maanantai 25. tammikuuta 2016

Mä olen pitkään miettinyt miksi terapian jälkeen mä olen todella surullinen. Tänään löysin vastauksen siihen. Ei, en ole surullinen sen takia että juttelukerta olisi ollut huono, vaan sen takia että terapia on mulle kuin turvapaikka. Vaikka puhumme ikävistä aiheista, olen kuitenkin kuin suojassa maailmalta. On vain se huone, jossa saan jutella ja nauraa ja itkeä. Tänään oli mahtava juttelutuokio. Me katottiin mun ottamia kuvia ja puhuttiin niistä. Nykyään osaan jo puhua todella avoimesti eikä jännitä yhtään. Nykyään on helpompi puhua mieltä painavista asioista.

Koulusta oon ollut poissa jo jonkun verran. Tänään oli pakko jäädä kotiin. En olis millään jaksanut mennä kouluun, olin niin väsynyt ja uupunut. En tiiä mitä tekisin koulun kanssa. Pakkohan se on vaan jaksaa jatkaa ja tehdä vaaditut hommat. Mä toivon joka päivä että saisin käytyä viittä kurssia kerrallaan, niinkuin muut. Mutta mä käyn vain kahta. Ja olen ihan poikki. Sanoin tänään terapiassa että en yhtään tiedä miks mä en pysty käymään saman verran kursseja kerrallaan kun muut. Tähän terapeutti totesi että ei ole kauaa kun mä olin vielä todella sairas ja että olen yhä parantumassa, joten ei voi olettaa että pystyisin käymään muiden tavoin koulua.

Mietittiin myös että käytäisiin opon luona yhdessä katsomassa opiskelusuunnitelmia. En saa opolle sanotuksi että mä olen todella uupunut. Opo tuputtaa lisää kursseja ja sanoo että "senkus meet vaan tunnille!" Voikun se olis niin helppoa. Mennä vaan ja vetää kurssit läpi. Joudun pinnistelemään että jaksaisin joka ikisen minuutin tunnilla. Terapeutti auttaa mua kertomaan opolle että multa ei voi odottaa samoja suorituksia kun muilta. Ja jutellaan varmaan kaikesta muustakin. Mutta hyvä jos asian saa hoidettua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti