lauantai 2. heinäkuuta 2016

Kun sairastuin

Näin yläasteella dokumentin. Siinä esiintyi tyttö, jolla oli viillellyt kädet. Tyttö istui penkillä ja kertoi tarinaansa ja katsoin käsiä, jotka olivat täynnä arpia. Vanhemmat puhuivat tytöstä säälien ja ihmettelivät miten kukaan voi tehdä niin omalle keholleen.

Meni vuosi ja minä päädyin siihen tilanteeseen. Olin itkenyt koulussa ja olimme lähdössä seuraavana päivänä lomamatkalle. Koko tilanne oli kummallinen ja en vain pystynyt lopettamaan itkemistä. Tartuin harppiin ja viilsin ranteeseeni. Olinhan nähnyt sen tytönkin tekevän niin, se kuulemma auttoi ahdistuksessa. Kyllä se auttoi. En tiennyt muutakaan keinoa hallita tilannetta. (Tässä meni vikaan. Varmasti olisi ollut muitakin keinoja, mutta olin vain niin toivoton.)

Meni vuosi ja istun psykologin penkillä. Psykologi oli rauhallinen, vaikka minä tärisin ja punastelin. Harjoittelimme sosiaalisissa tilanteissa toimimista, minulla oli sosiaalisten tilanteiden pelko. Olin kauppias, olin asiakas, kyselin rautakaupassa hintoja ruuveille. Viimeisellä kerralla täytin lappua jossa piti täyttää lauseita. Eräs lause alkoi "Pelkään...". Mietin pitkään kirjoittaisinko siihen vain jotain turhaa niinkuin muihin, vai sanan "oksentaminen". Halusin niin kovasti apua siihen mutten osannut pyytää. Elämäni yksi parhaimmista päätöksistä oli että kirjoitin sen pienen sanan. Psykologi kysyi haluaisinko siirtyä juttelemaan psykoterapeutille oksennuspelostani, sillä en voisi jatkaa käyntejä hänen luonaan. Olin ysiluokalla ja siirtyisin pian lukioon. Sovimme että lähetän viikon päästä viestiä mitä teen asian suhteen.

Viikon päästä olin bussimatkalla Tampereelle, luokkaretkelle. Oli viimeinen päivä lähettää se viesti. Mietin ja sydän hakkasi. Tyhjä kännykän tekstikenttä ammotti edessäni. Kirjoitin tekstiä, pyyhin, kirjoitin. Äh, oliko se psykologi, psykiatri vai psykoterapeutti? Sain lopulta kirjoitettua jonkun sekavan viestin. Painoin "lähetä"-näppäintä ja pian sainkin vastauksen että minusta on tehty lähete seuraavaan paikkaan.

Äiti sai tietää lähetteestä. Istuimme saunassa ja äiti aloitti lauseensa "Kuule...". Sydämeni jätti lyönnin välistä ja tiesin mitä asia koski. Kyyneleet puskivat väkisin silmiin. En halunnut että minulla oli ongelmia, halusin olla vahva niinkuin kaikki muutkin. Ei vahvoilla tytöillä ole ongelmia. Aloin itkeä ja äiti lohdutti. Kyllä kaikki järjestyy.

Aloitin lukion ja aloitin samalla käynnit psykoterapeutilla. Viikoittain lähdin koulusta terapiaan. Keskustaan, vanhaan rakennukseen keskellä ihmisvilinää. Ovessa luki "liikkuva psykiatrinen työryhmä". Hävetti niin kovasti että painoin pääni alas ja koitin mennä sisään mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti. Portaita ylös, sitten painan ovikelloa ja istun alas odotusaulaan. Paikka oli vanha kerrostaloasunto, oikein kodikas, mutta lattiat natisivat kun niille astui. Radio pauhasi hiljaa taustalla. Kuningasidean Enemmän duuoo ku sooloo soi hiljaisella. "Älä luovuta vielä // Älä anna uskoasi ihmisiin // Vielä tulee muutokset murheisiin // Jottei kellään olis orpo olo // Tarvis enemmän duuoo ku sooloo".  Naurahdan hiljaa, onkohan se oikein suunnitellusti laitettu soimaan.

Kognitiivinen psykoterapia, siedätyshoitoa. Teimme portaikkoja jossa lähestyn vähitellen pelkoa. Ensin pesen kädet vain kaksi kertaa, sitten lasken vähitellen käsienpesuveden lämpötilaa. Kosken henkareihin kaupassa ja avaan kahvat kädellä enkä hihalla. Etenimme hitaasti, tai no, oikeastaan en tiennyt etenemmekö ollenkaan. Otettiin käyttöön lääkkeetkin, Seronil. En enää pelännyt niin paljon.

Sitten. Olimme perheen kanssa lomalla Virossa. Pikkuveljen kanssa makoilimme hotellihuoneen sängyllä koneet sylissä, söimme toffeeta. Toinen pikkuveli katsoi peittoihin hautautuneena Virolaista lastenohjelmaa ja nauroi itsekseen. Äiti hoputti jo lähtemään, olimme menossa vielä kylpylään vaikka kello oli jo paljon. Sanoin äitille etten jaksa tulla nyt mukaan, väsyttää. Jäin yksin hotellihuoneeseen.

Musiikki soi korvissa ja tuli outo olo. Oli niin helppoa haudata paha olo hymyn taakse. Itkin kai vähän, mutta pyyhin kyyneleet. En tiedä mitä sillä hetkellä tapahtui, mutta kaivoin matkatavaroiden joukosta sakset ja vedin sillä pitkän viillon ranteeseen. Koko paha olo väistyi hetkeksi. Sydän hakkasi  ja tunsin sillä hetkellä suunnattoman rentoutumisen tunteen valtaavan kehoni.

Siitä se sitten lähti. Yksi viilto. Toinen, kolmas. Mutta kukaan ei saanut nähdä viiltoja. Pidin hiuslenkkejä ranteen ympärillä koko ajan. Sitä mukaan kun tuli lisää viiltoja, lisäsin hiuslenkkejä. Lopulta niitä oli sen verran että oli pakko rajata viiltelyalue. Viillot olivat pieniä, ne muodostivat pienen tetriskentän käteeni. Tuohon mahtuu vielä yksi viilto, ja tuohon toinen. Olin koukussa.

Kesän loputtua makoilin sängylläni, nauroin ja koitin hauskuuttaa vanhempia, jotka olivat tulleet huoneeseeni. Kumpikaan ei nauranut vaan he katsoivat minua vakavasti. "Näytä sun kättä...". Vedin käteni nopeasti vatsan alle. "En näytä". Lopulta ojensin käden, iskä otti hiuslenkit pois ja alkoi huutaa. Aloin itkeä. Iskä purki huoltaan huutamalla, minä koin syyllisyyttä. "Sun on hankittava apua. Tuo on ihan sairasta".

Siinä vaiheessa elämäni alkoi olla arvotonta. En tiedä mikä minut ajoi siihen pisteeseen. Uusi koulu, paljon töitä ja aikaiset aamut? Lääke, joka aiheutti sivuvaikutuksena itsetuhoisuutta ja itsemurha-ajatuksia? Se, etten kokenut olevani niinkuin muut? Kiusaaminen? Ehkä kaikki ne yhdistettynä. Ja sitten vielä persoonallisuus joka tukee masennukseen sairastumista. Aloin vähitellen olla todellinen masennuksen uhri. Se hautasi minut alleen, vei mukanaan.

Jatkan tätä tekstiä toisessa postauksessa, jottei tulisi liian pitkä postaus.

4 kommenttia:

  1. Haluaisin kirjottaa tähän jotain mil ois merkitystä mut en osaa.
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei haittaa, tällainenkin kommentti tekee mut iloiseksi :)

      Poista
  2. ♡ luin. luen seuraavankin (ja sitä mahdollisesti seuraavat, kaikki).

    minusta on hienoa ja hyvä, että kirjoitat tästä. näitä asioita. en osaa tarkemmin selittää, mutta hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos kommentista :) Musta on ihana kuulla että teitä lukijoita kiinnostaa mun tarina ja että te jaksatte kommentoida näihin!

      Poista