keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Ahdistaa. Olen satavarma että mulla on joku tappava tauti. Koko ajan tarkkailen itestäni kaikkea poikkeavaa. Lisäks pelkään koko ajan että mulle soitetaan että joku läheinen on kuollut. Oon koko ajan kuulevinani kännykän soivan ja meen paniikkiin. Mietin koko ajan kaikkea kauhukuvia mitä läheisille voi käydä. Kuntoutuksessa kerroin tästä viimeks. Mulla on ollut lapsuudessa sama pelko, joten kuntoutuksen työntekijä sanoi että mä osaan ottaa tän asian nyt aikuisen tavoin, etten ole enää mikään pikkulapsi. Joo, totta, mutta se pelko on mulle ihan oikea. Ihan yhtä pelottava kun pienenäkin. Enkä mä tajua miten mun pitäis suhtautua siihen aikuismaisesti? Väistämällä sen ajatuksen ja ajattelemalla että ihan sama, kaikki kuolee kuitenkin joskus?

Musta tuntuu että kuntoutuksessa mun asioita vähätellään. Voi kun uskaltaisin sanoa sen. Että tuntuu pahalle että mua ei oteta tosissaan. Kysyn aina sillon tällön kaikkea mun sairauksista mut mulle vastataan aina tosi vihaisesti. Viimeks halusin tietää psykoosista enemmän mutta mulle tokaistiin "ai täh, niinku mikä?". Vastasin että se viimeisin jakso kun mulla oli psykoosi päällä mutta se vaan jotain mumis siihen. Lääkäri sentään on vähän enemmän valaissut mun diagnoosijuttuja, mutta kai mulla on oikeus tietää enemmänkin jos kysyn?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti