymään saman verran kursseja kerrallaan kun muut. Tähän terapeutti totesi että ei ole kauaa kun mä olin vielä todella sairas ja että olen yhä parantumassa, joten ei voi olettaa että pystyisin käymään muiden tavoin koulua.

Mietittiin myös että käytäisiin opon luona yhdessä katsomassa opiskelusuunnitelmia. En saa opolle sanotuksi että mä olen todella uupunut. Opo tuputtaa lisää kursseja ja sanoo että "senkus meet vaan tunnille!" Voikun se olis niin helppoa. Mennä vaan ja vetää kurssit läpi. Joudun pinnistelemään että jaksaisin joka ikisen minuutin tunnilla. Terapeutti auttaa mua kertomaan opolle että multa ei voi odottaa samoja suorituksia kun muilta. Ja jutellaan varmaan kaikesta muustakin. Mutta hyvä jos asian saa hoidettua.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Viikko on ollut taas kiireinen. Koulutöitä toisensa perään ja järkyttävä stressi ylppäreistä. Hommia kasaantuu ja stressi vaan lisääntyy sitä mukaan. Koitan samalla pitää vapaa-aikaa mutta ei vaan aika riitä. Nytkin tulin pikasesti koneelle kun oon lukenut koko päivän. Mut eipä päähän jää mitään stressaantuneena ja sitten kun pidän vapaata niin stressaan sillonkin että ehinkö tehdä hommat. Eli stressittömiä päiviä on harvassa.

Lisäks tulee jatkuvasti poissaolokohtauksia. Ihankun en ois siinä tilanteessa ollenkaan, ihankun mun ympärillä pyöris vaan filmi. Mä katoan tästä maailmasta hetkeks. Tänäänkin tullut varmaan seittemän tollasta. Yritäpä siinä sitten samalla tehdä kouluhommia kun et edes tunne ootko elossa vai et.

Tänään mä oon ollut aivan älyttömän väsynyt. Oli kaheksaan meno ja aamutunnit meni jees mutta tokat tunnit olin silmät kiinni kun väsytti niin paljon. En pystynyt keskittymään yhtään opiskeluun. Tää on tämmöstä väsymystä joka ei lähde nukkumalla pois. En tiiä miten saisin lepoa ja itteni virkeäks.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Sain fysioterapeuttiajan tälle päivälle, en ois kyllä kestänyt yhtään kauempaa selkäkipujen kanssa. Fyssari totesi että mun selän välilevy on repeytynyt, joten nyt sitten en saa kyykistyä yhtään, mun pitää venytellä kaheksan kertaa päivässä, nukkua joittenkin pyyhkeitten päällä, syödä kipulääkkeitä pari päivää ja oon liikunnakiellossa kaks viikkoa...No, ehkä mä saan sitten noilla keinoin ton mun selän kuntoon.

Tänään mä heräsin kaheksalta aamulla. Haluaisin siirtää unirytmin niin että heräisin joka päivä aikasin, mut eipä onnistu koska on lääkkeet jotka väsyttää ihan älyttömästi. Mä haluaisin elää ilman lääkkeitä, mutta en tiiä onko se koskaan mahdollista.

Meen kohta nukkumaan, tällä kertaa oli tällanen arkisempi postaus. Ihana kun huomenna alkaa koulu vasta puol 1 niin saa nukkua pitkään.


maanantai 11. tammikuuta 2016

Toiset päivät toimii huonommin

Mä menin tänään taas koulun salille. Selkä ei oo ollut viikkoon kipeä, joten aattelin uskaltaa taas treenata. Jossakin vaiheessa menin sitten roikkumaan ja selkä taas naksahti ja lysähdin maahan kun sattu niin paljon. En pystynyt pitkiin aikoihin liikkumaan. Lopulta mun oli pakko lähteä koska mun piti ehtiä kuntoutuspaikkaan. Kivusta irvistäen selvisin perille, ja siellä mut käskettiin menemään lääkärille.

Matkalla kotiin alkoi kahta kauheemmat kivut enkä pystynyt kävelemään kotiin asti. Soitin kumppanille ja se lupas tulla auttamaan. Kotona makasin vaan sängyllä ja itkin kun sattu niin paljon. Ensiapuun ne ei mua ois ottanut kuitenkaan, joten päätin ottaa kunnon annoksen kipulääkettä, jotta pystyn tekemään normaalit askareet. Auttoi se lääke ihan vähän, mutta huomenna soitan kyllä terveyskeskukseen....En tiiä yhtään miten pystyn nukkumaan tän yön.

Lisäks kävin hakemassa lääkkeitä kun mulla on ne vaan huomiselle aamulle. Toisesta apteekista ne lääkkeet oli loppu, joten menin toiseen. Siellä taas sain kuulla ilouutisen että lääkkeiden omavastuut on muuttunut. Mä joudun maksamaan 50 euroa ennenkun mun lääkkeet alkaa taas maksamaan sen pari euroa. Ja tänään jouduin maksamaan KOLMEKYMMENTÄ KAKSI euroa muutamasta lääkepaketista eikä nekään riitä kun ehkä kuukaudeks. Ennen oon maksanut kolme euroa niistä kaikista. Ärsytti ihan sairaasti. Meni ihan tajuttomasti rahaa apteekkiin ja piti myös maksaa ruokaostoksetkin sekä kävellä kotiin kipeen selän kanssa.

Tänää on ollu ärsyttävä päivä. Huomenna missaan koulunkin ja jään jälkeen. En pysty kävelemään tai istumaan kunnolla, joten jätän suosiolla huomisen päivän väliin.


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Je peur du tout

Joka päivä tulee uusia pelkoja. Mä olin yks päivä kirjastossa lukemassa ylppäreihin ja meinasin saada paniikkikohtauksen. Mun vieressä istui mies joka vilkuili mua. Mä olin varma että se haluaa tappaa mut. Se mies lähti jossakin vaiheessa alemmalle kerrokselle ja mä vaan etin sitä katseellani. Mun teki mieli sanoa kumppanille että lähetään nyt äkkiä pois tai me kuollaan.

Eilen näin vastakkaisella parvekkeella kirkkaan pienen valon. Eka mä aattelin että ne kuvaa mua sieltä, mutta sitten aloin ajattelemaan että mitä jos se onkin pyssy. Että ne haluaa ampua mut. Mä koitin miettiä järkisyitä sille valolle mutta kun en keksinyt niin menin paniikkiin. Teki mieli sanoa kumppanille että mennään nyt pöydän alle tai ne tappaa meiät.

Musta tuntuu että tässä olkapäällä on koko ajan joku joka vahtii. Kattoo mun tekemisiä, tutkailee, nauraa mokille ja ilkeilee. Joku musta hahmo mistä en saa selvää. Harvemmin nään näköharhoja, mutta koko ajan pelkään että joku hahmo tulee tänne huoneeseen.

Ääniä on taas ollut enemmän. Nykyään niitä on yhtäaikaa todella monta. Mä makasin sängyssä kun ensin tuli yksi ääni. Toinen. Kolmas. Neljäs. Niitä tuli joka suunnasta ja mun teki mieli huutaa. Ahdisti niin sairaasti.

Ja koulussa. Mä olen ollut yhden (!!!!) päivän koulussa ja lauantaiaamuna mun teki mieli lysähtää heräämisen jälkeen takas sänkyyn ja jäädä sinne. Olin ihan poikki sen yhden päivän jälkeen. Mä meinasin jo koulussa alkaa itkemään kun kaikki niiden muiden sanat tuntui heprealta. Biologian tunnilla jokainen viittas ainakin kerran (laskin), lukuunottamatta mua. Mä tunsin itteni idiootiks kun olin ihan pihalla enkä ymmärtäny mitään. Mulla on älyttömästi kursseja ja pitäis samalla lukea ylppäreihinkin. Huolehtia itsetä ja hoitaa tarvittavat askareet sen lomassa. Liikaa kaikkea, mut pakko vaan kestää. Mä en voi jättää kesken mun nykyistä lukiota. Mä tahdon käydä sen lukion enkä mitään muuta.

Mut on jotai hyvääki tapahtunu. Mä olin perjantaina koulun salilla treenaamassa. Lähin sieltä pois sillon kun pitikin ja treenasin jaksamisen mukaan. Jos piti pitää tauko, pidin. Jos ei jaksanut, en tehnyt mitään vaan lepäsin. Oli tosi kivaa. Aattelin että toistaiseks jätän kotiliikunnat pois. Että treenaan mielummin vaan koulun salilla. Siellä ei voi tulla pakkoliikkumista.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Tulevaisuus pelottaa mua. On tulossa niin paljon muutoksia. Muutetaan tyttöystävän kanssa yhteen piakkoin. Olis niin paljon tukiasioita hoidettavana, mutta en tiiä yhtään mitään niistä. Onneks kuntoutuspaikan sosiaalityöntekijä lupasi auttaa. En tiedä miten rahat riittää, mutta saan ainakin puoli vuotta vielä tosi hyvin tukia.

Mulle puhuttiin myös nykyisten tukien lakkauttamisesta, koska mun vointi on mennyt niin paljon eteenpäin. Onhan se mennyt, periaatteessa, mutta kyllä mun sairaus vielä vaikuttaa. Ainakin siltä tuntuu. En pysty käymään koulussa kun kahdeksan tuntia viikossa. Enintään. Muuten mun voimat loppuu. Ja töihin en voisi kuvitellakaan meneväni, mutta musta tuntuu että on pakko mennä sittenkun muutetaan. Jännittää ihan tajuttomasti että riittääkö rahat, valmistunko koskaan, jaksanko ja ehdinkö tässä kaiken lomassa lukea ylioppilaskirjotuksiin ja samalla vielä huolehtia itsestäni. Tää kaikki epätietoisuus vie kamalasti voimia.

Lisäks mun selkä on ollut ihan tajuttoman kipeä jo monta viikkoa. Eilen venytin sitä varovasti, kunnes yhtäkkiä kuulu hirvee naksahdus enkä pystynyt enää liikkumaan. Viime yö meni valvoen niissä kivuissa. Nyt saa sitten nähdä syömishäiriön seuraukset, venyttelin viime vuonna joka päivä varmaan kolme tuntia ja selkää venyttelin siitä ajasta ainakin tunnin. Ei kiva. Toivon vaan että saan tän selän joskus vielä kuntoon. Toivon että pääsisin fyssarille niin ehkä se osais auttaa.

Mutta joo, tän päivän lagaan sängyn pohjalla kun oon jouluaatosta asti ollut kipeä ja koitan hoitaa asunto- ja tukiasioita. Koulujuttujakin pitäis tehä mut en tiiä jaksanko. Mä luotan ja toivon että kyllä nää asiat tästä selkenee.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Pari päivää on mennyt hyvin. Jotain muistoja on pyörinyt mielessä ja uniinkin ne ovat tulleet. Kuulin eilen illalla niin selvästi sydänmonitorin äänen. Muistan kuinka vain makasin siinä sairaalasängyllä, tajuttomana, välillä heräillen. Näen painajaisia osastosta, herään helpottuneena aamuisin että se on vaan unta ja hoen mielessäni "kiitoskiitoskiitos". En halua osastolle. Nyt maistan niin selvästi Panadolin maun suussa että ihan oksettaa. Vanhoja tapahtumia pyörii mielessä. Koko ajan. Itkettääkin mutten tiedä miksi. Pidättelen itkua. Terapeutti varoitti että olo saattaa mennä huonompaan kun terapia loppuu ja vanhat muistot voi tulla mieleen, kai tää on nyt sitä. Tekee niin mieli käydä nyt näitä läpi jonkun kanssa, soitan kai huomenna kuntoutuspaikkaan.

Onko teillä muuten mitään postausideoita? Haluutteko esim. tietää enemmän nuorisopsykiatrian ja aikuispsykiatrian osastoista, tai vaikka parantumisesta? Menneisyydestä tai vaikka tulevaisuudesta? Syömishäiriöstä en enää mielelläni puhu, mutta muuten otan ideoita vastaan :)