perjantai 29. tammikuuta 2016

Ahdistaa, väsyttää. Oon edelleen yhtä uupunut kuin viimeksikin tänne päivitellessäni, jollen jopa uupuneempi. Oon jättänyt koulutunteja väliin ja opettajat suhtautuu muhun jo vähän nyrpeästi kun en koskaan ole tunneilla. Vedän kokeista surkeita numeroita, mutta oon koittanut vaan aatella että jos vaan läpi pääsis nii etenis tää koulunkäynti jotenkin.

Voi kun tulis jo seuraava loma. Joka viikko sama kierre. Aikaisia herätyksiä, hirveesti koulutöitä. Loppuviikosta oon sitten puolikuollut kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Viikonloppu hujahtaa silmien edessä ja sitten taas sama jatkuu. Viikosta toiseen.

Ja tän ajanjakson juttu on ehdottomasti äänet. Mä pelkään niitä illalla. Niitä tulee vaan koko ajan enemmän ja enemmän yhtä aikaa ja mun tekis mieli huutaa kun ahdistaa niin. Ei kukaan jaksa semmosta kamalaa ärjyntää ja karjuntaa illalla. Tuun hulluks näitten kaa.

Fyssarilla ollaan mietitty mulle liikuntasuunnitelmaa. Liikunta on nyt vähän kyllä jäänyt kun ei ole ollut voimia. Kävin mä tänään hiihtämässä ja koitan välillä raahautua urheilemaan kun tiiän että olo on sitten parempi kun on vähän saanut itteensä liikkeelle. Oon syönyt joka ikinen päivä karkkia tän viikon aikana. Valehtelematta. Joka ikinen päivä. Okei, huomenna aattelin alottaa taas vähän terveellisemmän viikon.

Väsyttää ihan hirveesti. Olo menee aina pahemmaks illalla, mutta en millään haluaisi mennä nukkumaan koska huomenna on luvassa paljon opiskelua. Maanantaina on äikän koe. Tähän mennessä oon saanut kaikista kirjotelmista tasan kaksi pistettä niin ei paljoa naurata kun parin päivän aikana pitäis lukea 500 sivuinen äikän kirja läpi ja tsempata vähän että pääsisin kokeesta läpi.

Anteeks ärsyyntynyt teksti, mutta oon vaan niin kamalan väsynyt ja stressaantunut.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Mä olen pitkään miettinyt miksi terapian jälkeen mä olen todella surullinen. Tänään löysin vastauksen siihen. Ei, en ole surullinen sen takia että juttelukerta olisi ollut huono, vaan sen takia että terapia on mulle kuin turvapaikka. Vaikka puhumme ikävistä aiheista, olen kuitenkin kuin suojassa maailmalta. On vain se huone, jossa saan jutella ja nauraa ja itkeä. Tänään oli mahtava juttelutuokio. Me katottiin mun ottamia kuvia ja puhuttiin niistä. Nykyään osaan jo puhua todella avoimesti eikä jännitä yhtään. Nykyään on helpompi puhua mieltä painavista asioista.

Koulusta oon ollut poissa jo jonkun verran. Tänään oli pakko jäädä kotiin. En olis millään jaksanut mennä kouluun, olin niin väsynyt ja uupunut. En tiiä mitä tekisin koulun kanssa. Pakkohan se on vaan jaksaa jatkaa ja tehdä vaaditut hommat. Mä toivon joka päivä että saisin käytyä viittä kurssia kerrallaan, niinkuin muut. Mutta mä käyn vain kahta. Ja olen ihan poikki. Sanoin tänään terapiassa että en yhtään tiedä miks mä en pysty käymään saman verran kursseja kerrallaan kun muut. Tähän terapeutti totesi että ei ole kauaa kun mä olin vielä todella sairas ja että olen yhä parantumassa, joten ei voi olettaa että pystyisin käymään muiden tavoin koulua.

Mietittiin myös että käytäisiin opon luona yhdessä katsomassa opiskelusuunnitelmia. En saa opolle sanotuksi että mä olen todella uupunut. Opo tuputtaa lisää kursseja ja sanoo että "senkus meet vaan tunnille!" Voikun se olis niin helppoa. Mennä vaan ja vetää kurssit läpi. Joudun pinnistelemään että jaksaisin joka ikisen minuutin tunnilla. Terapeutti auttaa mua kertomaan opolle että multa ei voi odottaa samoja suorituksia kun muilta. Ja jutellaan varmaan kaikesta muustakin. Mutta hyvä jos asian saa hoidettua.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Viikko on ollut taas kiireinen. Koulutöitä toisensa perään ja järkyttävä stressi ylppäreistä. Hommia kasaantuu ja stressi vaan lisääntyy sitä mukaan. Koitan samalla pitää vapaa-aikaa mutta ei vaan aika riitä. Nytkin tulin pikasesti koneelle kun oon lukenut koko päivän. Mut eipä päähän jää mitään stressaantuneena ja sitten kun pidän vapaata niin stressaan sillonkin että ehinkö tehdä hommat. Eli stressittömiä päiviä on harvassa.

Lisäks tulee jatkuvasti poissaolokohtauksia. Ihankun en ois siinä tilanteessa ollenkaan, ihankun mun ympärillä pyöris vaan filmi. Mä katoan tästä maailmasta hetkeks. Tänäänkin tullut varmaan seittemän tollasta. Yritäpä siinä sitten samalla tehdä kouluhommia kun et edes tunne ootko elossa vai et.

Tänään mä oon ollut aivan älyttömän väsynyt. Oli kaheksaan meno ja aamutunnit meni jees mutta tokat tunnit olin silmät kiinni kun väsytti niin paljon. En pystynyt keskittymään yhtään opiskeluun. Tää on tämmöstä väsymystä joka ei lähde nukkumalla pois. En tiiä miten saisin lepoa ja itteni virkeäks.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Sain fysioterapeuttiajan tälle päivälle, en ois kyllä kestänyt yhtään kauempaa selkäkipujen kanssa. Fyssari totesi että mun selän välilevy on repeytynyt, joten nyt sitten en saa kyykistyä yhtään, mun pitää venytellä kaheksan kertaa päivässä, nukkua joittenkin pyyhkeitten päällä, syödä kipulääkkeitä pari päivää ja oon liikunnakiellossa kaks viikkoa...No, ehkä mä saan sitten noilla keinoin ton mun selän kuntoon.

Tänään mä heräsin kaheksalta aamulla. Haluaisin siirtää unirytmin niin että heräisin joka päivä aikasin, mut eipä onnistu koska on lääkkeet jotka väsyttää ihan älyttömästi. Mä haluaisin elää ilman lääkkeitä, mutta en tiiä onko se koskaan mahdollista.

Meen kohta nukkumaan, tällä kertaa oli tällanen arkisempi postaus. Ihana kun huomenna alkaa koulu vasta puol 1 niin saa nukkua pitkään.


maanantai 11. tammikuuta 2016

Toiset päivät toimii huonommin

Mä menin tänään taas koulun salille. Selkä ei oo ollut viikkoon kipeä, joten aattelin uskaltaa taas treenata. Jossakin vaiheessa menin sitten roikkumaan ja selkä taas naksahti ja lysähdin maahan kun sattu niin paljon. En pystynyt pitkiin aikoihin liikkumaan. Lopulta mun oli pakko lähteä koska mun piti ehtiä kuntoutuspaikkaan. Kivusta irvistäen selvisin perille, ja siellä mut käskettiin menemään lääkärille.

Matkalla kotiin alkoi kahta kauheemmat kivut enkä pystynyt kävelemään kotiin asti. Soitin kumppanille ja se lupas tulla auttamaan. Kotona makasin vaan sängyllä ja itkin kun sattu niin paljon. Ensiapuun ne ei mua ois ottanut kuitenkaan, joten päätin ottaa kunnon annoksen kipulääkettä, jotta pystyn tekemään normaalit askareet. Auttoi se lääke ihan vähän, mutta huomenna soitan kyllä terveyskeskukseen....En tiiä yhtään miten pystyn nukkumaan tän yön.

Lisäks kävin hakemassa lääkkeitä kun mulla on ne vaan huomiselle aamulle. Toisesta apteekista ne lääkkeet oli loppu, joten menin toiseen. Siellä taas sain kuulla ilouutisen että lääkkeiden omavastuut on muuttunut. Mä joudun maksamaan 50 euroa ennenkun mun lääkkeet alkaa taas maksamaan sen pari euroa. Ja tänään jouduin maksamaan KOLMEKYMMENTÄ KAKSI euroa muutamasta lääkepaketista eikä nekään riitä kun ehkä kuukaudeks. Ennen oon maksanut kolme euroa niistä kaikista. Ärsytti ihan sairaasti. Meni ihan tajuttomasti rahaa apteekkiin ja piti myös maksaa ruokaostoksetkin sekä kävellä kotiin kipeen selän kanssa.

Tänää on ollu ärsyttävä päivä. Huomenna missaan koulunkin ja jään jälkeen. En pysty kävelemään tai istumaan kunnolla, joten jätän suosiolla huomisen päivän väliin.


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Je peur du tout

Joka päivä tulee uusia pelkoja. Mä olin yks päivä kirjastossa lukemassa ylppäreihin ja meinasin saada paniikkikohtauksen. Mun vieressä istui mies joka vilkuili mua. Mä olin varma että se haluaa tappaa mut. Se mies lähti jossakin vaiheessa alemmalle kerrokselle ja mä vaan etin sitä katseellani. Mun teki mieli sanoa kumppanille että lähetään nyt äkkiä pois tai me kuollaan.

Eilen näin vastakkaisella parvekkeella kirkkaan pienen valon. Eka mä aattelin että ne kuvaa mua sieltä, mutta sitten aloin ajattelemaan että mitä jos se onkin pyssy. Että ne haluaa ampua mut. Mä koitin miettiä järkisyitä sille valolle mutta kun en keksinyt niin menin paniikkiin. Teki mieli sanoa kumppanille että mennään nyt pöydän alle tai ne tappaa meiät.

Musta tuntuu että tässä olkapäällä on koko ajan joku joka vahtii. Kattoo mun tekemisiä, tutkailee, nauraa mokille ja ilkeilee. Joku musta hahmo mistä en saa selvää. Harvemmin nään näköharhoja, mutta koko ajan pelkään että joku hahmo tulee tänne huoneeseen.

Ääniä on taas ollut enemmän. Nykyään niitä on yhtäaikaa todella monta. Mä makasin sängyssä kun ensin tuli yksi ääni. Toinen. Kolmas. Neljäs. Niitä tuli joka suunnasta ja mun teki mieli huutaa. Ahdisti niin sairaasti.

Ja koulussa. Mä olen ollut yhden (!!!!) päivän koulussa ja lauantaiaamuna mun teki mieli lysähtää heräämisen jälkeen takas sänkyyn ja jäädä sinne. Olin ihan poikki sen yhden päivän jälkeen. Mä meinasin jo koulussa alkaa itkemään kun kaikki niiden muiden sanat tuntui heprealta. Biologian tunnilla jokainen viittas ainakin kerran (laskin), lukuunottamatta mua. Mä tunsin itteni idiootiks kun olin ihan pihalla enkä ymmärtäny mitään. Mulla on älyttömästi kursseja ja pitäis samalla lukea ylppäreihinkin. Huolehtia itsetä ja hoitaa tarvittavat askareet sen lomassa. Liikaa kaikkea, mut pakko vaan kestää. Mä en voi jättää kesken mun nykyistä lukiota. Mä tahdon käydä sen lukion enkä mitään muuta.

Mut on jotai hyvääki tapahtunu. Mä olin perjantaina koulun salilla treenaamassa. Lähin sieltä pois sillon kun pitikin ja treenasin jaksamisen mukaan. Jos piti pitää tauko, pidin. Jos ei jaksanut, en tehnyt mitään vaan lepäsin. Oli tosi kivaa. Aattelin että toistaiseks jätän kotiliikunnat pois. Että treenaan mielummin vaan koulun salilla. Siellä ei voi tulla pakkoliikkumista.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Tulevaisuus pelottaa mua. On tulossa niin paljon muutoksia. Muutetaan tyttöystävän kanssa yhteen piakkoin. Olis niin paljon tukiasioita hoidettavana, mutta en tiiä yhtään mitään niistä. Onneks kuntoutuspaikan sosiaalityöntekijä lupasi auttaa. En tiedä miten rahat riittää, mutta saan ainakin puoli vuotta vielä tosi hyvin tukia.

Mulle puhuttiin myös nykyisten tukien lakkauttamisesta, koska mun vointi on mennyt niin paljon eteenpäin. Onhan se mennyt, periaatteessa, mutta kyllä mun sairaus vielä vaikuttaa. Ainakin siltä tuntuu. En pysty käymään koulussa kun kahdeksan tuntia viikossa. Enintään. Muuten mun voimat loppuu. Ja töihin en voisi kuvitellakaan meneväni, mutta musta tuntuu että on pakko mennä sittenkun muutetaan. Jännittää ihan tajuttomasti että riittääkö rahat, valmistunko koskaan, jaksanko ja ehdinkö tässä kaiken lomassa lukea ylioppilaskirjotuksiin ja samalla vielä huolehtia itsestäni. Tää kaikki epätietoisuus vie kamalasti voimia.

Lisäks mun selkä on ollut ihan tajuttoman kipeä jo monta viikkoa. Eilen venytin sitä varovasti, kunnes yhtäkkiä kuulu hirvee naksahdus enkä pystynyt enää liikkumaan. Viime yö meni valvoen niissä kivuissa. Nyt saa sitten nähdä syömishäiriön seuraukset, venyttelin viime vuonna joka päivä varmaan kolme tuntia ja selkää venyttelin siitä ajasta ainakin tunnin. Ei kiva. Toivon vaan että saan tän selän joskus vielä kuntoon. Toivon että pääsisin fyssarille niin ehkä se osais auttaa.

Mutta joo, tän päivän lagaan sängyn pohjalla kun oon jouluaatosta asti ollut kipeä ja koitan hoitaa asunto- ja tukiasioita. Koulujuttujakin pitäis tehä mut en tiiä jaksanko. Mä luotan ja toivon että kyllä nää asiat tästä selkenee.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Pari päivää on mennyt hyvin. Jotain muistoja on pyörinyt mielessä ja uniinkin ne ovat tulleet. Kuulin eilen illalla niin selvästi sydänmonitorin äänen. Muistan kuinka vain makasin siinä sairaalasängyllä, tajuttomana, välillä heräillen. Näen painajaisia osastosta, herään helpottuneena aamuisin että se on vaan unta ja hoen mielessäni "kiitoskiitoskiitos". En halua osastolle. Nyt maistan niin selvästi Panadolin maun suussa että ihan oksettaa. Vanhoja tapahtumia pyörii mielessä. Koko ajan. Itkettääkin mutten tiedä miksi. Pidättelen itkua. Terapeutti varoitti että olo saattaa mennä huonompaan kun terapia loppuu ja vanhat muistot voi tulla mieleen, kai tää on nyt sitä. Tekee niin mieli käydä nyt näitä läpi jonkun kanssa, soitan kai huomenna kuntoutuspaikkaan.

Onko teillä muuten mitään postausideoita? Haluutteko esim. tietää enemmän nuorisopsykiatrian ja aikuispsykiatrian osastoista, tai vaikka parantumisesta? Menneisyydestä tai vaikka tulevaisuudesta? Syömishäiriöstä en enää mielelläni puhu, mutta muuten otan ideoita vastaan :)

perjantai 1. tammikuuta 2016

Vuosi 2015

TALVI

Syömishäiriö oli jatkunut jo puoli vuotta. Äksyilin ihmisille, olin koko ajan ärtynyt. Vedin jatkuvasti smoothieita ja pilttejä jotta ei tarvitsisi syödä muuta. En ajatellut muuta kuin sitä että laihtuisin. Kävin jatkuvasti vaa'alla ja iloitsin kun luku pieneni vähitellen. Näytän kuvissa itserakkaalta ihmiseltä jonka maailmaan ei mahdu muutakun höyhenenkevyt elämä itseään näännyttämällä. Aloin liikkua salaa. Laskin kaloreita enemmän kuin aiemmin. Pyöräilin usein pakkassäässä ja meinasin pyörtyä kun oli niin nälkä. Vähitellen kuitenkin en tuntenut enää nälkää ollenkaan.

KEVÄT

Paino oli laskenut hirveästi. Treeneissä en pystynyt olemaan koko aikaa sillä alkoi pyörryttää. Kerran taju meinasi lähteä joten ryntäsin vessaan makaamaan ja lopulta livahdin treeneistä pois. Kotona makasin monta tuntia sängyllä kun pyörrytti niin paljon. Lopulta olo jatkui vaikka en edes liikkunut. Sydän tykytti kurkussa asti kun kävelin huoneen toiseen päähän. Kävin ravintoterapeutilla joka auttoi hetken ajan. Tilanne meni kuitenkin pahempaan päin, itkin jatkuvasti pahaa oloa. 

Lopulta päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja koittaa parantua. Alku oli pahin, laihduin vaan entistä enemmän ja liikuin tuplasti enemmän. Söin enää ihan vähän. Kaikki huomauttelivat kuihtuvasta olemuksesta ja vaatteet roikkuivat päälläni. Jostakin kuitenkin keräsin lopulta motivaation ja aloin syömään, vaikka takapakkia tuli aina välillä otettua aika paljonkin.

Kiertelin paljon kaupunkia ja etenkin junaratojen läheisyydessä tuli vierailtua usein. Syömishäiriö tuhosi sen hetken elämäni ja halusin vain kuolla. Mietin että jättäytyisin junan alle. Onneksi en kuitenkaan tehnyt niin.

KESÄ

Kesä meni ihan hyvin, vaikka syömishäiriö vielä seurasi perässä. Muutuin hyvin paljon kesän aikana ja kadotin itseni entistä enemmän kun yritin esittää jotain mitä en ole. Halusin olla kuin muut, pukeutua kuin muut ja sulautua joukkoon enkä olla sellainen jota kaikki karttavat. Kesä on jotenkin sumun peitossa, vaikka mitään ihmeellisempää ei tapahtunutkaan.

SYKSY

Syksy kului hirveän nopeasti. Tein kouluhommia överiksi asti ja uuvuin. Jouduin jäämään hetkeksi sairaslomalle. Jotenkin koko syksy on vaan vilahtanut silmien edessä. Dissosiaatio-oireet olivat voimakkaita ja ääniä oli paljon.

TALVI

Talvella olin jo selättänyt pahimmat syömishäiriövaiheet ja nykyään jopa toivon että saisin hieman painoa nostettua. Aloin miettiä enemmän millainen haluan olla ja pääsin pois muiden miellyttäjä-roolista. Halusin olla samanlainen kun ennen sairastumista ja otin tavoitteeksi muuttua takaisin omaksi itsekseen. 

Joululoman aikana on ollut paljon aikaa miettiä monenlaisia asioita, ja olen kokenut että olen edennyt paranemisessa paljon. Tauko terapiasta on tehnyt hyvää. Toisaalta tärkeä terapia loppui joulun alla ja se herätti ristiriitaisia ajatuksia. Alkoi uusi vaihe elämässä, mutta toisaalta aiemmat sairastelujaksot ovat pyörineet enemmän mielessä. 

Lähipiirissä tapahtunut kuolema herätteli vähän ja järkyttikin. Olen koittanut palauttaa rytmin elämään. Olen miettinyt paljon psykoosijaksoja ja hävennyt niitä niin paljon että ihan alkaa ahdistaa ja itkettää.

Uusi vuosi tuntuu toisaalta taas uuden alulta, mutta kuten aina ennenkin, eilisyönä itkin ja ahdisti suunnattomasti. Olen aina itkenyt uutena vuotena, lapsesta asti. En tiedä miksi. Joku siinä ahdistaa. En tykkää uudesta vuodesta yhtään. En tykkää rakettien ampumisesta, ihmispaljoudesta, joka puolella kuuluvista ambulanssin äänistä enkä pelottavasta tunnelmasta. Tänään on kuitenkin jo vähän parempi päivä, vaikka olenkin ollut viikon flunssassa eikä olo helpota sitten millään. Tänään aion tehdä uuden vuoden lupauksia (pikemminkin tavoitteita niin ei tule paineita siitä) ja suunnitella tulevaa vuotta.

Toivottavasti vuosi 2016 tuo jokaiselle teistä tullessaan jotakin hyvää! Ja toivotaan että tämä vuosi on meille taistelijoille edellistä parempi <3