perjantai 30. syyskuuta 2016

Mut kukaan ei huomaa, sä olet ulkopuolella

Äsken sain aivan järkyttävän ahdistuskohtauksen, kun kaikki ahdistus vaan purkautui kerralla. Itkin ja tärisin. Sisällä huusi ääni: "juoksejuoksejuokse". Se on ensimmäinen ajatus kun alkaa ahdistaa. Että on pakko päästä vaan pakoon sitä tilannetta. Mutta ahdistusta kun ei pääse pakoon, vaikka kuinka juoksisi. Joskus oikein pahan ahdistuksen iskiessä saattaa tulla myös äkillinen ajatus siitä, että mun on pakko päästä osastolle, että mä en yksinkertaisesti selviä ilman. Se oli joskus yksi ensimmäisistä apukeinoista, joten se on kai jäänyt vähän päälle.

Ahdistuksen ja sekasorron vallassa revin jonkun typerän terän ja viiltelin sillä. Katsoin kuinka punaiset pisarat valuivat jalalle. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Jonkun ajan päästä katsoin kelloa. Oli kulunut tunti, jonka ajan olin vain istunut siinä terä kädessä. Tunnin?! Tiesin että kadun viiltelyä heti huomenna, mutta en välittänyt, en koskaan välitä jos oikein ahdistaa. Pitkästä aikaa tunsin oikeasti jotakin, kipua. En tiedä milloin olisin oikeasti tuntenut jotakin. Tai no, ei se nyt oikeastaan kamalasti sattunut, mutta tunsin sentään enemmän kun yleensä. Olkoon syynä sitten dissosiaatio tai lääkkeet tai mikä ikinä voikaan olla, tunsin hetken ajan rauhallisuutta ja hyvää oloa, vain sen seurauksena että tunsin.

Nyt ahdistus meni ohi, mutta tyhjyys valtasi kehon. Mitäs nyt. Olen yksin kotona ja ajattelin tulla kirjoittamaan että saa edes jotakin mielekästä tekemistä. Väsyttää, mutten haluaisi mennä nukkumaan, koska en jaksaisi herätä aamulla. Paniikki iskee kun ajattelen aikaa. Aikaa kuluu, mutten jaksa tehdä mitään, vaikka haluaisin. En tykkää ajan tuhlaamisesta. Nälkäkin, mutten jaksa tehdä ruokaa, nälkä taas pahentaa oloa entisestään. Kohta kai pakko raahautua keittiöön ja syödä jotakin, vaikka se tuntuu aina niin raskaalta.

Päässä pyörii asioita, jotka harmittavat. Ystävät, haluaisin lisää ystäviä. Ainoa ongelma on että ei ole voimia nähdä ketään. Kaipaan vanhoja ystäviä, joiden kanssa vietin aikaa koulussa. Ystävät oli osasyy, miksi jaksoin aamukasin tunneilla herätä ja raahautua tunneille. Opin jopa paremmin koulussa, kun sain tehdä paritöitä kaverin kanssa eikä jonkun tuntemattoman kanssa jonka kanssa ei irtoa juttua sitten millään. Sinulle vanha kaverini (taidat tietää kenestä puhun), jos luet tätä, ainakin luit joskus, haluan sanoa että mulla on kova ikävä, ihan oikeasti. Mua suoraan sanottuna ärsyttää aivan suunnattomasti että oon kussut kaiken. Ei varmaan ole mt-kuntoutujille tuntematon tilanne, että koko paska sairaus vie kaikki, tai ainakin melkein kaikki kaverit.

Mua ahdistaa myös suunnattomasti se, että valmistun ensi vuonna. Valmistumispäivä tulee varmasti olemaan elämäni ikimuistoisimpia päiviä, mutta se tulee olemaan myös henkisesti todella raskas. Mä tiedän että mä tulen romahtamaan sen jälkeen, pahasti. Mulla loppuu nuorisopuolella keskustelut samaan aikaan, joten en kyllä yhtään tiedä miten tuun pärjäämään. Pitäis kai jotenkin henkisesti valmistautua, mutten vaan kykene, liian ahdistavaa ajateltavaksi. Ahdistus alkaa taas vyöryä päin. Pitää rauhottua, vaikka tuntuu että kuristun ahdistukseen.

Musta tuntuu myös että vanhemmat on mulle isompi auktoriteetti, kun mitä niiden kuuluisi olla. Ne vaikuttaa muhun aivan liikaa, vaikka asun jo omillani. Tuntuu että niillä on muhun enemmän valtaa kun mitä pitäisi. Ne saa mut itkemään ja pelkäämään. Mun on pakko miellyttää niitä keinolla millä hyvänsä. Stressaan aina miltä näytän kun meen käymään kotona, etten vaan saisi ilkeitä kommentteja ulkonäöstä. Stressaan aina mitä puhun, etten vaan saa paskaa ja haukkuja niskaan. Mietin joka ikistä ääneen sanottua sanaa, joka ikistä lähetettyä viestiä ja joka ikistä liikettä. Sen ei varmaan kuuluisi olla niin.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Ylppärit tältä erää ohi, jes! Ne meni ihan jees, tässä odottelen tuloksia jotka saapuvat ensi viikolla. Eilen olikin aika kiva kun muistin kouluun saapuessani että ei saakeli, unohin ottaa puolet lääkkeistä :D Kylmä hiki virtasi selkää pitkin ja tärisytti, mutta silti jaksoin vetää koko kirjotuskerran kunnialla läpi. Loistofiilis, vaikka vieressä oleva matikan kirja odottelis vähän laskijaa...

Eilen iski pitkästä aikaa painoahdistus. Ostin kaupasta sipsejä, ja matkalla kassalle mietin pitäiskö mun sittenkin viedä ne takaisin hyllylle, mutta ne päätyivät sitten kuitenkin kauppakassiin. Mua ei ahdista keho ulkonäöllisesti, tai no, vähän, muttei sellaisella anorektisella tavalla. Ajattelen vaan mitä muut miettii kun oon lihonnut aika paljon tässä vuoden aikana...Että miettiikö ne että oon laiska ja että mulle kyllä ruoka maistuu...Haluaisin myös vähän kiinteytettyä kehoa ettei tuu mitään terveyshaittoja. Oon syönyt nyt viikon ajan tosi epäterveellisesti, eikä se kyllä varmasti edistä mitään terveyttä. Varsinkaan kun en liiku minnekään muualle kun kauppaan, menoille ja kouluun pyörällä. Siitä ei hirveästi kerry mitään liikuntaa kun kaikki palvelut on tässä lähellä. No, ehkä mä jostakin kerään voimia aina silloin tällöin käydä vaikka pikku kävelylenkillä.

Viime viikot meni jotenkin ihan hujauksessa enkä tiedä edes mihin ne katosivat. Ylppäreiden aikaan tuntui että eli jotenkin ihan eri maailmassa. Vähitellen olen kuitenkin palannut taas arkeen. Siihen typerään harmaaseen arkeen, jonka mukana palaa ahdistus ja kaikki surullisuus. En ole viillellytkään aikoihin, mutta voi kun tekisi mieli...Mun isoin motivaatio parantumiseen on se, että haluan päästä opiskelemaan psykologiaa. Tuntuu pahalta kuitenkin kun ei voi vaan sanoa itselle että paranenpas nyt tästä ja olen kuten muut. Harmi vaan että aika ajoin tuntuu vaan niin turvalliselta upota sairauden maailmaan. Tuntuu että se on jotenkin suojakuori ikävien asioiden varalle. Iloisena kun kaikki ilo ja onni on hetkessä menetetty, mutta surussa ei tarvitse kokea sitä menetyksen tuskaa.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Elämä tuntuu lipuvan vaan ohi. Nautinhan mä, pidän elämästä, mutta joku puuttuu. Oma itseni. Mä olen pohtinut päässäni, onko tämä sitten vain normaalia muutosta, niinkuin kuntoutuksessa hoetaan, mutten usko että on. Ei tämä vaan voi olla. Miksi sitten väittäisin niin kivenkovaa että tällainen en ole?

Selailin vanhoja Facebook-päivityksiä tässä eilen. (Flashback, olenkohan kirjoittanut tästä aiemminkin?) Voi sitä häpeän määrää mitä olin kirjoitellut kun olin todella sairas. Yksi merkki siitä että sairaus muuttaa persoonallisuutta. Mutta, tänne blogiinkin on varmasti silloin tullut kirjoiteltua ja kommentoitua kaikkea roskaa, joten pahoittelut jos oon sanonut jotain ikävää tai typerää.

En ole viillellyt kahteen päivään, mutta ette usko kuinka tekisi mieli. Mutta ei ole kun paskoja teriä.

Koitin myös saada elämään jotain rutiineja. Yhden päivän onnistuin, mutta toisena menikin sitten valvominen yli puolilleöin. Huomenna alkaa koulu, joten se tuo edes jotain pientä säännönmukaisuutta. Tai no, koulupäivät alkaa usein yli 12, joten en usko että se kamalasti luo mitään järkevää päiväjärjestystä.

Huomenna alkaa toinen jakso koulussa. Ei niin mieleinen kun edellinen jakso, joten tuskaa tulee varmasti olemaan. Enää vaan viis jaksoa koulua jäljellä, pakko kestää. Tää jakso tulee olemaan työläämpi kun edellinen, joten varmaan vointikin siinä vähäsen laskee.

Perjantaina on yo-koe. Ope sanoi että mahdollisuus E:henkin olisi realistinen, mutta katsoo nyt. Ei ainakaan tällä lukemisella. Harmi kun vointi on ollut sellainen ettei ole lukemisesta tullut yhtään mitään. Motivaatiokin on nollassa kun elämä on taas niin sekasotkua.

Elämä todella on sekasotkua, ja olen palaamassa siihen, että kuljen elämässä päämäärättömästi. Hetken oli suunnitelmia, mutta ne kaatuivat. Elän hetki kerrallaan, en ajattele ollenkaan tulevaa. Tiedän että valmistuminen odottaa jossakin vaiheessa, mutta en tiedä, enkä edes halua miettiä, mitä sen jälkeen elämä tulee olemaan. Hui, mielessä vilahti ajatus jostakin ahdistavasta ja vieraasta ajasta, en todellakaan halua miettiä sitä sen enempää. Pitää nauttia näistä lukioajoista vielä kun voi.

Onkohan osasyy masentuneisuuteen se, että koulu loppuu? On se. Täytyy niellä itkua kun mietin asiaa, että vuoden päästä en palaa enää koskaan lukioon. Siirryn taas elämässä eteenpäin, jätän aikaa taaksepäin, jätän asioita taaksepäin. Enkä voi palata menneeseen. Niin pelottava ajatus. Mua pelottaa ajan kuluminen eteenpäin. Joka hengenveto on kauempana edellisestä, enkä voi enää palata takaisin äskeiseen hetkeen. Tajusin nyt että nuo kaksi asiaa ovat asiat jotka aiheuttavat nyt masentuneisuutta. Ajan kuluminen, koulun loppuminen. Nyt alkoi itkettää sen verran, että taidan mennä rauhoittumaan ennen kun toteutan viiltelytoiveet...

lauantai 17. syyskuuta 2016

Vilpittömyydelle hiukan valkosta, taivaan täydelt sun suruille sinistä

Eilen tapahtui jotain mitä ei olisi pitänyt käydä. Olin jo pyöritellyt päässäni viiltelyajatuksia pidempään, ja eilen sitten se ajatus iski suunnattoman voimakkaana. Se päätyi siihen että viiltelin. Siinä meni sitten puolen vuoden viiltelemättömyys rikki...Okei, välillä tulee varmasti takapakkeja, mutta nyt oon taas kiistellyt koko ajan kahden ajatuksen kanssa. "Viillä lisää! Mieti kuinka ihanaa se oli!". "Etpäs, senkin paska kun menit viiltelemään. Satutit sun läheisiä ja oot vaan yks typerys." Tekisi mieli viiltää lisää, ei tekisi mieli edes yrittää olla viiltelemättä, mutta jossakin takaraivon takaraivossa ymmärrän jotenkin että mä en saa tehdä niin! Äh, pitikin mennä taas tekemään noin tyhmästi. En voi käsittää kuinka tollainen typerä asia voi olla niin koukuttavaa. En edes tiedä mikä mut ajoi tekemään niin. Tiedän että ihminen on sairas jos se tekee niin, mutta itse en ainakaan löydä mitään tiettyä asia joka tällä hetkellä ahdistaa. Tai no, niin typerältä kun se kuulostaakin niin mua ahdistaa hirveesti se että menneisyys on mennyt, että osa minusta on jäänyt sinne kaukaisuuteen eikä sitä saa enää takaisin.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Täällä taas. Tiistaina oli yo-kuuntelu, se meni ihan hyvin. Sain erillisen tilan, joten ei iskenyt paniikkiakaan. En oikeastaan jännittänyt kuuntelua melkein ollenkaan. Perjantaina on toinen koe, se ei varmastikaan tule menemään kovin hyvin. En oo lukenut melkein ollenkaan ja tässä koitan valvoa mahdollisimman myöhään ettei olis jo huominen. Huomenna kun pitää vielä lukea jonkun verran asioita...Blääh. Ei jaksais.

Huomaan myös jatkuvasti kuinka ajatukset pyörii menneissä. Se on se vuosi 2012 josta jaksan joka ikisessä paikassa hokea, enkä pääse siitä yli. Se vuosi kun jouduin sairaalaan. Tuntuu että mun elämä on pysähtynyt sen vuoden jouluun. Sen jälkeen elämä on ollut vaan jotain todella kummallista, joka lipuu mun ohi enkä mä oikeastaan edes tunne eteneväni yhtään minnekään. Aika kulkee silmien edessä, mutten tiedä elänkö oikeasti? Tuntuu että kaikki tunteet ovat kadonneet. On vain raskaita, epämiellyttäviä tunteita. Ilo ei tunnu ilolta, surukaan ei surulta. Kaikki on vaan niin outoa. Sekalaista. Pintapuolista. Ei sitä osaa edes selittää.

Jos tätä ajanjaksoa pitäisi kuvata värillä, se olisi valkoinen. Olen visuaalinen ihminen, ja ajattelen hyvin visuaalisesti. Kun tulen koulusta kotiin, ajattelen että kodin tunnelma on valkoinen. Okei, onhan se ulkonäöllisesti valkoinen, mutta sen tunnelma on myös valkoinen. Valkoinen ei oikein itselle kuvasta yhtään mitään. Valkoinen on ehkä sellainen tyhjyyden väri. Olo on tyhjä, se se on. Aivan kuin kaikki olisi kadotettu?

Toisin kuin silloin vuosia sitten. Sitä ajanjaksoa kuvaa tummansininen. Olin täynnä tunteita ja elämä oli värikästä. Tapahtumarikasta. Oli jonkinlainen elämänrytmi, mutta joka päivä tapahtui jotain uutta. Nykyisin kun tuntuu että kaikki kulkee aina vaan samaa rataa. Ei mitään uutta, harmaata arkea. Onko se "normaali arki" sitten vain harmaata? Aina vaan samaa, tylsää. Puhuttiin kuntoutuksessa jotain mun epämääräisesti alakulosta, ja siihen työntekijä totesi: "No, sitähän se normaali elämä on. Harmaata arkea. Ei siinä oikein mitään ihmeellisempää ole. Ei elämä koskaan ole pelkkää iloa." Siitä lähtien olen miettinyt tota. Nyt se iski päin kasvoja ja kauhistutti. Suunnilleen tällaistako on oikeasti normaali elämä? Olin odottanut jotakin hehkeää, ihanaa, jatkuvaa tasaisen hyvää oloa.

Ei tekisi mieli päästä irti sairauksista (toki tuskallisesta pelosta ja ahdistuksesta, mutta tarkoitan sellaista tietynlaista alavireisyyttä). Tuntuu että se tuo niin paljon väriä elämään, niin hassulta kun se kuulostaakin. Tuntuu että ne saavat minut elämään erilaisessa maailmassa kun muut. Välillä negatiivisemmalla tavalla, välillä positiivisemmalla tavalla. Se maailma on täynnä värejä: syvänsinistä, violettia, khakia, okraa. Viininpunaista ja turkoosia. Masennus tuo niin paljon pskaa elämään, mutta sellainen sopiva alavireisyys taas tuntuu luovan sanoinkuvaamattoman ihmeellisen maailman, jossa eläminen on kaukana harmaasta.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Katon Prinsessa-leffaa tv:stä ja loppupuolta kohti alkoi triggeröimään niin pahasti että pakko sulkea tv. Oon nähnyt sen varmaan kolme kertaa, eikä koskaan sen katsominen oo tuntunut näin pahalta.

Kuulen ja haistan usein muistoja menneistä. Pieniä välähdyksiä sieltä täältä. Eilen illalla oli poikkeuksellisen paljon sekavia ääniä, riitelyä, puhetta toisen äänen päälle. Välillä kuulen kuinka ovi aukeaa takanani, ilmavirta kulkee ohitseni kun joku kävelee ovesta. Ramppaa edestakaisin. Sulkee ovea ja kävelee taas sisään. Harhoja ne olivat kun ei sängyn takana ovea ole. Monet äänet nyt muistuttavat sairaalavuosista, varmaan kun on taas se aika vuodesta kun ensimmäisen kerran jouduin osastolle.

En käsitä kuinka olen näin väsynyt. Illalla tulee pahin olo enkä saa silloin tehtyä yhtään mitään. Vaikka tekisi mieli, ei vaan ole voimia. Eikä huvittaisi mennä huomenna kouluunkaan. Tuntuu niin raskaalta pelkkä ajatuskin.

Yleensä saan puettu olon sanoiksi, mutta nyt pää lyö tyhjää enkä löydä yhtäkään sanaa jolla kuvailla tunnetilaa tällä hetkellä. Tekisi kovasti mieli kirjoittaa, mutta en vaan pysty. En edes osaa nimetä tätä oloa.


perjantai 9. syyskuuta 2016

Viime aikoina on ollut kummallinen olo. Elämä tuntuu kaukaiselta ja epätodelliselta. Eri tavalla kuin ennen. Ei sellaiselta kun dissosiaatiossa, vaan aivan toisella tapaa. Tuntuu niin kummalliselta olla elämässä. Tällä planeetalla. Katsoa tv:tä ja miettiä mitä kaikkea virikkeitä meille ihmisille on tänne keksitty. Että me kaikki toimitaan jollakin tapaa samalla tavalla. Että meillä on arki. Äh, tää on todella kummallista. Aivan kuin katsoisin filmiä ja itse olisin aivan toiselta planeetalta.

Ääniä on ollut päivälläkin. Jotain sellaisia turvallisia ääniä, auton lukon ääni, sedän puhetta. Iltaisin tulevat ne pahemmat äänet joita pelkään. Ne puhuvat lauseita. Lyhyitä ja kummallisia, päättömiä lauseita. Ei mitään itsetuhoisuuteen kehoittavia tai haukkuvia. Ääni on pelottava ja se tulee aivan pään läheltä. Otsasta, leuasta tai poskista. Äänet kuulostavat todellisemmilta kuin normaalit äänet. Ne ovat luonnottoman puhtaita, kirkkaita, paljon aidomman kuuloisia kun normaalit äänet. Kerran puhui lapsi, enkä ole koskaan kuullut niin kaunista ääntä. Se kuulostaa kauniimmalta kuin yksikään ihmisääni. Tulee outo olo kun mietin että mä kuulen ne eikä kukaan muu kuule niitä.

Päivisin tulee äänistä poikkeavia outoja ajatuksia. Ne on sekalaisia lauseita, joissa ei ole päätä eikä häntää. Jos istun vaikka syömässä, saattaa päähän tulla ajatus: "hae hattu" tms. Jotain ihan outoa. En tiedä yhtään mihin se liittyy.

Ja viiltely, voi kuinka paljon onkaan tehnyt sitä mieli. Itse en välittäisi vaikka muutama viilto kehoon tulisi, mutta ihan läheisten takia olen tekemättä sitä. Oon pärjännyt tosi kauan ilman, mutta tuntuu että oon vieläkin jollakin tavalla koukuttunut siihen.

Tästä tulee nyt tällainen lista asioita, mutta pakko saada kirjoitettua jonnekin. Näiden kaikkien juttujen lisäksi mulle tulee myös erittäin outoja tunnetiloja. Yhtenä iltana luulin olevani lihakeitossa. Oikeasti. Olen myös aiemmin luullut olevani kaalikerän sisällä. Tuntui että koko huone on täynnä lihakeiton lientä ja minä olen lihapala. Näin melkein porkkanat ja perunat siinä ympärilläni. Huutelin siinä sitten kumppanille iloisena että "olen lihakeitossa!". Aamulla heräsin taas kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta sitten muistin illan. Se tuntui niin todelliselta.

Aina syksyisin mut valtaa kummallinen olotila. Tämä se on. Tällainen kummalliseen maailmaan uppoutuja. Tää ei ole pelottavaa, vaan koukuttavaa. Yliluonnollisen tuntuista. Rauhoittavaa. Pelotonta. Hullua.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Olenko liian heikko elämään? En kestä vastoinkäymisiä, vaikka luulisi että elämä on minusta jo kouluttanut sinnikkään. Ei se ole. Pitkästä aikaa tuntuu että elämä ei ole minua varten. Kukaan ei oikein ymmärrä minua. Ei sillä että haluaisin kuolla.

Ennen itsemurha oli ratkaisu. Samoin viiltely. Joskus nykyisinkin ikävän asian kohdattuani mieleen tulee ajatus: "viillä" tai "kuole". Säikähdän niitä mutta tajuan niiden olevan vain vanhoja ajatusmalleja. Jos ahdistaa, ne ovat ensimmäiset vaihtoehdot, vaikken ehdi oikeastaan edes ajatella asiaa sen enempää.

Nykyisin ahdistuksen yllättäessä keinot ovat vähissä. En voi turvautua vanhoihin keinoihin. Itsemurha ei ole ratkaisu eikä viiltely auta yhtään mitään. Tuntuu usein että ahdistus murskaa minut alleen. Tekisin ahdistusharjoituksia, mutta ne eivät auta. Saan ehkä minuutin helpotuksen, mutta sitten ahdistus palaa.

Menen ahdistuksen tullessa paniikkiin. En voi tehdä mitään mikä auttaisi. Tuntuu että olen lukittuna pieneen laatikkoon. En voi liikkua, en voi tehdä mitään. En pääse ulos. Happi loppuu. Kuolen tähän paikkaan. Ympäristö katoaa, pyörii, liikkuu. Pakko tehdä jotain. Pakko. Ei vain ole keinoja.

Olen jo monta vuotta joutunut pärjäämään ahdistuksien kanssa. Ahdistus tuntuu aina yhtä kamalalta. Toisen on vaikea ymmärtää mitä pään sisällä silloin tapahtuu. Sairaalassa sitä ei ymmärretty, ei kotona, ei oikein missään.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Poistin viimeaikaiset tekstit, ne ahdistavat liikaa. En halua nähdä niitä.

Kuulokkeissa soi repeatilla eräs kappale. Tuntuu että leijun ainakin metrin itseni yläpuolella. Olo ei nyt oikeastaan ole poissaoleva, mutta kummallinen. Vähän surullinen fiilis, hyvällä tavalla. Lohduttavan alavireinen. Tässä on hyvä olla. Ei tekisi mieli mennä huomenna kouluun, mutta luultavasti raahaudun sinne kuitenkin. Mitäpä tekisin kotonakaan. Äh, piti kirjoittaa joku järkevä teksti, muttei tästä nyt kyllä tullut yhtään mitään. Tuli fiilis kirjoittaa, mutta taidan olla liian väsynyt. Ehkä sitten huomenna.