perjantai 11. maaliskuuta 2016

2 vuotta itsemurhayrityksestä

Tänään tulee 2 vuotta siitä kun yritin itsemurhaa. Olokin on ollut sen mukainen. Yhtenä päivänä kuulin varmaan vartin ambulanssin ääntä. Ihmettelin kumppanille miksi ambulanssin ääni kuuluu koko ajan, että eikö se liiku minnekään. Mutta eipä sitä kumppani kuullut. Yhtenä päivänä kuulin hoitajien ääniä. Etenkin sen yhden hoitajan naurua. Se nauroi silloin kun ahdisti niin että en saanut henkeä. Se kuulosti ahdistavan rauhoittavalta. Sellaiselta ettei se sovi ollenkaan tilanteeseen.

Kehokin reagoi. Kylmiä ja kuumia aaltoja, sellainen ylivirkeän ja alivirkeän olon vaihtelu koko ajan. Pupillit yhtä isot kuin silloin kaksi vuotta sitten. Keho on puolustustilassa. Taistelee kipeitä muistoja vastaan. Sellainen masentunut, mutta voimautunut mania-olo. Välillä naurattaa, en voi olla hiljaa. Välillä muutun kiihtyneeksi. Sitten itken. Romahdan oikein kunnolla. Puristan itseäni kasaan ja koitan saada henkeä itkun seasta. Taustalle vähän Egotrippiä tuomaan rauhaa.

Muistoja puskee mieleen. Polttavan kuuma savuke ranteeseen kerta toisensa jälkeen, jotta saisin edes hetkeksi siirrettyä henkisen kivun kehoon. Oksettaa. Se kuvottava ääliö tulee uniin ja mä juoksen karkuun minkä jaloistani pääsen. Kuulen miehen karjuntaa. Ja mä tajuan että se on se mies sieltä osaston eristyshuoneesta. Se jonka kanssa mä siellä päivät vietin. Se joka oli niin sekava ettei se muuta tehnytkään kun karjui ja sopersi jotain kummallista. Pelkäsin sitä.

----

Panadol maistuu suussa. Haistan märän asfaltin allani. Aurinko paistaa ja ihmiset liikkuvat hitaasti. Puhe kuulostaa kaukaiselta. Silmät pyrkivät kääntymään ympäri. Hätääntyneet ihmiset ympärillä. Äiti. Vihreä peitto. Tippa. Sydänsähkökäyrä piippaa. Lääkehiiltä. Lääkehiiltä. Korkeat parasetamoliarvot. Lääkärin keskustelu. Psykoosi. Ambulanssilla osastolle. Mustelmia. Eristyshuone. Punatukkainen hoitaja haastattelee. Naureskelen ja heijaan edestakaisin mustalla patjalla. Olen eilispäivänä ottanut vakavimman yliannostukseni ja olen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin kaikki olisi hyvin. Mutustan pullaa ja juon kahvia. Olo on niin helvetin hieno. Sellainen että pystyisin tekemään mitä vain. Hymy on korvissa asti, hihitän. Selitän asiat parhain päin. Rikon kuitenkin lasin. Seuraavana päivänä pääsen pois. Eipä siinä mitään. Viikon kaikki meni hyvin, kunnes romahdin taas. Pahimman kerran. 

Sellainen psykoosi että olisin voinut kuolla siihen pelkoon ja ahdistukseen. Mä luulin olevani elävänä-kuolleena helvetissä. Tai taivaassa. Mutta ehkä kuitenkin helvetissä. Kyselin hoitajalta olenko elossa. Niiden kasvot olivat pelottavat. Ympärillä soi kauhumusiikki ja oli pimeää. Kaikkialla oli mustaa savua. Nurkissa ja katossa ammotti musta taivas. Ulkona joku vaani minua. Tulisi pian tekemään jotain pahaa. Odotan että se paha tulee luokseni, en edes tiedä mitä pelkään mutta itken pelosta. En saa henkeä ja hoitajat hakevat juosten kaarimaljoja. Säpsähtelen jokaista ääntä. Puhun yövahdille mutten saa vastausta. Todiste. Elävänä-kuolleena. Kaikki on kulissia. Paperiseinät ja pimeys. Joku jättiläinen taivaasta aikoo liiskata minut. On kohta jo pääni yläpuolella. Pakko mennä piiloon. Sitten vähän rauhottavia. Käyn maaten ja kietoudun peittoon. Sanon hoitajalle olevani muumitalossa. Sinisessä. Sellaisessa lasten muumi-leikkikodissa. Nukahdan. Seuraavana aamuna olen rättiväsynyt. Nukun päivän. Syön. Kokoan ylös lyriikoita jotka kertovat kuolemasta. Laulan niitä hoitajille. Illalla koitan tappaa itseni. Sitten eristyshuoneeseen. Sitten repeatillä 25 tuollaista päivää.

Elämäni pahimmat muistot. Anteeksi sekava teksti, oli vain pakko saada ajatukset ulos päästä. Mutta hei, mä olen hengissä, eikös se ole tärkeintä. Pää täynnä ikäviä muistoja, mutta kaikesta selvinneenä.

2 kommenttia:

  1. Samaistun niin moneen kohtaan... Kirjoitit tämän mielenkiintoisella tavalla, joka on sulle ominaista: sun tekstit on mielenkiintoisia. Tsemppihalit sulle pieni ♥♥

    VastaaPoista