keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Viikko, jollei parikin, meni ihan hyvin. Nyt taas alavireisyys iski. Teen ahdistuskorttiharjoituksia, keinun ja hengittelen rauhassa, etsin kolme kiintopistettä joita seuraan silmillä. Teen kaikkeni jotta saan ikävät ajatukset mielestä. Tekisi mieli lukea masennusblogeja, mutta tiedän sen vaan pahentavan oloa joten en lue. Tekisi mieli pistää soimaan ne kaikki surullisimmat kappaleet, mutta sekin pahentaa oloa. Mietin kuinka hyvältä tuntuu olla onnellinen. Hyvältä. En halua pahaa oloa vaikka se tuntuukin niin turvalliselta.

Pappa se jaksaa hymyillä vaikka tietää että on syöpä. Toi mansikoita ja rahaakin ja vakuutteli että kaikki on hyvin. Kuolemanpelko pahenee tällaisten uutisten seurauksena ja äsken aloin itkeä. Elämä on niin kamalan pelottavaa kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Kun oikein velloo siinä ajatuksessa niin koko elämä menee ohi. On mennyt jo jonkin aikaa.

Päädyin myös katselemaan vanhoja kuvia. Ja sen seurauksena ajattelemaan kuinka kadun asioita. Niin monia asioita. Kuinka olenkaan osannut olla tyhmä?? En voi ainakaan vähään aikaan antaa kaikkea anteeksi. Maniajaksot, tyhmät facebook-päivitykset sen seurauksena, idioottia seuraa kun ei muutakaan ollut, typerät valitukset kavereille pahasta olosta.

Olen menettänyt kaikki kaverit, joiden kanssa hengasin yläasteella ja lukiossa. Meillä oli hauskaa, mutta minä tyrin. Kaipaan joskus todella paljon niitä aikoja. Tänään oli sellainen päivä. Olen pyytänyt anteeksi, minulle on annettu anteeksi, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Haluaisin ystäviä, mutta tällä hetkellä en ole valmis hankkimaan sellaisia. Ei vielä ihan voimat riitä sellaiseen. Ehkä sitten aloitan jostakin turvallisemmasta vertaistukiryhmästä jos joskus saan voimia.

Puhuin kumppanille varmaan tunnin kaikesta katumastani ja se helpotti vähän oloa. Siitä sitten se meni vähän ohi aiheenkin ja palasin taas puhumaan sairauden pahimmasta vaiheesta vuodelta 2014, sekin helpotti vähän oloa. Oonkin ollut kauan ajattelematta sitä ajanjaksoa, mutta nyt taas nousee tunteet pintaan. Ei sitä traumaa saa pois mielestä, enkä vieläkään yhdistä tuota kaiken kokenutta henkilöä minuksi. En ehkä haluakaan. Pitäisi varmaan taas käydä läpi noita aikoja kuntoutuksessa kun ei ne selvästikään ole vielä käyty tarpeeksi läpi.

Tuli muuten puheeksi myös syömishäiriö. Oon tosi ylpeä että mun paino on noussut ainakin kahdeksan kiloa, tuntuu tosi hyvälle kun ei tarvii olla enää sellainen nääntynyt ja riutunut! Kroppakin toimii paremmin kun aikoihin. Painon saaminen ei siis ahdista ja syömishäiriö on väistynyt jo ajat sitten :)

Nyt nukkumaan ja huomenna pitkästä aikaa päivä, jolloin ei ole mitään pakollisia menoja, ihanaa!

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Pitkästä aikaa täällä taas

Musta ei kyllä ole kuulunut täällä yhtään mitään pitkiin aikoihin! Kuten anonyymillekin viime postaukseen kommentoin, ainoa syy tälle hiljaisuudelle on ollut se että oon ollut liian laiska kirjautumaan bloggeriin. Aattelin nyt kuitenkin pikaisesti kirjoittaa fiiliksiä ylös niin ehkä saan  itsekin samalla vähän ajatuksia selvitettyä.

Mistäköhän alottaisin? No, sekalaisesti on mennyt. Voinhan mä tosi hyvin nykyisin, mutta järkyttävät pelot vaikeuttaa mun elämää. Voisin jopa kutsua niitä fobioiksi. Oksentaminen, bakteerit, kuolema, hylätyksi tuleminen, ötökät, tapetuksi tuleminen, läheisten menetys, yksin oleminen, autoteiden läheisyydessä pyöräily ja auton alle jääminen, hetket jolloin ei ole mitään tekemistä, tulipalo. Huh...Siinä vasta pelkäämistä. Voitte vaan kuvitella kuinka mun elämä on rajoittunutta kun noita kaikkea pelkää. Joka päivä. Kärsin jopa paniikinomaisista kohtauksista, jolloin itken ja tärisen, sydän hakkaa ja tuntuu että kuolen ahdistuksesta.

Fyssarilla kävin luultavasti viimeistä kertaa tässä viikko sitten ja sieltä sain tosi hyviä kehollisia harjoituksia, joita oon nyt testaillut ahdistuksen tullen. Aluks aattelin että ne on ihan typeriä, mutta kyllä mä vähitellen alan uskoa että ne on tosi hyviä! Mulla on sellainen kortti, johon on kerätty kaikkia harjoituksia ahdistuksen varalle. Äsken juuri oli yksi testissä ja paha itkuahdistuskohtaus on selätetty :)

Luin myös vanhaa päiväkirjaa ja muistelin vähän menneitä, oli hyvä tsemppi huomata koko ajan parantumisprosessissa edistymistä. Oon aatellut että olin pari vuotta sitten tosi parantumisvastainen, mutta kun päiväkirjaa luki niin sehän oli oikeastaan tosi kivaa luettavaa! Tsemppasin itteeni päivittäin ja koitin vaan edetä täysillä parantumisessa. Muistelen kyllä että täällä blogissa kirjoitin vaan pelkkää negatiivista juttua, mutta se päiväkirja oli ehkä realistisempi kuvaus siitä, millainen olin silloin.

Oon myös innostunut täysillä valokuvaamisesta ja pidän sellaista positiivisuus-kirjaa, jonne kuvailen joka päivä kuvia kaikista kivoista hetkistä. Niitä on sitten tosi kiva kesän loputtua kattoa ja ne tuo ehkä sitten piristystä synkkien päivien keskelle. Sitä vois kyllä jatkaa vaikka koko vuoden ajan, oon niin innostunut siitä!

Olo taitaa mennä nyt vähän ylivirkeään päin, joten taidan mennä rauhottumaan että pääsen joskus nukkumaankin. Kivaa loppuviikkoa kaikille :)