torstai 26. toukokuuta 2016

Outo olo. Ensin nauratti. Oli sellainen fiilis että voin tehdä mitä tahansa. Fiilis säilyi mutta sitten itkettää. Naurattaa. Itkettää. Naurattaa. Nyt on joku näiden sekoitus josta ei saa mitään selvää.

Päivisin kuuluu jonkinlaista puhetta päästä. En erota onko ne harhaa vai ajatusta koska vajoan niiden aikaan todella outoon tilaan. Yleensä puhe on riitelyä tai moittimista.

Jokaisesta kokeesta pitää saada kymppi. Pitää. Jos en saa kymppiä oon surkea, mua pidetään tyhmänä ja mua vihataan. Kymppikymppikymppi. Oon tehnyt paria tehtävää lukuunottamatta koko 300-sivuisen matikankirjan kaikki tehtävät ja silti mua pelottaa että jos seuraavasta kokeesta tulee huono numero. Meillä on kaks koetta ja edellisestä sain 10-. Mut jos en nyt saa kymppiä niin en saa kymppiä numeroks. Sitten ope pitää mua tyhmänä. En halua olla tyhmä. Jos oon tyhmä, ihmiset vihaa mua. Kaikessa, joka ikisessä asiassa on oltava hyvä. Tai ei se riitä. Pitää olla erinomainen. Täydellinen, vaikka jollakin tasolla tiedän että se on mahdotonta.

Tää on ihan hullua muttakun en vaan voi päästää irti siitä ajatuksesta että jos en onnistu niin mua vihataan. Mulle koitetaan puhua järkeä mutta se ei auta. Yritän mutta tää vaan pahenee sen myötä kun alan oikein miettiä asiaa ja näitä mun järkeviä pohdintoja siitä, mitä seuraa jos en onnistu jossain. Tää stressaa mua ihan kamalasti, mutta vielä enemmän stressaa ajatus siitä että jos haluan päästä tästä pois, pitäis vaan uskaltaa kohdata se että ei aina tarvii saada kymppiä. Ärsyttää ja ahdistaa. Taidan mennä nyt tekemään matikan tehtäviä. Tai sitten meen kohti pelkoa ja teen jotain muuta. Saa nähdä.

Saan muuten yo-kirjoituksiin kaikki erikoisjärjestelyt mitä on vaan mahdollista saada. Nyt sekin pulma ratkaistu että saanko siellä paniikkikohtauksen tai alkaako ahdistaa tai meenkö lukkoon.


keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Viime tekstin jälkeen ahdistus kävi sietämättömäksi. Nappasin rauhottavia kunnolla ja loppuillan muistikuvat on hataria. Makasin lattialla, kumppani talutti mua vessaan ja kun pääsin nukkumaan luulin olevani kukkakaalissa (ööh...) ja että kumppani on farmari jolla on harava kädessä. Oli tosiaan hieman sekava olo. Seuraavana päivänä sitten heräsin helvetinmoiseen pyörrytykseen ja oksettavaan oloon. Pystyin olemaan oksettamatta vaikka pari kertaa se kävikin todella lähellä. Se päivä meni sängyssä makoillessa kun en pystynyt liikkumaan ja taisin syödä koko päivän pelkkiä mehujäitä sillä se helpotti oloa. Kunpa olisin voinut hoitaa tilanteen muuten kuin ottamalla lääkkeitä.

Tänään kävin kuntoutuksessa ja siellä oltiin huolissaan. Mietittiin että enkö olisi mielummin mennyt päivystykseen. Multa kysyttiin että mitä jos olisinkin vahingossa ottanut niin paljon lääkkeitä että olisin kuollut? Se olis ihan kamalaa. Mun olis pitänyt keksiä toinen vaihtoehto ahdistuksen hallintaan. Heräsin kuitenkin elossa, olen tässä ja nyt, mutta tästä edes pakotan itseni pysymään erossa lääkkeistä. En saa tehdä enää niin, mun henki on liian kallis sellaiseen.