keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Viikko, jollei parikin, meni ihan hyvin. Nyt taas alavireisyys iski. Teen ahdistuskorttiharjoituksia, keinun ja hengittelen rauhassa, etsin kolme kiintopistettä joita seuraan silmillä. Teen kaikkeni jotta saan ikävät ajatukset mielestä. Tekisi mieli lukea masennusblogeja, mutta tiedän sen vaan pahentavan oloa joten en lue. Tekisi mieli pistää soimaan ne kaikki surullisimmat kappaleet, mutta sekin pahentaa oloa. Mietin kuinka hyvältä tuntuu olla onnellinen. Hyvältä. En halua pahaa oloa vaikka se tuntuukin niin turvalliselta.

Pappa se jaksaa hymyillä vaikka tietää että on syöpä. Toi mansikoita ja rahaakin ja vakuutteli että kaikki on hyvin. Kuolemanpelko pahenee tällaisten uutisten seurauksena ja äsken aloin itkeä. Elämä on niin kamalan pelottavaa kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Kun oikein velloo siinä ajatuksessa niin koko elämä menee ohi. On mennyt jo jonkin aikaa.

Päädyin myös katselemaan vanhoja kuvia. Ja sen seurauksena ajattelemaan kuinka kadun asioita. Niin monia asioita. Kuinka olenkaan osannut olla tyhmä?? En voi ainakaan vähään aikaan antaa kaikkea anteeksi. Maniajaksot, tyhmät facebook-päivitykset sen seurauksena, idioottia seuraa kun ei muutakaan ollut, typerät valitukset kavereille pahasta olosta.

Olen menettänyt kaikki kaverit, joiden kanssa hengasin yläasteella ja lukiossa. Meillä oli hauskaa, mutta minä tyrin. Kaipaan joskus todella paljon niitä aikoja. Tänään oli sellainen päivä. Olen pyytänyt anteeksi, minulle on annettu anteeksi, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Haluaisin ystäviä, mutta tällä hetkellä en ole valmis hankkimaan sellaisia. Ei vielä ihan voimat riitä sellaiseen. Ehkä sitten aloitan jostakin turvallisemmasta vertaistukiryhmästä jos joskus saan voimia.

Puhuin kumppanille varmaan tunnin kaikesta katumastani ja se helpotti vähän oloa. Siitä sitten se meni vähän ohi aiheenkin ja palasin taas puhumaan sairauden pahimmasta vaiheesta vuodelta 2014, sekin helpotti vähän oloa. Oonkin ollut kauan ajattelematta sitä ajanjaksoa, mutta nyt taas nousee tunteet pintaan. Ei sitä traumaa saa pois mielestä, enkä vieläkään yhdistä tuota kaiken kokenutta henkilöä minuksi. En ehkä haluakaan. Pitäisi varmaan taas käydä läpi noita aikoja kuntoutuksessa kun ei ne selvästikään ole vielä käyty tarpeeksi läpi.

Tuli muuten puheeksi myös syömishäiriö. Oon tosi ylpeä että mun paino on noussut ainakin kahdeksan kiloa, tuntuu tosi hyvälle kun ei tarvii olla enää sellainen nääntynyt ja riutunut! Kroppakin toimii paremmin kun aikoihin. Painon saaminen ei siis ahdista ja syömishäiriö on väistynyt jo ajat sitten :)

Nyt nukkumaan ja huomenna pitkästä aikaa päivä, jolloin ei ole mitään pakollisia menoja, ihanaa!

6 kommenttia:

  1. Tsemppiä pahojen ajatusten torjumiseen, voimia papallesi ja halauksia... Hymyilin leveästi, kun kerroit syömishäiriön väistyneen!! Olet niin vahva, selviät varmasti ♥

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos, ihana kommentti :')

    VastaaPoista
  3. Oon halunnu kommentoida sulle jotain tosi pitkään, mut en oo oikein osannut. Paitsi että mä voin samaistua suhun tosi monessa asiassa, ja ihailen sua miten jaksat yrittää ja miten oot selvinny niin monesta jutusta.

    Oisin halunnut kommentoida tuohon kaverijuttuunkin, olikohan tää postaus: http://war-inside-me.blogspot.fi/2016/03/mulla-on-mennyt-ristiriitaisesti.html#comment-form
    että mulla on ihan sama - kaipaan ystäviä, oon menettäny sairastumisien takia lähes kaikki. Mutta mistä niitä saa, en mä oo saanu koulustakaan ketään vaikka oon yrittäny... ja toi, että ymmärtääkö kukaan mun taustoja ja sitä, etten välttämättä aina jaksa yms. Ja kuitenkin uusien ihmissuhteiden luonti on tavallaan hirveen vaivalloista, mut silti niitä ystäviä kaipaa. En tiiä osasinko selittää :D

    En tiedä muistatko mua yhtään, vaikka ollaan kai fb-kavereita (oltiin samaan aikaan nuoriso-osastolla). Jos nyt siis oon päätelly oikein sen, kuka tätä blogia kirjottaa :DD Mulla ei oikein ollu mitään pointtia, mutta halusin vaan sanoo jotain.Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, välillä tosiaan on ollut kausia jolloin motivaatio parantua on ollut nollassa mutta nykyään mä pyrin kyllä tsemppaamaan itseäni! Aa, voi harmi :/ Osasit selittää, voin kyllä samastua suhun täysin. Hmm kyllä mä muistan aika hyvin kaikki ketä on nuorisolla ollut :) Laita ihmeessä mulle viestiä jos haluut! Ois varmasti kiva jutella sullekin :) VInkkinä: mun etunimi alkaa e:llä ja sukunimi h:lla eli jos täsmään siihen sun tuntemaan tyyppiin niin se on sitten mä :D mutta kiitos, kiva kommentti ja sain kyllä selvää!

      Poista