perjantai 30. syyskuuta 2016

Mut kukaan ei huomaa, sä olet ulkopuolella

Äsken sain aivan järkyttävän ahdistuskohtauksen, kun kaikki ahdistus vaan purkautui kerralla. Itkin ja tärisin. Sisällä huusi ääni: "juoksejuoksejuokse". Se on ensimmäinen ajatus kun alkaa ahdistaa. Että on pakko päästä vaan pakoon sitä tilannetta. Mutta ahdistusta kun ei pääse pakoon, vaikka kuinka juoksisi. Joskus oikein pahan ahdistuksen iskiessä saattaa tulla myös äkillinen ajatus siitä, että mun on pakko päästä osastolle, että mä en yksinkertaisesti selviä ilman. Se oli joskus yksi ensimmäisistä apukeinoista, joten se on kai jäänyt vähän päälle.

Ahdistuksen ja sekasorron vallassa revin jonkun typerän terän ja viiltelin sillä. Katsoin kuinka punaiset pisarat valuivat jalalle. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Jonkun ajan päästä katsoin kelloa. Oli kulunut tunti, jonka ajan olin vain istunut siinä terä kädessä. Tunnin?! Tiesin että kadun viiltelyä heti huomenna, mutta en välittänyt, en koskaan välitä jos oikein ahdistaa. Pitkästä aikaa tunsin oikeasti jotakin, kipua. En tiedä milloin olisin oikeasti tuntenut jotakin. Tai no, ei se nyt oikeastaan kamalasti sattunut, mutta tunsin sentään enemmän kun yleensä. Olkoon syynä sitten dissosiaatio tai lääkkeet tai mikä ikinä voikaan olla, tunsin hetken ajan rauhallisuutta ja hyvää oloa, vain sen seurauksena että tunsin.

Nyt ahdistus meni ohi, mutta tyhjyys valtasi kehon. Mitäs nyt. Olen yksin kotona ja ajattelin tulla kirjoittamaan että saa edes jotakin mielekästä tekemistä. Väsyttää, mutten haluaisi mennä nukkumaan, koska en jaksaisi herätä aamulla. Paniikki iskee kun ajattelen aikaa. Aikaa kuluu, mutten jaksa tehdä mitään, vaikka haluaisin. En tykkää ajan tuhlaamisesta. Nälkäkin, mutten jaksa tehdä ruokaa, nälkä taas pahentaa oloa entisestään. Kohta kai pakko raahautua keittiöön ja syödä jotakin, vaikka se tuntuu aina niin raskaalta.

Päässä pyörii asioita, jotka harmittavat. Ystävät, haluaisin lisää ystäviä. Ainoa ongelma on että ei ole voimia nähdä ketään. Kaipaan vanhoja ystäviä, joiden kanssa vietin aikaa koulussa. Ystävät oli osasyy, miksi jaksoin aamukasin tunneilla herätä ja raahautua tunneille. Opin jopa paremmin koulussa, kun sain tehdä paritöitä kaverin kanssa eikä jonkun tuntemattoman kanssa jonka kanssa ei irtoa juttua sitten millään. Sinulle vanha kaverini (taidat tietää kenestä puhun), jos luet tätä, ainakin luit joskus, haluan sanoa että mulla on kova ikävä, ihan oikeasti. Mua suoraan sanottuna ärsyttää aivan suunnattomasti että oon kussut kaiken. Ei varmaan ole mt-kuntoutujille tuntematon tilanne, että koko paska sairaus vie kaikki, tai ainakin melkein kaikki kaverit.

Mua ahdistaa myös suunnattomasti se, että valmistun ensi vuonna. Valmistumispäivä tulee varmasti olemaan elämäni ikimuistoisimpia päiviä, mutta se tulee olemaan myös henkisesti todella raskas. Mä tiedän että mä tulen romahtamaan sen jälkeen, pahasti. Mulla loppuu nuorisopuolella keskustelut samaan aikaan, joten en kyllä yhtään tiedä miten tuun pärjäämään. Pitäis kai jotenkin henkisesti valmistautua, mutten vaan kykene, liian ahdistavaa ajateltavaksi. Ahdistus alkaa taas vyöryä päin. Pitää rauhottua, vaikka tuntuu että kuristun ahdistukseen.

Musta tuntuu myös että vanhemmat on mulle isompi auktoriteetti, kun mitä niiden kuuluisi olla. Ne vaikuttaa muhun aivan liikaa, vaikka asun jo omillani. Tuntuu että niillä on muhun enemmän valtaa kun mitä pitäisi. Ne saa mut itkemään ja pelkäämään. Mun on pakko miellyttää niitä keinolla millä hyvänsä. Stressaan aina miltä näytän kun meen käymään kotona, etten vaan saisi ilkeitä kommentteja ulkonäöstä. Stressaan aina mitä puhun, etten vaan saa paskaa ja haukkuja niskaan. Mietin joka ikistä ääneen sanottua sanaa, joka ikistä lähetettyä viestiä ja joka ikistä liikettä. Sen ei varmaan kuuluisi olla niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti