maanantai 28. maaliskuuta 2016

Uusi recovery-tili Instagramissa

Mä tein instagramiin recovery-tilin, eli mua voi seurata siellä. Tili on salainen mutta hyväksyn kyllä lähes kaikki sinne.

Mut löytää siis nimellä:

maria_recovery

perjantai 25. maaliskuuta 2016

En ole viillellyt melkein puoleen vuoteen. Iso saavutus pysyä terästä noinkin kauan erossa. Nyt viiltojälkien paikalla on valkeat arvet, eli suurin osa niistä on todella vanhoja. Nyt jostakin syystä tekee mieli viillellä. Keksin kyllä muuta ajateltavaa,etten toteuta sitä. Mietin vaikka niitä tuhatta syytä miksi en tekisi niin. Ei ole paha olo, mutta jollakin tavalla viiltely oli niin kamalan koukuttavaa. Mutta en halua viillellä kun se satuttaa myös kumppania. En halua lisää jälkiä kun vanhatkin ovat jo parantuneet niin hyvin. En halua tuntea sitä kipua kun suihkussa vesi valuu haavoihin. En halua bakteereita haavoihin. En halua palata takaisin vanhoihin tapoihin, olenhan jo näin pitkällä. Pysyn kyllä ilman terää, kyllä mä pystyn siihen.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Ahdistaa. Olen satavarma että mulla on joku tappava tauti. Koko ajan tarkkailen itestäni kaikkea poikkeavaa. Lisäks pelkään koko ajan että mulle soitetaan että joku läheinen on kuollut. Oon koko ajan kuulevinani kännykän soivan ja meen paniikkiin. Mietin koko ajan kaikkea kauhukuvia mitä läheisille voi käydä. Kuntoutuksessa kerroin tästä viimeks. Mulla on ollut lapsuudessa sama pelko, joten kuntoutuksen työntekijä sanoi että mä osaan ottaa tän asian nyt aikuisen tavoin, etten ole enää mikään pikkulapsi. Joo, totta, mutta se pelko on mulle ihan oikea. Ihan yhtä pelottava kun pienenäkin. Enkä mä tajua miten mun pitäis suhtautua siihen aikuismaisesti? Väistämällä sen ajatuksen ja ajattelemalla että ihan sama, kaikki kuolee kuitenkin joskus?

Musta tuntuu että kuntoutuksessa mun asioita vähätellään. Voi kun uskaltaisin sanoa sen. Että tuntuu pahalle että mua ei oteta tosissaan. Kysyn aina sillon tällön kaikkea mun sairauksista mut mulle vastataan aina tosi vihaisesti. Viimeks halusin tietää psykoosista enemmän mutta mulle tokaistiin "ai täh, niinku mikä?". Vastasin että se viimeisin jakso kun mulla oli psykoosi päällä mutta se vaan jotain mumis siihen. Lääkäri sentään on vähän enemmän valaissut mun diagnoosijuttuja, mutta kai mulla on oikeus tietää enemmänkin jos kysyn?

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Mulla on ollut uuteen asuntoon muuton jälkeen tullut päähän ajatus että mua kuunnellaan salaa. Tiedostan itsekin jollain tasolla että se on ihan älytön ajatus, mutta silti uskon siihen. Koitan etsiä sitä kuuntelulaitetta ja jos näen jotain tavallisesta poikkeavaa täällä, ajattelen heti että nyt mä löysin sen. Oon epäillyt kaikkea kukkakimpusta roskiin. Aion puhua siitä ens kerralla kuntoutuksessa sitten parin viikon päästä, koska se ajatus piinaa mun päässä.

No, muuten on mennyt ihan jees. Loppukiri ylioppilaskirjotuksiin. Tällä viikolla on vaikka mitä kivaa tiedossa mutta saa nähdä miten pystyn nauttimaan kun hirveä jännitys päällä. Oon valvonut jo monta yötä kun en saa nukuttua stressin takia. Onneks pitää kestää enää viikko. Sitten kyllä palkitsen itteni jotenkin kun tää on ollut yks elämäni stressaavimmista kokemuksista.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Väsyttää. Jokaiseen niveleen sattuu niin että tekis mieli irvistää kivusta. Kipeä olo. Päätä särkee. Ei tee mieli mennä nukkumaan painajaisten takia. Mutten jaksaisi valvoakaan kun sitten vasta kaikki tuntuukin masentavalta. Huomenna pitää taas lukea. En jaksais millään. Musta tuntuu että oon jo puoliks luovuttanut kirjotusten suhteen, mutta jostain mä vielä kaivan voimia loppukiriin. Mulle ei jää oppi päähän millään. Tänään unohdin minkä nimisiä lääkkeitä syön. Koulujutuista mikään ei jää päähän. Masentuneisuus haittaa muistamista. Stressi haittaa muistamista. Jostakin syystä epäilen että myös lääkkeillä on osansa.

Tänään on taas ollut sellanen päivä että mua ärsyttää suunnattomasti olla sairas. Okei, kuuluu muhun paljon muutakin kun sairaus, mutta se saa mut vihaiseksi. Kaikki tää sairastaminen ja lääkkeitten syöminen on tuonut mukanaan niin paljon pahaa. Voi kun voisin elää ilman lääkkeitä. Se tuskin on mahdollista, koska en halua sairaalaan. Romahdan ilman lääkkeitä. En saa unta ilman lääkkeitä. Ilman mielentasoittajaa oon hirviö (itkin kerran koko päivän kun olin unohtanut ottaa muutamana päivänä lääkkeet...).

Tänään oon selvinnyt suuremmalta ahdistukselta. Toivottavasti huomenna ois sama juttu. Ehkä mä tästä kuitenkin raahaudun nukkumaan.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Romahdin tänään, itkin oikein kunnolla. Kaikki tuntui niin raskaalta. Koitin lukea ylppäreihin mutta aivot oli ihan solmussa. Lopulta pidin tauon kun olin miettinyt itkien vartin mitä tarkoittaa "ympäristö".  Pääsenköhän mä ees ylioppilaskirjoituksista läpi.

Joka puolelta tulvii paineita. Tän jakson ope kehuu mua hirveesti ja musta tuntuu että mun on pakko saada sen takia kymppi joka kokeesta, koska muuten se on pettynyt muhun. Ja tuntuu että ope joka on jaksanut auttaa mua ylppäreihin liittyvissä jutuissa, odottaa kans että sen kaiken avun takia osaan sitten tosi hyvin. Muttakun musta on tuntunut koko päivän että en mä mitään osaa. Ja mä haluisin oppia ihan vaan itteäni varten mutta tällä hetkellä tuntuu että se motivaatio tulee ihan jostain muualta. Tekis mieli puhua jollekin tästä, mutta kuntoutus on pari viikkoa tauolla. Enkä mä tiedä kuka niille paineille mitään vois tehdä. Ehkä minä ite mutten tiedä miten. Tai se helpottais jos vaan suoraan vois opelle sanoa että mua ahdistaa ne niitten luomat paineet.

Meiän koulussa on kaikki hyviä. Jotkut kutsuu täällä sitä nörttikouluksi ja sellanen maine sillä on. Taso on tosi korkea. Joskus tuntuu että mä en kuulu joukkoon. Kaikki muut oppii asiat sekunnissa, mutta mulla kestää ikuisuus takoa joku asia mun päähän. Mä olen miettinyt onko mulla joku oppimisvaikeus. Oon mä siitä erityisopelle puhunut mutta ei siitä oikein ollut mitään apua.

Jotenkin outo olo. Samanlainen kun joskus kun meni tosi huonosti. Vaikka ei tässä tilanteessa oikeastaan ole mitään samaa. Sellainen "hällä väliä"-asenne joka asiaan. Se on vaan mun puolustuskeino suojella itseäni uupumukselta. Jos mietin ettei millään ole väliä niin ei ne asiat voi mua satuttaa.

Mä olen alkanut pelätä kuolemaa. Mietin koko ajan että kuolenkohan millon. Mihin mä sitten joudun. Kaikki pienet poikkeamat ja epätavalliset olot tulkitsen syöväks tai tappavaks taudiks. Mä pelkään että kun mä olen päässyt näin etenemään sairauden kanssa että haluan elää, niin yhtäkkiä se mahdollisuus viedään multa. Mulla pyörii kauhukuvia päässä kaikesta kuolemanjälkeisestä. Mulla pyörii kauhukuvia päässä siitä miten mun läheiset kuolee. Pelkään että ne kuolee kohta. Mietin kuinka mä sitten romahtaisin. Että tappaisinko itseni sen jälkeen. Tulisinko hulluks. Mun elämä olis täyttä tuskaa sitten. Mä en pystyis elämään ilman mun läheisiä. Saan ahdistuskohtauksia, melkein paniikinomaisia sellaisia. Itken hysteerisenä, rintaa puristaa niin että hyvä kun henkeä saa. Pelkään niin että keho tärisee. Miks elämässä pitää olla tällainen pelottava asia? Miks pitää joskus hyvästellä läheisensä. Mä en kestä tän pelon kanssa. Tää haittaa mun elämää. Nytkin vaan itken täällä ja tärisen. Pelottaa niin hirveesti. Mun on pakko keksiä joku apukeino tähän. Pelkäsin samaa yhtä paljon pienenä. Itkin joka päivä. 

perjantai 11. maaliskuuta 2016

2 vuotta itsemurhayrityksestä

Tänään tulee 2 vuotta siitä kun yritin itsemurhaa. Olokin on ollut sen mukainen. Yhtenä päivänä kuulin varmaan vartin ambulanssin ääntä. Ihmettelin kumppanille miksi ambulanssin ääni kuuluu koko ajan, että eikö se liiku minnekään. Mutta eipä sitä kumppani kuullut. Yhtenä päivänä kuulin hoitajien ääniä. Etenkin sen yhden hoitajan naurua. Se nauroi silloin kun ahdisti niin että en saanut henkeä. Se kuulosti ahdistavan rauhoittavalta. Sellaiselta ettei se sovi ollenkaan tilanteeseen.

Kehokin reagoi. Kylmiä ja kuumia aaltoja, sellainen ylivirkeän ja alivirkeän olon vaihtelu koko ajan. Pupillit yhtä isot kuin silloin kaksi vuotta sitten. Keho on puolustustilassa. Taistelee kipeitä muistoja vastaan. Sellainen masentunut, mutta voimautunut mania-olo. Välillä naurattaa, en voi olla hiljaa. Välillä muutun kiihtyneeksi. Sitten itken. Romahdan oikein kunnolla. Puristan itseäni kasaan ja koitan saada henkeä itkun seasta. Taustalle vähän Egotrippiä tuomaan rauhaa.

Muistoja puskee mieleen. Polttavan kuuma savuke ranteeseen kerta toisensa jälkeen, jotta saisin edes hetkeksi siirrettyä henkisen kivun kehoon. Oksettaa. Se kuvottava ääliö tulee uniin ja mä juoksen karkuun minkä jaloistani pääsen. Kuulen miehen karjuntaa. Ja mä tajuan että se on se mies sieltä osaston eristyshuoneesta. Se jonka kanssa mä siellä päivät vietin. Se joka oli niin sekava ettei se muuta tehnytkään kun karjui ja sopersi jotain kummallista. Pelkäsin sitä.

----

Panadol maistuu suussa. Haistan märän asfaltin allani. Aurinko paistaa ja ihmiset liikkuvat hitaasti. Puhe kuulostaa kaukaiselta. Silmät pyrkivät kääntymään ympäri. Hätääntyneet ihmiset ympärillä. Äiti. Vihreä peitto. Tippa. Sydänsähkökäyrä piippaa. Lääkehiiltä. Lääkehiiltä. Korkeat parasetamoliarvot. Lääkärin keskustelu. Psykoosi. Ambulanssilla osastolle. Mustelmia. Eristyshuone. Punatukkainen hoitaja haastattelee. Naureskelen ja heijaan edestakaisin mustalla patjalla. Olen eilispäivänä ottanut vakavimman yliannostukseni ja olen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin kaikki olisi hyvin. Mutustan pullaa ja juon kahvia. Olo on niin helvetin hieno. Sellainen että pystyisin tekemään mitä vain. Hymy on korvissa asti, hihitän. Selitän asiat parhain päin. Rikon kuitenkin lasin. Seuraavana päivänä pääsen pois. Eipä siinä mitään. Viikon kaikki meni hyvin, kunnes romahdin taas. Pahimman kerran. 

Sellainen psykoosi että olisin voinut kuolla siihen pelkoon ja ahdistukseen. Mä luulin olevani elävänä-kuolleena helvetissä. Tai taivaassa. Mutta ehkä kuitenkin helvetissä. Kyselin hoitajalta olenko elossa. Niiden kasvot olivat pelottavat. Ympärillä soi kauhumusiikki ja oli pimeää. Kaikkialla oli mustaa savua. Nurkissa ja katossa ammotti musta taivas. Ulkona joku vaani minua. Tulisi pian tekemään jotain pahaa. Odotan että se paha tulee luokseni, en edes tiedä mitä pelkään mutta itken pelosta. En saa henkeä ja hoitajat hakevat juosten kaarimaljoja. Säpsähtelen jokaista ääntä. Puhun yövahdille mutten saa vastausta. Todiste. Elävänä-kuolleena. Kaikki on kulissia. Paperiseinät ja pimeys. Joku jättiläinen taivaasta aikoo liiskata minut. On kohta jo pääni yläpuolella. Pakko mennä piiloon. Sitten vähän rauhottavia. Käyn maaten ja kietoudun peittoon. Sanon hoitajalle olevani muumitalossa. Sinisessä. Sellaisessa lasten muumi-leikkikodissa. Nukahdan. Seuraavana aamuna olen rättiväsynyt. Nukun päivän. Syön. Kokoan ylös lyriikoita jotka kertovat kuolemasta. Laulan niitä hoitajille. Illalla koitan tappaa itseni. Sitten eristyshuoneeseen. Sitten repeatillä 25 tuollaista päivää.

Elämäni pahimmat muistot. Anteeksi sekava teksti, oli vain pakko saada ajatukset ulos päästä. Mutta hei, mä olen hengissä, eikös se ole tärkeintä. Pää täynnä ikäviä muistoja, mutta kaikesta selvinneenä.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Muutto on nyt ohi ja oon asettunut taloks uuteen asuntoon. Eka yö oli pelottava kun en oo tottunut tällaseen hiljaisuuteen. Toinen yö oli sitäkin pahempi kun en saanut äänien takia nukuttua. Ihmettelin miksi joku vasaroi kello 3 yöllä mutta sitten tajusin että se kuuluukin mun päästä. Pelkäsin ihan älyttömästi niitä ääniä. 

Mä oon oottanut jo ikuisuuden asumistukipäätöksiä, muttei niistä oo vieläkään kuulunut mitään. Pelottaa etten saa mitään tukia. Nyt kun tulee lisää maksettavaa niin pelottaa jos ei rahat riitäkään.

Ylppäritkin on ihan kohta. Pelottaa. Pahin mitä voi tehdä, on siirtää myöhempään töiden tekemistä, eli oon vaan ottanut itteä niskasta kiinni ja alkanut lukea. Kyllä tää sitten kuukauden päästä helpottaa. Sitä oon koittanut ajatella jos en jaksa.