keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Elämä tuntuu lipuvan vaan ohi. Nautinhan mä, pidän elämästä, mutta joku puuttuu. Oma itseni. Mä olen pohtinut päässäni, onko tämä sitten vain normaalia muutosta, niinkuin kuntoutuksessa hoetaan, mutten usko että on. Ei tämä vaan voi olla. Miksi sitten väittäisin niin kivenkovaa että tällainen en ole?

Selailin vanhoja Facebook-päivityksiä tässä eilen. (Flashback, olenkohan kirjoittanut tästä aiemminkin?) Voi sitä häpeän määrää mitä olin kirjoitellut kun olin todella sairas. Yksi merkki siitä että sairaus muuttaa persoonallisuutta. Mutta, tänne blogiinkin on varmasti silloin tullut kirjoiteltua ja kommentoitua kaikkea roskaa, joten pahoittelut jos oon sanonut jotain ikävää tai typerää.

En ole viillellyt kahteen päivään, mutta ette usko kuinka tekisi mieli. Mutta ei ole kun paskoja teriä.

Koitin myös saada elämään jotain rutiineja. Yhden päivän onnistuin, mutta toisena menikin sitten valvominen yli puolilleöin. Huomenna alkaa koulu, joten se tuo edes jotain pientä säännönmukaisuutta. Tai no, koulupäivät alkaa usein yli 12, joten en usko että se kamalasti luo mitään järkevää päiväjärjestystä.

Huomenna alkaa toinen jakso koulussa. Ei niin mieleinen kun edellinen jakso, joten tuskaa tulee varmasti olemaan. Enää vaan viis jaksoa koulua jäljellä, pakko kestää. Tää jakso tulee olemaan työläämpi kun edellinen, joten varmaan vointikin siinä vähäsen laskee.

Perjantaina on yo-koe. Ope sanoi että mahdollisuus E:henkin olisi realistinen, mutta katsoo nyt. Ei ainakaan tällä lukemisella. Harmi kun vointi on ollut sellainen ettei ole lukemisesta tullut yhtään mitään. Motivaatiokin on nollassa kun elämä on taas niin sekasotkua.

Elämä todella on sekasotkua, ja olen palaamassa siihen, että kuljen elämässä päämäärättömästi. Hetken oli suunnitelmia, mutta ne kaatuivat. Elän hetki kerrallaan, en ajattele ollenkaan tulevaa. Tiedän että valmistuminen odottaa jossakin vaiheessa, mutta en tiedä, enkä edes halua miettiä, mitä sen jälkeen elämä tulee olemaan. Hui, mielessä vilahti ajatus jostakin ahdistavasta ja vieraasta ajasta, en todellakaan halua miettiä sitä sen enempää. Pitää nauttia näistä lukioajoista vielä kun voi.

Onkohan osasyy masentuneisuuteen se, että koulu loppuu? On se. Täytyy niellä itkua kun mietin asiaa, että vuoden päästä en palaa enää koskaan lukioon. Siirryn taas elämässä eteenpäin, jätän aikaa taaksepäin, jätän asioita taaksepäin. Enkä voi palata menneeseen. Niin pelottava ajatus. Mua pelottaa ajan kuluminen eteenpäin. Joka hengenveto on kauempana edellisestä, enkä voi enää palata takaisin äskeiseen hetkeen. Tajusin nyt että nuo kaksi asiaa ovat asiat jotka aiheuttavat nyt masentuneisuutta. Ajan kuluminen, koulun loppuminen. Nyt alkoi itkettää sen verran, että taidan mennä rauhoittumaan ennen kun toteutan viiltelytoiveet...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti