torstai 17. maaliskuuta 2016

Romahdin tänään, itkin oikein kunnolla. Kaikki tuntui niin raskaalta. Koitin lukea ylppäreihin mutta aivot oli ihan solmussa. Lopulta pidin tauon kun olin miettinyt itkien vartin mitä tarkoittaa "ympäristö".  Pääsenköhän mä ees ylioppilaskirjoituksista läpi.

Joka puolelta tulvii paineita. Tän jakson ope kehuu mua hirveesti ja musta tuntuu että mun on pakko saada sen takia kymppi joka kokeesta, koska muuten se on pettynyt muhun. Ja tuntuu että ope joka on jaksanut auttaa mua ylppäreihin liittyvissä jutuissa, odottaa kans että sen kaiken avun takia osaan sitten tosi hyvin. Muttakun musta on tuntunut koko päivän että en mä mitään osaa. Ja mä haluisin oppia ihan vaan itteäni varten mutta tällä hetkellä tuntuu että se motivaatio tulee ihan jostain muualta. Tekis mieli puhua jollekin tästä, mutta kuntoutus on pari viikkoa tauolla. Enkä mä tiedä kuka niille paineille mitään vois tehdä. Ehkä minä ite mutten tiedä miten. Tai se helpottais jos vaan suoraan vois opelle sanoa että mua ahdistaa ne niitten luomat paineet.

Meiän koulussa on kaikki hyviä. Jotkut kutsuu täällä sitä nörttikouluksi ja sellanen maine sillä on. Taso on tosi korkea. Joskus tuntuu että mä en kuulu joukkoon. Kaikki muut oppii asiat sekunnissa, mutta mulla kestää ikuisuus takoa joku asia mun päähän. Mä olen miettinyt onko mulla joku oppimisvaikeus. Oon mä siitä erityisopelle puhunut mutta ei siitä oikein ollut mitään apua.

Jotenkin outo olo. Samanlainen kun joskus kun meni tosi huonosti. Vaikka ei tässä tilanteessa oikeastaan ole mitään samaa. Sellainen "hällä väliä"-asenne joka asiaan. Se on vaan mun puolustuskeino suojella itseäni uupumukselta. Jos mietin ettei millään ole väliä niin ei ne asiat voi mua satuttaa.

Mä olen alkanut pelätä kuolemaa. Mietin koko ajan että kuolenkohan millon. Mihin mä sitten joudun. Kaikki pienet poikkeamat ja epätavalliset olot tulkitsen syöväks tai tappavaks taudiks. Mä pelkään että kun mä olen päässyt näin etenemään sairauden kanssa että haluan elää, niin yhtäkkiä se mahdollisuus viedään multa. Mulla pyörii kauhukuvia päässä kaikesta kuolemanjälkeisestä. Mulla pyörii kauhukuvia päässä siitä miten mun läheiset kuolee. Pelkään että ne kuolee kohta. Mietin kuinka mä sitten romahtaisin. Että tappaisinko itseni sen jälkeen. Tulisinko hulluks. Mun elämä olis täyttä tuskaa sitten. Mä en pystyis elämään ilman mun läheisiä. Saan ahdistuskohtauksia, melkein paniikinomaisia sellaisia. Itken hysteerisenä, rintaa puristaa niin että hyvä kun henkeä saa. Pelkään niin että keho tärisee. Miks elämässä pitää olla tällainen pelottava asia? Miks pitää joskus hyvästellä läheisensä. Mä en kestä tän pelon kanssa. Tää haittaa mun elämää. Nytkin vaan itken täällä ja tärisen. Pelottaa niin hirveesti. Mun on pakko keksiä joku apukeino tähän. Pelkäsin samaa yhtä paljon pienenä. Itkin joka päivä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti