tiistai 26. huhtikuuta 2016

Makaan selälläni, kelloni raksuttaa, pilkkuhiljaa naksuttaa



Lasken aikaa. Sekunti, toinen, kolmas. Minuutti, toinen, kolmas. Tunti. Päivä. Viikko. Istun koneen ääressä ahdistuneena. Päivän olen tehnyt kouluhommia, mutta sitten kun on aika ihan vaan itselle, alkaa ahdistaa. Lasken aikaa kun en tiedä mitä tekisin. Istun koneen ääressä, kuuntelen musiikkia ja availen tietokoneen ikkunoita stressaantuneena. Jotenkin taas sellainen olo että mikähän mun paikka tässä maailmassa on. Mulla ei oikein vapaa-ajalla ole mitään tekemistä tai sitten en vaan jaksa tehdä yhtään mitään mutten haluaisi olla tekemättä mitäänkään. Kouluhommat on keino paeta ahdistusta, mutta yleensä illalla pää on niin täynnä tietoa että mun on turha alkaa lukemaan mitään kun ei se kuitenkaan jää päähän. Nytkin oon järkyttävän ahdistuksen vallassa kun en tiedä mitä tekisin. Itken ja puristan itteäni kasaan. Pakko nyt vaan kestää. Vittu kun aika kuluu hitaasti, mutten edes haluaisi sen kulkevan ollenkaan eteenpäin. A H D I S T A A

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Ajatukset on ihan solmussa. Ihan oikeesti tosi solmussa. Tekee mieli vaan tarttua terään muttakun ei vaan voi. Ihan itseni takia, muiden takia. En anna ahdistuksen viedä voittoa.

Mä oon ihan sekaisin. Ensinnäkin kuntoutuksessa mun elämä kyseenalaistetaan koko ajan. Ne aivopesee mut, ne tunkee ajatuksia mun päähän ja mä elän elämääni niiden odotusten mukaan. En enää edes tiedä mikä on mun elämää ja mikä kuntoutuksen luomaa kuvaa mun elämästä. Kukaan ei näe mun pään sisälle eikä kukaan halua nähdä sinne kuntoutuksessa. Ne luo mulle muistoja joita mulla ei ole, ne luo musta ihan erilaista kun mikä oon. En vaan kestä sitä enää. Mutta en vaan saa sanotuksi että mä en kestä enää sitä. En aio itkeä kuntoutuksessa, joten valitettavasti en vaan pysty puhumaan asiaa läpi. Pitäis nyt vaan uskaltaa tai mä meen tosi huonoon kuntoon. Oon jo menossa.

Tärisen ahdistuksesta. Itken. Helvetin paha olo. En vaan saa puettua taas mun ajatuksia sanoiksi.  Ei tästäkään kirjoituksesta tullut mitään. Mä menen nyt ulos ja toivon että se selventää päätä.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Oon niin tosi väsynyt. Koko viikko on mennyt pahimmassa sumussa ikinä. Tänään kaikki on vaatinut pinnistelyä. Kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Mulla oli tänään kuntoutusneuvottelu. Meni tavalliseen tapaan, juteltiin miten on mennyt ja lopuksi jäin juttelemaan lääkärille. Puhuin kaikenlaisista oireistani, mutta vastaus oli kaikkeen että dissosiaatiosta on kyse. Ei lääkkeitä, ei tietoa siitä helpottaako tää koskaan. Traumaterapiasta oli puhe muttei ehditty sen enempää jutella. Puhuttiin myös aikuispuolelle siirtymisestä, se olis ilmeisesti tiedossa ensi vuonna.

Illalla alkoi mennä niin överiksi ylivirkeän olon kanssa että meinasi ihan itkettää. Join äsken rauhottavaa teetä ja toivon että se auttaa. Ajatus kulkee asiasta kukkaruukkuun ja koitan raahautua suihkuun mutta iski sellainen väsymys etten millään jaksa. Pakkohan se on jaksaa. Ääniäkin on ollut. Tiiän että tänä iltana ne taas sitten alkaa.

Ihan oikeesti mä en jaksa enää tätä. Mun ajatukset on niin kummallisia ja kaikki on niin outoa mun ympärillä että tuun kohta totaallisesti hulluks. Mä vaan toivoisin edes päivän, yhden päivän helpostusta tähän oloon. Mun toimintakyky on kohta totaalisesti mennyt. Mä vaan päivästä toiseen koitan selviytyä vaikka kaikki tuntuu niin kamalan vaikealta.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Mua on alkanut taas masentaa. En tiedä mikä. Vituttaa vaan sairastaa. Tänään nauroin vaikka kuinka paljon mutta nyt mä taas romahdin itkemään. Paha olla vaan. Ja väsyttää. En vaan jaksais tehdä mitään. Tänäänkään ei ois millään huvittanut nousta ylös kun väsytti niin paljon.

Ilman sairautta:

Mä olisin valmistunut lukiosta jo ajat sitten.
Mulla olis kavereita.
Ei tarviis kärsiä joka päivä epätodellisista oloista.
Ei tarviis kestää harhoja.
Ei tarviis rampata kuntoutuksessa.
Voisin nauttia liikunnasta.
Jaksaisin tehdä asioita.
Mieliala ei ailahtelis koko ajan.
En olisi joutunut koskaan sairaalaan ja saanut sieltä traumoja.
Mun vartalossa ei olisi yhtään viiltoa.
Mä voisin kulkea lyhythihaisessa.
En pelkäisi koko ajan että psykoosijakso puhkeaa päälle.
Olisin suorittanut kirjoitukset kunnialla läpi.
Mä en olisi koulussa kummajainen.
Mun ei tarviis syödä yhden yhtäkään lääkettä.
Mulle ei ois koskaan tullut mitään lääkkeiden sivuvaikutuksia.
Mun sydän toimisi normaalisti.
Mun keho olisi kehittynyt normaalisti ilman syömishäiriötä.

On sairaus tuonut paljon hyvääkin, mutta myös niin paljon pahaa.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Keskiviikko oli kuin painajaisesta. Oli siis kirjoitukset. Lähdin sinne vähän epävarmasti n. kuuden tunnin unilla, koska en ollut saanut nukuttua. Salissa tunsin kuinka kaikki tieto katoaa mun päästä. Me aloitettiin koe ja kaikki kirjoitti ripeään tahtiin esseitään. Mä tein kolmatta tuntia ekaa esseetä ja tiesin ettei siitä tuu yhtään mitään. Menin paniikkiin. Alkoi itkettää ja pyyhin salaa kyyneleitä. Mun oli pakko lähteä salista pois. Viitoin valvojalle että saanko mennä vessaan ja se päästi. Vessassa itkin jonkun aikaa. Sanoin valvojalle että en vaan pysty tulemaan saliin koska ahdistaa. Se kattoi mua kuin olisin joku idiootti eikä se ymmärtänyt tilannetta vaan viittoi vaan tulemaan takaisin saliin. Kysyin rehtoria paikalle ja rehtori tuli nopeasti kävellen mun luo, halasi mua tiukasti ja sanoi lohduttavia sanoja. Näin mä rehtorinkin silmäkulmassa pari kyyneltä.

Mulla oli päällä collegepaita, vähän samanlainen kun sairaalapaita. Sellaiset collegehousut ja villasukat jalassa. Muistutti vähän sairaalavaatteita. Menin vaan enemmän paniikkiin kun joka puolelta kuului vaimeita kaukaisia ääniä ja oli hirveästi porukkaa siinä käytävällä, tuntui nimittäin hetken kuin olisin ollut sairaalassa.

Rehtori antoi mulle oman tilan, jossa sain tehdä koetta. Opo kävi lohduttelemassa mua ja mua valvoi siinä tosi ihania ihmisiä, jotka koitti piristää mua. Koe meni silti ihan penkin alle. Mä en saanut ajatuksia paperille vaan ne katosi koko ajan mielestä. Sain pariin tehtävään kirjoitettua yhden sivun, joihinkin vaan kaks lausetta. Ei voi siis odotella mitään kovin hyvää tulosta. En tiedä mikä mulle tuli siinä tilanteessa, mutta oon tosi tosi pettynyt itseeni. En tiedä miten sen kokeen kävi, pääsenkö edes läpi mutta sen saa luultavasti ensi viikolla tietää. Pelottaa. Mitenköhän mun valmistumisen kanssa nyt käy jos en pääse sitä läpi? En tiiä sitten että valmistunko sittenkään ens vuonna. No, aion sen kokeen joka tapauksessa uusia, joten ehkä ensi kerralla sitten entistä viisaampana menen sinne.