keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Ajatukset on ihan solmussa. Ihan oikeesti tosi solmussa. Tekee mieli vaan tarttua terään muttakun ei vaan voi. Ihan itseni takia, muiden takia. En anna ahdistuksen viedä voittoa.

Mä oon ihan sekaisin. Ensinnäkin kuntoutuksessa mun elämä kyseenalaistetaan koko ajan. Ne aivopesee mut, ne tunkee ajatuksia mun päähän ja mä elän elämääni niiden odotusten mukaan. En enää edes tiedä mikä on mun elämää ja mikä kuntoutuksen luomaa kuvaa mun elämästä. Kukaan ei näe mun pään sisälle eikä kukaan halua nähdä sinne kuntoutuksessa. Ne luo mulle muistoja joita mulla ei ole, ne luo musta ihan erilaista kun mikä oon. En vaan kestä sitä enää. Mutta en vaan saa sanotuksi että mä en kestä enää sitä. En aio itkeä kuntoutuksessa, joten valitettavasti en vaan pysty puhumaan asiaa läpi. Pitäis nyt vaan uskaltaa tai mä meen tosi huonoon kuntoon. Oon jo menossa.

Tärisen ahdistuksesta. Itken. Helvetin paha olo. En vaan saa puettua taas mun ajatuksia sanoiksi.  Ei tästäkään kirjoituksesta tullut mitään. Mä menen nyt ulos ja toivon että se selventää päätä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti